Esiriippu laskee

Aivan viimeinen kurssikerta oli varattu näytelmiemme läpikäymiseen. Käytimme taas sovellettua Das Art -menetelmää pienryhmissä. Ryhmässäni oli kaikenlaisia tekstejä, osa hyvinkin persoonallisia. Ehdimme onneksi käsitellä kaikkien tekstit, vaikka viimeisen kohdalla oli jo vaikea keksiä fiksua sanottavaa.
Luimme ensin kolme kohtausta näytelmästä ääneen. Se antoi aika hyvän kuvan siitä, miten käsikirjoitus toimisi dramatisoituna. Sen jälkeen tuli tekijän puheenvuoro ja kysymys. Oma kysymykseni oli kaksiosainen: aukeaako teksti sellaiselle, joka ei käytä invataksia ja selitetäänkö asioita liikaa. Puheenvuorossa kerroin vain hieman tekstin taustoja. Näiden jälkeen poistuin hetkeksi, jotta ryhmäläiset saivat keskustella rauhassa.
Seuraavaan vaiheeseen sain palata tarkkailijaksi. Se koski myönteistä palautetta. Ryhmäläiset pitivät konkreettisuudesta, puheen uskottavuudesta ja näytelmän nimestä. Nimi tosin tuli opettajan kommentista, mutta sitä en saanut siinä tilanteessa kertoa. Yksityiskohdat ja parenteesit saivat myös maininnan.
Sitten siirryimme näkökulmatyökaluun, eli tekstiä kommentoitiin eri näkökulmista. Taksitarkastaja huolestui kuskien käyttäytymisestä, ohikulkija ammattitaidon puutteesta. Taksikuski taas totesi tarpeen puhua yksinäisessä työssä. Tässä kohti ryhmäläiset myös pohtivat tekstini soveltuvuutta mm. teatteriin ja novelliksi.

Viimeinen vaihe oli muistilaput, eli lapuille kirjoitettiin käsitteitä ja ominaisuuksia, jotka ryhmäläisten mielestä kuvasivat näytelmää. Kirjoittaja sitten järjesti laput niin, että hänen mielestään osuvimmat tulivat lähelle isolla paperilla ollutta otsikkoa. Avuttomuus, turhautuminen, ahdistus, kohtaamattomuus ja musta huumori saivat mainintoja. Yksinäisyys, hiljaisuus ja kunnioituksen puute olivat mielestäni hieman kauempana omasta mielikuvastani. Ryhmäläisten mielipiteet olivat aika lähellä omiani.

Koko kurssi oli mielenkiintoinen ja draamaa oli yllättävän helppo kirjoittaa. Teoriaa oli yllättävän paljon kaikenlaisten termien ja ohjeiden muodossa. Onneksi ei ollut koetta! En tiedä, jatkanko draaman kirjoittamista tämän jälkeen, mutta ainakin tiedän sen sujuvan.

Valhe

Kurssille piti lukea yksi kokonainen näytelmä. Paavo Westerbergin Valhe päätyi valinnakseni, koska se ei ollut sitä perinteistä Tsehovia ja sen takakansi oli kiinnostava. Näytelmä kertoi kolmesta mihestä, jotka halusivat Hollywood-elokuvan aikaiseksi.

Rakenteellista teatteria

Tai sitten ei. Viimeisen varsinaisen opetuskerran aiheena oli draaman rakenne ja rakenteeton (draaman jälkeinen) teatteri. Jälkimmäinen sisälsi aika paljon Hans Thies Lehmannin ajatuksia.
Draaman jälkeinen teatteri tarkoittaa löyhästi ottaen kaikkea muuta kuin perinteistä teatteria. Kerronta katkeaa, tyylejä sekoitetaan ja tehdään kaikkea mahdollista erilaista ja modernia. Esitys on rytmiä, ääntä, tyhjää tilaa, hiljaisuutta, dekonstruktuoitua tekstiä. Esimerkkinä meillä oli mm. E L Karhun Leipäjonoballadi. Sen käsikirjoituskin oli moderni, kaikki yhteen pötköön kuin proosassa. Pohdimme myös Tadeusz Kantorin Wielopole, wielopole -näytelmää ja Smedsin Karamazovin veljekset -tuotantoa.
Draaman rakenne käytiin läpi dramaturgian kautta. Tässä oli hieman toistoa aiemmasta. Tärkeää on tarina (mitä) ja juoni (miten), kun tekstiä analysoidaan. Aristoteleen Runousopin kolme näytöstä on draaman klassinen muoto. Gustav Freytag kehitti viisinäytöksisen mallin, jossa toiminta nousee ja laskee. Nämä olivat draaman suljetun muodon lajeja, joissa alusta seuraa tietty loppu lineaarisessa järjestyksessä. Avoimessa muodossa taas teksti voi hyppiä sinne tänne ja loppua ei ehkä ole ollenkaan.
Alku, keskikohta, kliimaksi ja ratkaisu ovat hyviä ja helppoja tapoja rakentaa draamatekstiä. Rakenne voi olla kehämäinen, episodeista koostuva tai kuin talo.
Näytelmän pitää olla kiinnostava, muistettava. Materiaalista pitää löytää se osa, mikä herättää aktiivisen kiinnostuksen. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse suunnitella ennakkoon.

Matka kuutiossa

Päädyin kirjoittamaan näytelmäni sitten invataksimatkoista. Kaikenlaisia kuskeja on nähty ja kaikkea koettu vuosien varrella. Mietin ensin, jos olisin saanut kasaan kokonaisen tarinan, mutta irralliset kohtaukset tuntuivat toimivan paremmin. Jotenkin tosin sopi, että ensimmäinen ja viimeinen kohtaus olivat samaa tilannetta. Otin mukaan myös sen aiemmin kirjoittamani kohtauksen, tosin hieman muokattuna ja pidennettynä.
Itse tilanteet olivat aika helppo keksiä. Ne perustuivat tositapahtumiin, tosin hieman dramatisoiden. Kuskit olivat lisäksi lähes karikatyyrejä. Ehkä joku tunnistaa itsensä, mutta ehkä hän sitten alkaa ajatella tilanteen älyttömyyttäkin. Kaikki hahmot ovat tarkoituksella ehkä hieman persoonattomia, koska halusin korostaa tapahtumia ja keskustelua.
Kirjoittamisprosessi ei ollut sinänsä vaikeaa. Piti vain miettiä, mitä kaikkea kuvaa ja kertoo, jotta asiat selkenevät myös niille, jotka eivät käytä takseja. Esimerkiksi pyörätuolin lastaus autoon. Se ei aina ole niin helppoa. Huomasin myös, että näytelmäni ei tämän takia sopisi näyttämölle. Kameran kautta olisi helpompi näyttää yksityiskohtia ja korostaa liikkeitä.

Pakettimatka

- näytelmä matkailusta viidessä kohtauksessa

Nina Alexandra Jurvanen: hieman alle 30 v., istuu sähköpyörätuolissa, liikkuu yksin ja avustajien kanssa
Antero: hieman alle 30 v., istuu sähköpyörätuolissa, liikkuu yksin ja avustajien kanssa
Jenna: 20 v., urheilullinen
Kuski A: hoikka, kolmekymppinen, tummaihoinen, siististi pukeutunut
Kuski: jokaisessa kohtauksessa eri, usein farkut ja siistihkö paita/takki

Autot invatakseja: Isoja tila-autoja/pakettiautoja. Valkoisia/mustia tummennetuin ikkunoin. Uusia sisältä, kunnes katsoo tarkemmin. Tilaa 1-2 pyörätuolille. Takana hissi. Kojelaudalla aina GPS-laite.

Kohtaus 1

Aukio suomalaisessa lähiössä. Näkyvissä kerrostaloja ja pieni ostoskeskus. Kerrostalojen alakerrassa pikkuliikkeitä. Iltapäivä, vähän ihmisiä liikkeellä sateisen sään takia.

Nina istuu kerrostalon rapun edessä odottelemassa. Vastapäätä kurvaa DHL:n pakettijakeluauto. Nina jää katselemaan sitä. Auton kuski ilmestyy auton taakse ja avaa rämisevän hissin/takaluukun. DHL-kuski raapii päätään ja katselee kädessään olevaa

Maailman palaute

Tämän kertainen oppitunti oli pidempi kuin yleensä. Ensin käsittelimme kirjoittamiamme kohtauksia ja lopuksi oli lyhyt luento-osuus maailmankuvasta.
Opettaja oli löytänyt tehokkaan työkalun palautteen antamiseen. Das Art -menetelmä on kotoisin Hollannista ja se on kehitetty esitysten arvioimiseen. Das Art menee hieman syvemmälle kuin perinteinen huonot ja hyvät puolet. Se käsittelee eri puolia näytelmästä ja ison osan ajasta tekijä vain tarkkailee prosessia.
Nyt käytössä oli hyvin lyhyt versio, eli tekijän kysymys, myönteinen palaute ja ongelmakohtien etsintä. Muuhun ei olisikaan ollut aikaa. Kävimme kohtauksia ja palautetta läpi pienissä ryhmissä, mutta aika meinasi silti loppua kesken. En saanut mitään kovin konkreettisia ideoita tekstini parantamiseksi. Opettaja tosin antoi vinkin koko näytelmän nimeksi, koska Nina oli kuin paketti auton takaosassa. Muidenkaan ryhmäläisten teksteille ei tullut paljon muuta kuin myönteistä palautetta. Saimme muutaman kohdalla yhdessä mietittyä ratkaisuja kirjoittajan hankaliksi kokemiin kohtiin.
Maailmankuva sisältää ihmisen suhteen muihin, oikeaan ja väärään. Se kertoo, minkälaisen koodiston pohjalta ihminen havainnoi ja toimii. Näyttämöllä siis kuka on normaali, neutraali; kuka kertoo; keneen samaistutaan jne. Katsoja ja kertoja ei voi olla neutraali, vaikka yrittää.
Teimme tämän pohjalta pienen harjoitteen, jossa mietittiin omia kieliympäristöjä ja niiden sovittamista omaan näytelmään. Kieliympäristö tässä tarkoitti eri tapoja puhua ja käyttää kieltä. Sain listattua niitä jonkun verran, mutta ei niistä oikein mininäytelmääni ole.

Puhuvia tyyppejä

Ilta oli pyhitetty henkilöiden ja dialogin miettimiseen. Henkilöt ovat toiminnan tärkeimpiä osia draamassa. Heillä on tahto, josta syntyy toimintaa. Ristiriita vie kriisin kautta heidät ratkaisuun. Ristiriita voi olla usein konflikti eri henkilöiden ja heidän tahtotilan tai toiminnan välillä.
Draamassa voi olla yksi tai useampi päähenkilö, ei kuitenkaan kovin monta. Päähenkilö, protagonisti, muuttuu tarinan edetessä eniten. Voisiko parannuksen kokeva pahis olla päähenkilö sankarista kertovassa tarinassa? Päähenkilön vastustaja on antagonisti. Muut henkilöt ovat vain tarinan tukena. Näkökulmahenkilö taas määrittää tarinan näkökulman, ja se voi olla joku aivan muu kuin päähenkilö. Henkilöhahmon ja näytelmän tarkoitus kannattaa selvittää ennen kirjoittamista.
Lajos Egrin mielestä hyvin rakennettu henkilö on tärkeämpi kuin juonen kehittely. Lukijan pitää tunnistaa henkilö, pysytä samaistumaan häneen. Henkilön tunteet ovat tähän hyvä keino. Henkilöitä pitää myös ymmärtää, pitää tietää heidän taustansa ja vaikuttimensa. Yksi määräävä piirre voi olla hyvä tapa lähteä liikkeelle henkilön rakentamisessa. Fysiologia, sosiaalinen piiri ja psykologia tulevat seuraavaksi.
Toinen näkökulma henkilöön otettiin post-draamasta. Siinä erotetaan henkilöhahmo ja ihminen tarkemmin. Hahmo on enemmän vain kuva ja joukko ideoita.
Mietimme myös miten aloittaa kirjoittamisen ja ottaa kaikki huomioon. Puheeksi tuli Georges Poltin 36 tilannetta, joista voidaan johtaa kaikki näytelmät.
Dialogi vaikuttaa heti näytelmän atmosfääriin ja sen rakentumiseen. Monologissa yleisön rooli kasvaa. Dialogi mm. edistää tapahtumien kulkua ja valottaa näytelmän alatekstiä. Tärkeää on miten sanotaan, ei vain mitä sanotaan. Oikean elämän puhe ei aina sellaisenaan toimi näyttämöllä. Nonverbaalisuuskin voi olla osa dialogia. Käännettä pienempi sykäys voi muuttaa jännitettä ja luoda reaktioita henkilöissä.
Lopuksi kävimme hieman läpi Juha Jokelan Fundamentalistin yhtä kohtausta. Saimme myös yhden kirjoitusharjoitteen: tilanne, jossa on toiminut toisin kuin olisi halunnut. Edellisellä kerralla opettaja oli jakanut toisenlaisia harjoituksia kirjekuoressa. Piti mennä uuteen paikkaan ja siellä kirjoittaa kuoren ohjeiden mukaan.

taksikohtaus

(Nina istuu pakattuna invataksin takaosaan. Kuski kömpii hieman ähisten paikalleen.)

Kuski
Kaikki valmista?

(Nina nyökkää, vaikka kuski ei sitä huomaa. Matka alkaa.)

Kuski
Lyhyt päivä vai?

Nina
Joo, meillä –

Kuski
Mullakin on lyhyt päivä. Pitää mennä viemään tää rakkine korjaamolle ja sitte hakee vaimolle se uus läppäri. Kerroiksmä jo mihin me sit päädyttiin?

Nina
(miettii) Et kun –

Kuski
Siin Asuksen mallissa olikin liian huono kovo. Kukaan mitään mekaanisia härpättimiä jaksa. Pakko nykyään SSD olla, eiks je? 

(Nina avaa suunsa, muttei ehdi sanoa mitään)

Kuski
Sitte kun se on saatu, pitää laittaa liinuksi siihen. Kai se Windows kymppiki on jo järkevä, mutta eihän tuo vaimoke sitä osaa. Se on onneks opetettu tavoille. (lyö silmää Ninalle peruutuspeilin kautta)

Nina
Joo, en mäkää –

Kuski
Joo, kai säkin alan ihmisenä suosit liinuksia. Pelaamiseen se ei tietty oo paras. Meilläkin on lisäks Xboxi ja pari Pleikkaria. Ai saatana, piti se uus ohjainkin hakea. Kai sen saa samalla ku sen koneenkin. Gigantissa oli joku tarjouskin. Sielt mä aina haen kaikki. Ei se aina paras vaihtoehto oo, mut kätevästi kotimatkan varrella. Ostaksä kauheesti netin kautta?
 

Nina
Josk –

Kuski
Mä oon ostellu Saksasta viime aikoina kaikkee. Vähemmän veroja ja sillai. Toimitus tietty kestää, mutta ei niin kauan ku suomalaisista kaupoista. Halvatun posti hukkailee paketteja. Viimekin viikolla pojan joku uus paita jäi tulematta. Paketti-ilmotusta ei vaa tullu ja sit se paketti oliki palautettu takasin. Mihinkää ei voi luottaa nykyään, edes postiin. 

(Kuskin papatus jatkuu vaimeten. Valot himmenee.)

Kyydissä

Kurssille piti kirjoittaa parin sivun draama kohtaus. Kirjoittamisen piti olla helppoa, koska näytelmän teksti-muotoon kuuluu runsas välien käyttö rivien välissä. Yritinkin keksiä aihetta, joka olisi mielenkiintoinen ja ei sisältäisi liikaa repliikkejä. En myöskään halunnut aamupalapöytäkohtausta, koska se vaatisi suuremman teeman ympärilleen.
Taksikuski tuntui jotenkin hyvältä vaihtoehdolta. Olen nähnyt kaikenlaisia kuskeja ja kanssamatkustajia vuosien varrella. Kurssilta palatessa mukaan osuikin mielenkiintoinen tapaus, mutta hänestä en halunnut kirjoittaa suoraan. En myöskään halunnut valita ketään tiettyä kuskia, vaan päädyin rakentamaan stereotyyppisen puheliaan kuskin. Jutut tosin ovat kuin yhdeltä tietyltä kuskilta vuosien takaa, hieman vahingossa.
Vaikeinta kirjoittamisessa oli keksiä, miten ilmaista päällepuhuminen ja toisen kuuntelu. Niistä kun tuli olennainen osa tekstiä. Mietin myös, miten tarkkaan pitää kuvailla autoa ja hahmoja.

Opettele lukemaan!

Eli oppitunti käsitteli näytelmän lukemista. Se ei kuulemma ole niin yksinkertaista, jos tekstistä haluaa saada tarpeeksi irti ja esityksen näyttämölle.
Aloitimme Outi Nyytäjän artikkelille näytelmän lukemisesta. Se on julkaistu 1978, mutta lukemisen perusteet eivät juuri ole muuttuneet. Ensin näytelmä luetaan alusta loppuun kuin mikä tahansa kaunokirjallinen teos ja laitetaan ensivaikutelmat paperille heti ja tarkasti. Sen jälkeen havainnoidaan tekstiä tarkemmin, ja mietitään miksi joku asia jäi mieleen. Roolit ja näytelmän maailma puretaan erikseen. Henkilöistä kaivetaan esiin niiden luonne, ja maailmasta etsitään vihjeitä ympäristöstä ja aatteista. Näytelmistä löytyy myös teema tai teemoja. Päälause kehittyy pääsanoman ympärille, mutta sitä ei tarvitse sellaisenaan löytää valmistaa esityksestä.
Toinen artikkeli oli Juha-Pekka Hotisen Tekstuaalista häirintää. Se käsitteli enemmän analyysimaisempaa lukemista. Lukijan pitää ensin pohtia oma näkökulmansa lukemiseen, ja tietää, mihin käyttöön analyysi tulee.
Keskustelimme myös näytelmätekstien vanhenemisesta. Monien tekstien yksityiskohdat vanhenevat ja pääsanomat ikääntyvät, varsinkin ”poliittisissa” näytelmissä. Yleisteema voi kuitenkin pysyä ajankohtaisena. Teksteillä on eri aikakausina eri merkityksiä ja tärkeät kohdat voivat muuttua.
Loppu tunnin teimme pika-analyysia kolmen näytelmän kohtauksista. Tarpeettomia ihmisiä, Petos ja Skavabölen pojat. Viimeinen oli hyvä esimerkki, miten tekstinä näytelmä on eri kuin lavalla. Alun sai lukea pariinkin kertaan, ennen kuin sain sen hahmotettua oikein. Luimme kohtaukset tietenkin ääneen, kuten draamaan kuuluu, ja jokaiselle oli jokin rooli. Onneksi ei tarvinnut sentään näytellä!

I näytös

Ainakin ensimmäisen kerran perusteella draaman kirjoittamisen kurssi tuo paljon uutta, mutta myös tuttua. Osa opiskelijoista on ainakin vaihtunut… Sen verran olen käynyt teatterissa ja lukenut kulttuuriartikkeleita, että perusteet ovat hallussa – kai. Kirjoittamiseen odotan ainakin teknisiä neuvoja. Opettaja aloittikin kyselemällä meiltä tavoitteita draaman kirjoittajana ja kurssin suhteen. En oikein keksinyt siihen mitään kovin fiksua. Haluan vain tutustua tyylilajiin ja oppia kirjoittamaan paremmin. Kysymyksiä tuli myös suhteesta kirjoittamiseen, näytelmäkirjallisuuteen, teatteriin ja esitystaiteeseen.
Saimme heti myös tiedot vaadittavista harjoitustöistä. Yksi näytelmäkohtaus pitää olla valmiina parin viikon päästä, ja mininäytelmä (5 kohtausta) ennen viimeistä opetuskertaa. Niiden lisäksi pitää lukea joku kokonainen näytelmä. Paljon töitä siis luvassa… Ensin tosin pitää keksiä, mistä kirjoittaisi. Mininäytelmän avuksi opettaja esitteli neljä kysymystä esityksen (näytelmän) analysointiin. Ne olivat Maarit Ruikan haastattelusta kirjassa Koe-eläin kettu.
      1. ilmiö (yhteiskunnassa), jota haluat kuvata
          - mikä saa kirjoittamaan
      2. tekstin aihe
        - tapahtumaympäristö
      3. tekstin atmosfääri
         - dialogi, kieli
      4. suhteeni tähän ilmiöön
        - tekee erityisen
Näiden perusteella luulisi jotain saavan aikaan.
Seuraavaksi kävimme läpi kasan enemmän tai vähemmän tuttuja termejä selityksineen. Näytelmän, näytöksen ja kohtauksen suhde toisiinsa. Käänne, tilanne ja jännite draaman ominaisuuksina. Dialogi, monologi ja henkilö (protagonisti, antigonisti, näkökulmahenkilö) tekstin osina. Rytmi ja tempo ajallisina ominaisuuksina. Rakenne ja dramaturgia kertovat osien suhteesta toisiinsa ja tulkinnasta. Aihe, teema, tarina ja juoni kietoutuvat yhteen ja tarkoittavat eri asioita. Metafora, keskuskuva ja ydinkuva ovat työkaluja sisällön hahmottamiseen.
Jäimme käsittelemään dramaturgiaa tarkemmin. Se tarkoittaa materiaalin järjestämistä esitykseksi, eli havaintojen tekoa, tutkimista ja selittämistä. Se on sisällön ja muodon tulkintaa. Dramaturgin pitää löytää katsojaa kiinnostavat, nautittavat hetket. Jokaiselle tekstille on äärettömästi tulkintoja, ja jokaiselle toiminnalle on reaktio. Dramaturgian pitää olla ekonominen, vain oleellinen mukaan, ja rakennettu niin, että esitystä on pakko seurata.
Näkökulmina meillä oli Aristoteleen perinteinen ja tuttu 3-jakoinen näytelmä, Brechtin eeppinen teatteri ilman alatekstiä ja neljättä seinää, ja viimeisenä absurdi. Aristoteleen liittyivät peripeteia, hamartia, anangorisis ja katharsis.
Toivottavasti näitä kaikkia termejä ei tarvitse osata ulkoa kurssin jälkeen.

Kurssin opettaja tuntuu innostuneelta ja osaavalta jo heti alkuun. Hän on tietysti kirjoittanut useita näytelmiä, mutta myös opettanut sitä eri paikoissa. Ensimmäiselle kerralle ainakin oli meille luvassa kalvosulkeiset, vaan tekniikka petti. Piti tehdä muistiinpanot käsin ja odottaa materiaalia saapuvaksi sähköpostiin.

Sinne meni

Viimeinenkin kerta kurssista on ohi. Kaikkea tuli opittua, ja paljon perusteita. Mielenkiintoista nähdä tulevien kurssien anti.
Sain palautettakin vihdoin viimein omasta novellintekeleestäni opettajalta. Kerronta oli hyvää ja samoin lopun käänne. En ehkä ollut ajatellut sitä yllätyskäänteeksi, mutta lukijat eivät näe kirjoittajan pään sisään. Rakennelmaa ei kuitenkaan kannata purkaa opettajan mukaan. Novellin päähenkilö voisi kuitenkin kehittää ja kuvailla lisää. Samoin selostaa muun maailman tapahtumia. Minun pitää palauttaa toinen versio tekstistäni parin viikon sisään, niin pitää ottaa näitä seikkoja huomioon. Tosin omasta mielestäni se on juuri kiehtovaa, kun ei tiedä lukiessa mitään muuta kuin mitä henkilöt tietävät. Tarinan nainen ei oikein ymmärrä näkemäänsä ja kokemaansa, niin ei lukijakaan. En tiedä sitten, onko tämä hyvä lähestymistapa. Katsotaan, mitä seuraavasta versiosta sanotaan…

Käytäntöä

Aihe vaihtui taas proosaan ja puhe oli enemmän käytännön vinkeistä. Pohjana toimi (opettajan omien kokemusten lisäksi) Varis-luku Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinoista.
Proosa etenee tiettyjen keskeisten tapahtumien kautta. Ne muodostavat juonen, mutta se ei tarkoita samaa kuin tarina. Juoni voi pomppia ajassa ja paikassa, mutta tarina etenee silti aika lineaarisesti. Keskeisten tapahtumien järjestys on olemassa kronologisessa järjestyksessä, vaikka tekstissä ne tulisivat ilmi aivan eri järjestyksessä. Nämä tapahtumat pitää kirjoittaessa hahmottaa etukäteen, jotta tekstistä tulisi ehyt. Niiden välit muodostavat tekstin jännitteen ja kiinnostavuuden. Keskeiset tapahtumat voidaan tiivistää myös yksittäisiin lauseisiin, eikä käänteen jälkeen paluuta entiseen enää ole. Pitää myös muistaa, ettei liikemomentti tarkoita jatkuvaa tapahtumista. Potentiaali tapahtumille riittää.
Mielikuvitus ja havainnointi ovat tärkeitä kirjailijalle. Proosa vaatii näkökulman sisäistämisen, sekä tekstin, sen hetkisen kertojan, että muiden henkilöiden. Näkökulma sisältää fyysisen maailman, tunteet ja ajattelutavan. Näkökulmaa, miljöötä ja henkilöiden sisäistä maailmaa voi kuvata monin aistein, ei pelkästään näön kautta. Toisaalta adjektiiveja ei kannata viljellä liikaa. Niiden kohdalla kannattaa miettiä, tuovatko ne tekstiin ja tarinaan jotain tärkeää, ja onko sama sanottu jo muualla. Kaiken kuvauksen voi myös tehdä tosin keinoin ja selittää pitkän kaavan kautta. Lukijat yleensä ymmärtävät pienestä vihjeestä.

Draamaa!

Tunnin aiheena oli siis draama ja näytelmät. Luimme ensin ensimmäisen kohtauksen Reko Lundanin Tarpeettomista ihmisistä niin, että muutamat meistä saivat roolit ja lukivat ääneen. Oli hauska huomata, että joku luki suoraan ja joku eläytyi enemmän.
Draaman (tai käsikirjoituksen) ominaisuuksiin kuuluu, että siinä ei ole kuvausta niin paljon kuin proosassa. Kaikki kerrotaan repliikkien ja välitekstien kautta, myös taustat. Takautumia saa toki olla, mutta ne raskauttavat tekstiä ja tekevät siitä hankalan seurata. Preesens on draaman aikamuoto. Informaatio ei myöskään saa aina olla selkeästi sanottu ("nyt Kari sai potkut"), vaan alateksti ja tiedon ujuttaminen repliikkeihin tekee draamasta mielenkiintoisemman ("Se löi paperin käteen ja kysyi haluuksmä luottamusmiehen"). Tekstissä pitää olla jännitettä, jotta sitä jaksetaan seurata. Varsinkin tv:ssä ja elokuvissa sitä kaivataan.
Draaman henkilöilläkin on usein konflikteja ja ristiriitoja. Henkilöillä on yleensä jokin tahdon suunta, he tekevät asioita draamassa tietystä syystä. Nämä syyt eivät aina mene yhteen muiden tahdon kanssa. Tämä luo kiinnostavampia hahmoja. Henkilö määriteltiin toiminnaksi, jonka hän itse suorittaa tai muut suorittavat hänelle. Henkilöt voivat olla myös poissaolevia, eli heihin vain viitataan tekstissä.
Tärkeää draamassa ovat yksityiskohdat. Faktoja pitää tukea, eikä ristiriitaisuuksia saa tekstissä olla (ellei kyseessä ole abstrakti näytelmä). Perusyksikkönä draamassa on tilanne, joka voi olla yhtä pitkä tai lyhyempi kuin kohtaus. Tilanteen pitää edetä luonnollisesti eteenpäin ja seuraavaan tilanteeseen. Draamassa pyritään konkreettisuuteen ja lopputuloksen pitäisi olla visuaalisesti fyysinen jatkumo. Tätä voidaan tukea väliteksteillä, mutta toisaalta liian tarkka lukuohje voi vaikeuttaa tekstin ymmärrystä ja siirtoa näyttämölle. Repliikitkin voidaan mieltää toiminnallisina eleinä, eli niistä voi saada vihjeitä henkilön liikkeistä sillä hetkellä. Lundanin näytelmässä repliikeistä kävi ilmi piiloaggressio, ja päällekkäin puhuminen toi intensiteettiä.

Esseehenkilö

Jatkoimme edelleen proosan "teoriaa", tällä kertaa henkilöiden kautta. Runoissa on lähes aina lyyrinen minä, mutta proosassa henkilöihin on vakavampi suhde. He elävät luodun ja lukijan kokeman maailman kautta.
E.M. Forster jakaa henkilöt kahteen kastiin, litteisiin ja pyöreisiin. Litteät hahmot ovat melkein karikatyyrejä, tiettyä ihmislajia edustavia tyyppejä. Heillä ei ole montaa kuvaavaa ominaisuutta tekstin sisällä. Nämä hahmot eivät myöskään kehity, vaan he ovat aina samanlaisia. Litteys ei kuitenkaan aina ole negatiivinen piirre, jos henkilö on muuten hyvin luotu. Pyöreät (täyteläiset?) hahmot saavat tekstissä useampia ominaisuuksia, ja he kehittyvät johonkin suuntaan teoksen aikana. Heihin on myös helpompi samaistua. Jako on siis hieman sivuhenkilö vs. päähenkilö. Forsterin jako ei kuitenkaan aina ole selkeä, vaan hahmo voi kuulua hieman molempiin kasteihin.
Jos kirjoittaja ei ole tehnyt itselleen selväksi, millaisesta maailmasta teksti kertoo ja millaisia henkilöitä siellä liikkuu tai tekstin henkilöt ovat, tulee hahmoista helposti litteitä. Tähän yksipuolisuuteen auttaa, jos onnistuu kuvaamaan hahmojen muutoksen tai halun muuttua (tai sisäisen liikkeen muutoksen puolesta). Jos hahmolla ei ole halua tai tarvetta tehdä jotain tai saada jotain, toimintaa ei synny. Samoin itselle tuttu ja "sähköinen" aihe helpottaa kirjoittamista. Fiktiivisen henkilön kautta on helpompi myös käsitellä itselle vaikeita, mutta tärkeitä aiheita.
Kirjoittamisessa voi myös lähteä liikkeelle siitä, millainen maailma nyt on, millainen sen pitäisi olla tai se voisi olla. Onko maailma tylsä, ankea ja ennalta-arvattava (litteä), vai ilman rajoja oleva fantasia (pyöreä). Realismi kuvaa olemassaolevaa todellisuutta ankeuden kautta. Dystopia voi olla yhtä ankea, mutta siellä kaikki voi olla mahdollista. Maailma voi olla sekava, tylsä ja masentava. Jokaisella on oma näkökulmansa siihen, millaisena taiteen pitäisi se kuvata.
Henkilöiden ja juonien luomiseen on myös kysymyspatteristoja. Niillä pääsee ehkä alkuun, mutta hahmoista tulee helposti arkkityyppejä ja stereotyyppejä. Kirjoituksen taide ja taito -kirja kertoo lisää.

Vaihdoimme tässä vaiheessa tyylilajin esseeseen, ja mietimme sen ominaisuuksia. Esimerkkeinä olivat Margaret Atwoodin Velka ja vaurauden varjopuoli -kirjan alkusivut, sekä Tuomas Nevanlinnan Positiivisen ajattelun paradoksit.
Esseen aiheen pitää olla selkeä. Sitä käsitellään eri näkökulmista pohdiskelevaan tyyliin selkeästi kirjoittaen. Useat näkökulmat tuottavat laajemman kuvan aiheesta, kuin esimerkiksi yksipuolisessa tarinassa. Aiheen puolesta voidaan argumentoida puolesta ja vastaan.
Essee pohjautuu todellisuuteen, eikä sen oleteta sisältävän keksittyjä faktoja. Teksti voi kuitenkin sisältää fiktiivisiä piirteitä, ja se sisältää enemmän kaunokirjallisia arvoja kuin puhdas faktateksti. Essee kuitenkin edellyttää aiheen ymmärtämistä tietoisella tasolla.
Esseet voivat esitellä kirjoittajan mielipiteitä ja henkilökohtaisia elementtejä, mutta toisaalta myös pyrkiä vaikuttamaan lukijoiden mielipiteisiin.
Vaikka essee ei sisällä juonta, sen rakenteen pitää olla selkeä. Pohdiskelua voi olla paljonkin, ja aiheen varjolla voidaan kertoa monenlaisia asioita. Usein essee sisältää taustaa siitä, miksi aiheesta kirjoitetaan juuri nyt. Essee ei kuitenkaan ole niin ajankohtainen teksti kuin kolumni, vaan syvällisempi ja merkityksellisempi katsaus aiheeseen.

Kerrotaan ja näytetään

Tällä kerralla mietimme luennolla näyttämisen ja kertomisen eroa tekstissä. Näyttämisestä esimerkkinä toimi Kjell Askildsenin Ihana paikka -novelli, kertomisesta taas Veijo Meren Kampa.
Näyttämisessä kirjoitetaan kaikki aika pelkistetysti. Esimerkiksi Ihanassa paikassa ei käytetä paljon (melkein ollenkaan) adjektiiveja, ja suuri osa novellista on toiminnan ja tarinan kuvausta. Henkilöiden ajatuksia tai motiiveja ei myöskään kerrota. Kaikki tämä antaa lukijalle enemmän tulkinnan varaa, mutta se tulkinta ei välttämättä ole kirjoittajan tarkoittama. Vain näyttämistä sisältävä teksti vaikuttaa hieman käsikirjoitusmaiselta. Se vain vihjailee tekstin ulkopuolisista asioista. Lukijan pitää itse luoda maailmaa mielessään.
Kampa taas oli hyvä esimerkki kertomisesta. Teksti rönsyilee, se selostaa ja kuvailee. Tarinaa ja juonta ei varsinaisesti ole. Kertova teksti muistuttaa aika paljon stand up -esitystä. Kampakin oli jutun kerrontaa enemmän kuin mitään muuta. Asiat kerrotaan perinpohjaisesti ja tulkitaan valmiiksi. Rivien väliin ei kauheasti jää mitään.
Muutama moderni jenkkikirjailija (Justin Cronin, Sarah Lotz) käyttävät paljon näyttämistä luoden elokuvamaisen vaikutelman. Tekstiä on helppo lukea, mutta paikoin kaipaisi enemmän sisältöä. Kertomista on vain tiettyjen henkilöiden kohdalla, joskus.

Luennolla juteltiin myös käytännön asioista kirjoittamisesta. Puheeksi tuli mm. Tsehovin kivääri, eli jos jostain kirjoitetaan ja mainitaan, sitä pitää myös käyttää tarinassa. Jos seinällä kerrotaan olevan kivääri, jonkun pitää sillä ampua ennen novellin loppua.
Etukäteen mietitty fiktiomaailma auttaa kirjoittamaan ja parantelemaan tekstiä. Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki, mutta tekstin maailman mahdollisuudet ja henkilöiden backstoryt selkeyttävät kirjoitusprosessia. Mikä on motiivi tapahtumalle, ja mitä aikaisemmin ei ainakaan ole tapahtunut.
Kritiikistä ja itsesensuurista nousi suurempi keskustelu. Ensimmäinen versio tekstistä saa aina olla huono. Uudelleenkirjoittaessa voi etsiä vaikka kappale kerrallaan niiden ydin, ja lopussa jokaiseen lauseen ja kappaleen pitäisi olla kokonaisuuden takia tärkeä. Toisaalta opettajan mukaan kaikki hyvin ilmaistu on relevanttia. Varsinaisella sisällöllä ei aina ole väliä. Joskus saa myös shokeerata eikä tarvitse olla tylsä.
Palautteen ja komppaamisen merkitys kirjailijalle voi olla tärkeää, niin kuin Kirjoittamisen taito ja taito tietää kertoa.

Runoilua

Toisen luennon aiheena oli runojen perusteet. Mietimme siis, mikä tekee runon ja miten sen ominaisuudet näkyvät esimerkeissä. Lähdeviitteet alla ovat niin hyvin esillä kuin äkkiseltään löysin.
Totesimme runojen yleensä olevan lyhyitä verrattuna esimerkiksi novelleihin tai varsinkin romaaneihin. Runoista löytyy myös usein riimejä/loppusointuja, varsinkin vanhemmista ja perinteisemmistä kirjoitelmista. Useimmat runot ovat jaettu säkeiksi, jotka muodostavat itsessään kokonaisuuksia.
Runomitta (pitkä vs. lyhyt "tavu") tuo runoihin yhteyden melodiaan ja rytmiin. Sen huomaa varsinkin lausuessa, ja mitan kuuleminen onkin aika vaistomaista. Ennen runoudessa arvostettiin sanojen hallintaa runomitan puitteissa. Nykyään kaikilla runoilla ei ole selkeää mittaa tai rytmiä, eli niissä on vapaa mitta, joka voi särähtää monen korvaan. Proosarunot taas sisältävät enemmän tavallisia lauseita, jotka voisivat esiintyä muuallakin kuin runoissa.
Monissa runoissa on selkeä "lyyrinen minä", jonkinlainen kertoja. Se on usein liioiteltu ja roolin takana. Runo voi olla vain tunnelmakuvaus tietystä hetkestä kertojan elämässä (Pablo Neruda: Oodi halkojen tuoksulle).
Runous on enemmän sitä miten sanotaan kuin mitä sanotaan. Tehokas runo luo mielikuvia sanomatta asioita suoraan, eikä kaikkea edes tarvitse sanoa yhdessä runossa. (Anna Ahmatova: Ensimmäinen kolmatta). Sanat ovat käsitteitä, joita pitää käsitellä niin, että niistä syntyy lukijalle kuva, mutta aina pitää jättää myös tulkinnan varaa (Koivumäki: Jätteidenlajittelua).
Jäntin Joulukalenteri-runossa otsikko toimii eräänlaisena kehyksenä. Joulukalenterin 24 riviä kuvaavat luukkuja ja löytöjä. Neruda taas käytti säkeitä ja rivien sisennyksiä rivitysten kanssa luomaan mielikuvia, mikä on yksi osa hänen lyyrisempaa tyyliään verrattuna esimerkiksi Koivumäkeen.

Puut

Puut eivät näyttäneet enää samalta kuin ennen. Hän ei oikein osannut sanoa, mikä oli muuttunut, mutta hän oli varma, että tuolta ne eivät ole näyttäneet aiemmin. Tosin hän ei ollut katsellut ulos ikkunasta eilen. Liikaa tekemistä talon sisällä. Voi siis olla, hän ajatteli, että jossain oli taas alettu iso hakkuuaukea. Pitää muistaa kysäistä siitä naapurilta, kun tämä tulee tuomaan postin. Kauhea vaiva siitäkin, kun postilaatikot siirrettiin ison tien varteen. Kaksi kilometriä oli liikaa hänelle useimpina päivinä. Onneksi oli ystävällisiä naapureita. Muutamaan päivään ei ollutkaan tullut yhtään kirjettä, tai sitten naapuri ei ollut ehtinyt tuomaan niitä. Kummallista, mutta kaikkea sattuu. Ehkä naapurin siskontyttö oli taas sairaalassa.

Valot välkähtivät. Toivottavasti sulakkeet kestäisivät. Viime viikkoinen myrsky ja siitä seurannut sähkökatko olivat haitanneet jo elämää tarpeeksi. Siitä lähtien jatkuneet pienet sähköhäiriöt polttivat sulakkeita jatkuvaa tahtia. Huomenna pääsisi kirkolle ostamaan lisää, kunhan minibussi kulkisi. Se oli kyllä hyvä keksintö, hän tuumasi. Kerran viikossa autottomat asukkaat kasaan ja kaupoille. Toivottavasti sulakkeet löytyisivät helposti. Muuten ruokakaupassa tulisi kiire. Lasten herkkuihin tarvittiin useampia aineksia, ja niiden etsiminen kestäisi. Jos kaikkia edes löytäisi. Kaupan valikoimat olivat huonontuneet viime aikoina, ja tuoretta leipää, sitä missä oli siemeniä päällä, ei aina edes ollut. Ai niin, aamupalaa. Kahviakin pitää muistaa ostaa. Ja paristoja. Sähkökatkon aikaan nekin olivat melkein loppuneet. Ilman radiota hän ei pärjäisi.

Jostain kuului vaimeaa hurinaa. Olikohan se naapurin auto? Toiselta puolelta taloa näkisi tielle. Hurina voimistui ja ohitse ajamassa näkyi iso tumma kuorma-auto, jossa tuntui olevan aivan liikaa metallia. Ei siis naapuri tuomassa postia. Mitäköhän tuo auto täällä teki... Nuorena hän oli nähnyt kaupungissa kaikenlaisia armeijan kulkuvälineitä. Harmaita, vihreitä ja paljon metallia. Joku sellainen ohi mennyt kuorma-auto varmaan oli. No, samapa tuo. Aika keittää kahvia ja laittaa radio päälle.

Radio ei suostunut löytämään kanavia. Pelkkää sihinää ja ratinaa kaikilla taajuuksilla. Antennissa tai muussa pikkuosassa täytyy olla vikaa. Hän ei ollut koskaan ollut kovin hyvä teknisten vempainten kanssa. Lapset saisivat katsoa laitetta, kun tulevat. Ellei sitten kylältä löytyisi uutta tai naapurilta lainata. Nyt kuuluu jotain... Pätkiä uutisista? Kauhean nopeaa ja epäselvää puhetta. Opettelisivat edes puhumaan kunnolla, toimittajia kun kuvittelevat olevansa. Eihän tuosta ymmärrä kuin sanat räjähdys ja kaupunki. Jotain sotilaista. Jossain taidetaan siis tapella. Parempi sammuttaa radio ja yrittää myöhemmin uudestaan, kerran muita kanavia ei löydy. Eilen tuli sentään musiikkia, klassista ja jazzia koko päivän. Uutisetkin olivat jääneet pois, “teknisten ongelmien takia” sanottiin.

Ulkona näemmä kirkastuu. Ihanaa, aurinkoa vaihteeksi. Ehkä hän saisi haravoitua vihdoin. Se typerä myrsky viime viikolla oli saanut monen puun pudottamaan lehtensä juuri hänen pihalleen. Nythän on jo liian kirkasta. Parempi vetää verhot eteen. Niistä ei tosin näytä olevan apua. Mikä tuo kaamea pamaus oli?

Puut eivät näyttäneet enää samalta kuin ennen. Niitä ei enää ollut.

The trees look funny

Novellin aiheen keksiminen kesti, mikä ei kauheasti ihmetyttänyt. Redditin listoista ei ollut apua, eikä muusta aihelistojen googletuksesta. Olen hukannut linkin hyvään "one sentence"-sivustoon, joka olisi ollut hyvä tähän tarkoitukseen.
Halusin löytää lauseen, josta aloittaa. Ajattelin myös lopettaa siihen samaan lauseeseen. Sopivaa lausetta en vain löytänyt tai keksinyt, ennen kuin katsoimme War of the Worlds-leffan. Siinä oli repliiikki "the trees look funny", joka tuntui hyvältä. Se kääntyi muotoon "Puut eivät näytä samalta kuin ennen".
Sisältöä novellille taas tuli pienistä tilanteista ajatuksenvirtana. Avataan verhot, valot välkkyvät, mietitään ostoslistaa, tehdään aamupalaa.... Tarinan tarkoituksena ei ollut olla synkeä ja täynnä kliseitä, mutta siihen näemmä päädyttiin.

Ensimmäinen kerta

Luovan kirjoittamisen perusopinnot alkoivat eilen johdantokurssin luennolla. Käytännössä lähinnä tutustumiskerralla. Paikalla oli sekalaista seurakuntaa, mutta kaikki opiskelijat olivat naisia. Olikohan työväenopiston järjestämisvastuulla vaikutusta asiaan? Ainakin Päivin mielestä oli.
Aloitimme (perinteisellä aikaa vievällä) tutustumiskierroksella. Osa meistä ei ole kirjoittanut paljonkaan, osa vuosia sitten nuorena. Jotkut taas tekevät/tekivät kirjoitushommia työkseen ja jollain oli runokokoelmia julkaistuna. Sama näkyi aiemmissa opinnoissa. Joku ei ollut opiskellut kirjoittamista ollenkaan, jollakulla taas oli tutkinto tai kymmenen kurssia käytynä. Joukossa tietty muutama, jotka eivät kertoneet taustoistaan ollenkaan.
Kävimme myös läpi toiveita kurssin ja perusopintojen suhteen. Kerroin olleeni viestinnässä töissä, ja kirjoittaneeni tylsiä asiatekstejä ja sosiaaliseen mediaan sisältöjä. Halusin oppia varmemmaksi kirjoittajaksi, ja saada luovuutta kirjoittamiseen. Jätin sanomatta, että en yleensä kirjoita kuin minimisanamäärän ja usein "tylsän asiallisesti". Jotenkin päädyin sanomaan, että kaipaan kipinää kirjoittamiseen (gradu-sana jäi tarkoituksella välistä). Opettaja kysyi miten hän voisi antaa kipinää. Sanoin erilaisten harjoitteiden auttavan, kun en muutakaan keksinyt. Kai tuo on totta. Kun tottuu kirjoittamaan, tekstiä tulee helpommin - on se sitten blogia tai gradua. En myöskään pidä kirjoittamisesta ilman syytä. Joku deadline ja tarkoitus pitää olla, mutta onneksi toisellakin opiskelijalla ryhmässä oli samanlaisia ajatuksia. (Yritin tähän etsiä toiselle kurssille tehtyä Minä kirjoittajana -esseetä, ei löytynyt)

Luennon varsinainen asia oli kirjoittamisen arvot. Opettajalla oli oma näkemyksensä (selkeys, konkreettisuus, nautinto, keveys), mutta hän kertoi myös Steve Knudsenin yki-mallista. Malli liittyy enemmän estetiikkaan, mutta sopii sovellettavaksi kirjoittamiseen. yki tulee sanoista yhtenäisyys, kompleksisuus ja intensiteetti. Liittyvätkö siis teoksen eri osat yhteen, onko siinä erilaisia tasoja ja herättääkö se tunteita. Hyvää jatkoa siis opettajan näkemykselle. Tekstin pitää olla selkeää, mutta se voi silti olla monitulkintaista. Konkreettisuus on tärkeää varsinkin alussa, niin abstraktius ja filosofointi ovat helpompia seurata myöhemmin. Ilman nautintoa kukaan tuskin lukee tekstejä. Jos teksti ei ole kevyttä, siinä ei ole lukijalle tilaa muodostaa omaa tulkintaa. Kirjoittajan pitää pohtia, mikä on sanomisen arvoista ja lukijaa pitää arvostaa. Aivan kaikkea ei siis kannata avata liikaa.

Saimme lopuksi ensimmäisen tehtävänkin. 1-2 sivua runoja tai proosaa maanantaiksi. Nyt siis pitää keksiä novellin aihe. Joko siis konsolin salakuljetustarina tai jotain Redditin WritingPrompts-osiosta...