Kohti seuraavaa

Luovan elämäkerran kurssi on vihdoin ohi. Se kesti vain kaksi kuukautta, mutta koska joka viikko piti tehdä jokin tehtävä se tuntui pitkältä ja työläältä. Tuntuu, että unohdin jo kurssin alun, ja pitikin käydä ensimmäisen tapaamisen powerpointit uudestaan läpi.

Elämäkertaa tuli pohdittua eri näkökulmista viikkojen aikana. Osa elämäkertaan liittyvistä teemoista on mielenkiintoisempia kuin toiset. Ja jotkut elämäkertateokset mielenkiintoisempia kuin toiset. Tämä ainakin riippuu kirjoittajan taidosta ja lähestymistavasta. Onneksi elämäkerta voi olla muutakin kuin paksu kasa sivuja täynnä kuivaa tekstiä. Erilaisen elämäkerran tehtävä olikin kurssilla mukava, ja sen tuotokset olivat monimuotoisia virtuaalimaailmasta esineisiin pöydällä. Esseekin tuotti aika erilaisia teemoja ja ajatuksia. Muiden esseitä lukemalla oppi ehkä eniten elämäkertojen maailmasta.

Pohdin kurssin alussa, että tuleekohan luettua enemmän elämäkertoja tämän kurssin jälkeen. Siitä on ehkä aikaista vetää johtopäätöksiä, mutta ainakin luen nyt elämäkerrallista Vammaiset : vaivaisista täysivaltaisiksi kansalaisiksi?-teosta. Se sisältää monen vammaisen elämäkerrallisia kertomuksia ja on rakennettu kuin yleinen vammaisten elämäkerta ikäkausien ja elämäntilanteiden mukaan. Olisiko se joukkoelämäkerta? Vielä en tiedä, onko kirja hyvä, mutta ainakin se vaikuttaa perusteelliselta.

Arvotettu suunnitelma

Erilainen elämäkerta piti palauttaa palautekierroksen ja korjausten jälkeen. Omaani ei tullut juuri muutoksia. Jonkun kirjoitusvirheen korjasin ja lähdeluettelo piti siistiä. Lisäksi askartelin elämäkerran esimerkiksi kuvan ja kasasin tekstiä. Oletuksena tehtävässä varmaankin oli, että teksti olisi omaa. Elämäkertani luonteesta ja aiheesta johtuen päädyin kirjoittamaan itse vähän, ja ottamaan lisäksi pari suoraa lainausta ja kopiomaan tekstiä toisaalta. Saa nähdä, mitä arvostelijat pitivät. Korjauksia en tehnyt varsinaiseen suunnitelmaan, koska alkuperäinen oli jo varsin kattava.

Muutkaan ryhmäläiset eivät muuttaneet suunnitelmiaan paljon. Vain yksi taisi tehdä paljon lisäyksiä saadun palautteen perusteella. Ikävää muutosten puutteesta teki sen, että meidän piti antaa muille ryhmäläisille arvosana tehtävästä. Joillekin oli annettu palautetta siitä, että suunnitelma ei vastannut tehtävänantoa, mutta tätä ei otettu huomioon. Laitoinkin arvosanan yhteyteen, että jos palaute olisi otettu huomioon, arvosana olisi ollut korkeampi. Varsinkin kun tarkoituksena oli suunnitella monimediainen elämäkerta ja pääasialliseksi toteutusmuodoksi valittiin teksti ja kuvat painettuna teoksena. Vaikka suunnitelmaan kuului muutakin, ne olivat pienessä osassa. Tämän ja muiden suunnitelmien kohdalla mietin edelleen, miksi monimediaisuus tuntui olevan vaikeaa. Itselleni se oli hyvin helppoa. Ehkä en vietä tarpeeksi aikaa kirjojen ääressä? 

 

Tällä kertaa ei annettu varsinaisesti palautetta, vaan arvosanoja. Arvosanat oli melko helppo antaa, koska meillä oli käytettävissä hyvät arviointikriteerit. Joku kohta sai kyllä miettimään, mihin suuntaan arvosanaa säätää. Kuten miten paljon pohdintaa kuuluu suunnitelmaan ja minkälainen esimerkki on tarpeeksi kattava. Tämä tehtävä oli kuitenkin helpompi arvostella kuin edellinen essee olisi ollut.

Anteeksi etukäteen

Palautteen antaminen ei selkeästi ole minun juttuni, vaikka siitä olen käynyt kurssinkin. Elämäkertakurssilla piti kirjoittaa essee jostain elämäkertoihin liittyvästä aiheesta ja antaa muille palautetta tekstistä. Huomasin etsiväni muiden esseistä kaikkea korjattavaa enemmän kuin hyviä kohtia. Eivät esseet huonoja olleet, ja joku oli jopa loistava. Jotenkin aivoni eivät taipuneet parempaan palautteeseen (mistä tuli tarve pyytää anteeksi). Toki yritin antaa kehuja ja en sanonut toivottavasti liian terävästi. Itsesensuuri sentään toimi. Pitänee seuraavalla kerralla varata useampi tunti per palauteteksti, jotta saan palautteen kunnolliseksi. Haluan vain mieluummin antaa hyödyllistä palautetta, enkä vain todeta mitä toinen on kirjoittanut ja miten. Kaikista esseen aiheistakaan ei löytynyt kovin kiinnostavaa keskusteltavaa.

Luin myös muiden antamia ja saamia palautteita. Joku oli panostanut tosissaan ja kirjoittanut liuskan verran tekstiä ja ideoita. Oli tosin joukossa muutama, jotka antoivat vielä huonommin palautetta kuin minä. He eivät antaneet edes kehitysideoita ja he onnistuivat kirjoittamaan vielä lyhyemmin. En tiedä, olivatko he käyneet palautetaitojen kurssin.

Oma esseeni päätyi pohtimaan asiantuntijablogia elämäkertana. Siitä ei tullut mikään mestariteos, mutta olen ihan tyytyväinen. Hylkäsin ne pari aiemmin miettimääni ideaa, koska koronan jälkeen kovin korkealentoinen ajattelu ei vielä onnistunut.

Aiheen nappasin yhden ryhmäläisen edellisen tehtävän tekstistä. Ajattelin siitä tulevan jonkun verran tekstiä helposti, koska blogit ovat tuttuja ja olin jo pohdiskellut teemaa edellisen tehtävän yhteydessä itsekseni. Essee olikin melko vaivaton kirjoittaa. En vain saanut etukäteen kehitettyä rakennetta, joten päädyin kirjoittamaan pätkiä lähteiden pohjalta ja laittamaan ne hyvään järjestykseen. Paljon jäi vielä kirjoittamatta, mutta aika ja into loppuivat kesken, kuten tavallista. Olisin voinut pohtia esimerkiksi influenssereiden kerrontaa ja yritysten blogeja hyvinkin pitkästi.

Käytin esseen punaisena lankana omaa blogiuraani, joka ei aina oikein ole edennyt muutamaa kirjoitusta pidemmälle. Saamassani palautteessa toivottiin, että olisin ottanut esimerkkejä teksteistäni mukaan tai laittanut linkit blogeihin loppuun. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ollut tehdä liian henkilökohtaiseksi menevää tekstiä, vaan pysyä yleistasolla ja asiantuntijablogien yleisissä ominaisuuksissa. Kerroinkin tämän palautteen antajille. Jäin itsekseni miettimään, miten paljon opiskelijoiden oletetaan kertovan itsestään muille. Toki tällä kurssilla mennään henkilökohtaiseen, koska puhutaan elämästä kertomisesta. Moni valitsi tehtävän aiheetkin niin, että päätyivät kertomaan itsestään ja suvustaan, vaikka ei ollut pakko. Itselleni se oli jotenkin itsestään selvää, että jos ei halua kertoa kaikkea kaikille, ei ole pakko. Vaikka se olisikin teoriassa jo muiden luettavissa verkossa, kuten blogieni tapauksessa.


Esseetä varten oli lista lähteitä, joiden lisäksi sai etsiä yhden tieteellisen lisälähteen. Huomasin muiden esseitä lukiessani tämän olevan haaste. Monilla ei ollut kovin tieteellisiä lisähteitä, joillain oli kymmenen uutisartikkelin tapaist lähdettä, ja joku oli päättänyt yhden kokoomateoksen olevan yksi lähde, vaikka artikkeleilla oli eri kirjoittajat. Lähteiden käyttöön kuitenkin pyydettiin erikseen kiinnittämään huomiota. Itse ratkaisin ongelman etsimällä tutkimusartikkelin. Aihetta päättäessäni jotenkin ajattelin, että totta kai blogeja on tutkittu elämäkertana. Löysin kyllä paljon sinne päin olevia artikkeleita, mutta aivan samaa aihetta ei löytynyt. Perusblogihan on luonteeltan hyvin elämäkertamainen. Blog as biography ei tuonut yhtään sillä otsikolla oleva hakutulosta. Ehkä aihe on niin itsestäänselvä? Toisaalta yksi lähteeni käsitteli elämäjulkaisuja, eli miten ihmiset kertovat elämästään verkossa. Blogien lisäksi tämä käsittää sosiaalisen median julkaisut. Verkosta olisi helppo koostaa jonkun elämäkerta pelkkien Facebook-päivitysten avulla. Ehkä seuraavaan esseeseen...

Maailmasta tuli kirjani

Jotta osaa kirjoittaa elämäkerran, on hyvä tietää, mistä elämäkerta koostuu. Emme tosin ole elämäkertakurssilla tainneet tarkemmin pohtia, mikä elämäkerta oikeastaan on muuten kuin ensimmäisellä luennolla. Elämäkerran määrittely jäi itsenäiseksi luettavaksi. Nyt puolessa välissä kurssia oli siis aiheellista lukea yksi kokonainen elämäkertakirja.
Pääsin tässä ehkä hieman helpolla. Meidän oli alunperin tarkoitus lukea ryhmässä kaksi kirjaa, jokainen lukisi yhden, ja keskustella niistä. Jotenkin päädyimme siihen, että kaikki ottivat listalta mitä huvitti. Kerroin lukeneeni Kalle Könkkölän elämäkerran edellistä tehtävää varten, ja muut ryhmäläiset sanoivat sen riittävän. Koronan vaikuttaessa en pistänyt hanttiin, koska kaikki ylimääräinen ajatustyö oli hankalaa.
Könkkölän elämäkerta Huoneekseni tuli maailma on Heini Sarasteen kirjoittama, koostama, toimittama. Sisältö oli mielenkiintoinen, kirjalliset ansiot taas jättivät ehkä toivomisen varaa. Vammaispolitiikassa nykyäänkin mukana oleville kirja on varmasti hyvä taustateos.
Ryhmäkeskustelu pyöri kerronnan ympärillä. Eräs valittu elämäkerta oli enemmän listaus elokuvista ja toinen elämäkerran lisäksi kaunokirjallinen romaani ja kertomus gradun teosta. Mietimme, mikä teki jokaisesta elämäkerran kerrontatavasta hyvän ja mitä voisi parantaa. Elämäkerran pitäisi olla asiallinen, mutta persoonallinen. Pelkkää faktatietoa on tylsä lukea, mutta elämäkerran ei pitäisi muuttua puoliksi romaaniksi kesken kaiken. Näkökulman vaihto kesken kaiken tekee elämäkerran sekavaksi. Kaikkea ei tarvitse kertoa kronologisessa järjestyksessä, mutta joku selkeä rakenne auttaa lukijaa.
Pitänee seuraavaksi lukea hyllystä löytyvät Merete Mazzarellan Mary Shelleyn tarina ja Linus Torvaldsin elämäkerta. Toinen ollut kesken useamman vuoden, toinen istunut hyllyssä vielä pidempään.

Keskeytetty elämäkerta

Kaksi vuotta se kesti, ennen kuin korona iski tähän taloon. Onneksi en ollut tapani mukaan koulutehtävien kanssa aivan viime tingassa, ja sain koronasta huolimatta palautettua edes jotain. Tarkoitus oli suunnitella erilainen elämäkerta, joka olisi monimediainen, sekä toteuttaa tästä esimerkki. Suunnitelma syntyi helposti ja nopeasti, kun sain hyvän idean. Esimerkin toteuttaminen taas jäi koronan takia. Onneksi sen ehtii vielä myöhemminkin, kun saamme palauttaa hiotut suunnitelmamme.
Tehtävänannossa oli esimerkkejä monimediaisista erilaisista elämäkerroista. Eräs esimerkki oli halli, ja siitä sain ajatuksen Kalle!-näyttelystä. Se kertoisi Kalle Könkkölän elämästä ja vammaisaktivismista, sekä vammaisuuden historiasta. Pohjana oli Könkkölän elämäkerta Huoneekseni tuli maailma, mutta muuta materiaalia haettaisiin mm. Kynnyksen, Abiliksen, DPI:n, eduskunnan ja Vihreiden arkistoista. Hallissa olisi esillä tekstiä, kuvia ja videoita, sekä keskellä Könkkölän rintakuva, jota saisi tunnustella vapaasti. Kaikki toki mahdollisimman saavutettavaa. Jäin jo miettimään, miten tämän saisi toteutettua. Ainakin se vaatisi aikaa ja rahaa. Veikkaan että projekti olisi oikeasti toteutettavissa, jos intoa riittäisi. Katsotaan nyt…
Muutkin ryhmäläiset kehuivat suunnitelmaani ja sen monipuolisuutta. Joku ehdotti virtuaalista käyntiä ja pienoismallia tilasta. Virtuaalisuus kävi kyllä mielessä, mutta ajattelin sen olevan jo liikaa. Vaikka olikin tarkoitus tehdä monimediainen elämäkerta, ei aivan kaikkia elementtejä ole ollut tarkoitus ottaa mukaan. Moni ryhmäläinen myös valitti, että monimediaisuus teki tehtävästä hankalan. Sen huomasi myös suunnitelmista, jotka olivat osin aika tekstipohjaisia. En oikein tiedä, mikä teki tehtävästä hankalan. Saimme kuitenkin paljon esimerkkejä ja tässä vaiheessa kirjoittamisen opintoja kaikilla pitäisi olla jo joku käsitys monimediaisuudesta. Elämäkerraksi kelpasi verkkosivutkin. Kai se toteutettava osuus pelotti monia. Muutama kurssilainen oli joteuttamassa koko elämäkertaa, ennen kuin tajusi lukea ohjeet kunnolla. Nyt piti kuitenkin tehdä vain suunnitelma. Tosin joku valitti senkin olevan vaikeaa, kun ei saanut palauttaa mindmapia tai ranskalaisia viivoja. Ehkä kaikki eivät ole tottuneet kirjoittamaan ajatuksiaan auki?
Muiden ryhmäläisten ideoista mielenkiintoisin oli pieni pöytä, jossa oli vanhoja esineitä. Taustalla kuului tarinaa esineiden omistajasta. Se oli kuin oma ideani pienoiskoossa. Elämäkerran ei tarvitse aina olla suuri kokonaisuus, vaan se voi olla myös pieni tuokiokuva. Toinen mielenkiintoinen idea oli ammattiblogi elämäkertana. Harmitti vain, että sen kohdalla ajatus ja esimerkin toteutus ei ollut kantanut loppuun saakka. Blogi kertoi enemmän mitä tekijä osaa kuin miksi hänellä on tietyt taidot ja miten ne on hankittu. Miksi ja miten olisi tehnyt siitä elämäkertamaisemman.

suunniteltu = ½ tehty

Verkkokurssikurssin verkkokurssiopetussuunnitelma on vihdoin valmiina. Tai ainakin tässä vaiheessa valmis ja palautettu. Vielä siinä olisi kaikenlaista täsmentämisen varaa. Tämän kurssin (vuorovaikutteinen verkko-opetus) puitteissa ei tarvinnut mennä kovin syvälle käytännön järjestelyihin, koska aiheena oli enemmän vuorovaikutukseen liittyvät asiat. Opetussuunnitelmaanikin tuli paljon pohdintaa mm. vuorovaikutuksen toteuttamisesta. Tuntuu, että siitä unohtui jotain, mutta kahdeksan sivua tulee yllättävän nopeasti täyteen. Päädyinkin kymmeneen sivuun... Kummasti kirjoittamista opiskellessa oppii kirjoittamaan enemmän.

Oman pohdinnan tueksi piti löytää erilaisia tutkimuspohjaisia lähteitä. Niitä tuntui löytyvän liikaakin, mutta suurin osa oli aina hieman aiheen vierestä. Toisaalta mahdollisia aiheita oli paljon. Kirjoittamisen verkko-opetus, verkko-opetus yleisesti, vuorovaikutus verkkokursseilla, aikuisten verkko-opetus, aikuisten kirjoitustaitojen opetus, kirjoittamisen kurssien tehtävät, verkkokirjoittamiseen liittyvät taidot, some kirjoittamisen opetuksessa jne. Muutamia hyviä artikkeleita kuitenkin löytyi. Viimeiseksi lukemani, mitkä seikat ovat tärkeitä verkkokurssien järjestämisessä alan ammattilaisten mukaan (Bolliger ja Martin 2021), oli tietenkin se paras. Harmi, että aika ja käsien jaksaminen loppui. Ehkä muistan ensi kerralla taas jättää enemmän aikaa viimeistelyyn (ja ottaa myös yllättävät työkiireet huomioon).

Toivon, että sain tarpeeksi hyvin perusteltua edes joitain ratkaisujani opetussuunnitelmassa. Kaikkiin kyllä olisi varmaan löytynyt alan kirjallisuudesta perustelu tai parempi vaihtoehto lukemani perusteella. Pelkästä verkko-opetuksesta löytyi 600 000 lähdettä eli siellä on varmasti kaikki mahdolliset mielipiteet esitettynä. Jatkan jossain vaiheessa varmaan kaivamista itsekseni, koska se mikä tuntui uupuvan, oli aikuisten kirjoitustaitoihin liittyvät verkkokurssit. Yliopisto-opiskelijoita oli kyllä tutkittu paljon, mutta heitä vanhemmat oli melkein unohdettu. Toisaalta tämän opetussuunnitelman sivumäärään ei loputtomasti lähteitä olisi mahtunut, ja tarkoitus oli muutenkin tehdä raportti eikä opinnäyte. Tuntui myös hieman hölmöltä lähteä etsimään artikkeleita vuorovaikutuksesta ja luottamuksesta, koska ne oli käsitelty hyvin kurssin aikana. Kai senkin olisi voinut tehdä. Sain kuitenkin aikaan hyvän pohjan verkkokurssille. Tulossa on siis Kirjoita verkkoon tehokkaasti - verkkokirjoittamisen kurssi järjestöille (ennakkoilmoittautumiset sähköpostiin).



Verkko-opetuksen kurssi on suunnitelman palautuksen myötä ohi. Ilmoittauduin kurssille melkein hetken mielijohteesta, koska se kuulosti mielenkiintoiselta ja hyödylliseltä. Sitä se oli olikin. Opin verkkokurssin järjestämisestä ja sain suunniteltua yritykselleni myytävän tuotteen (ja ajatuksen opintojen jatkamiseen).

Kurssilla oli paljon itsestäänselvää asiaa, jota ei muuten olisi tullut ajatelleeksi (totta kai pitää pitää vuorovaikutusta yllä koko kurssin ajan). Näille itsestäänselvyyksille löytyi myös tieteellistä pohjaa, mikä oli hyödyllistä. Verkkokurssin järjestämistä tuli mietittyä monelta eri kantilta, eikä vain sisällön ja toiminnan kautta. Niihin on helppoa turvautua, mutta hyvä verkkokurssi tarvitsee enemmän.

Tällä kurssilla tuntui olevan sekalaisia tehtäviä joka lähtöön. Vain perinteinen essee ja tentti puuttuivat, ja se oli hyvä. Opetuksen tehokkuutta ja opiskelijan tietoja voi mitata muin tavoin.

Kurssin ohjeistus pyytää tekemään lopuksi itsereflektiota, eli mitä olen oppinut ja mitä haluaisin viedä mukanani kurssilta. Ainakin opin, että verkkokurssit voivat olla oikeasti mielenkiintoisia ja hyvin järjestettyjä, mutta se vaatii ennakkosuunnittelua. Ja suunnittelua ei voi tehdä liikaa. Se kannattaa aloittaa hyvin ylätasolta, eli kun on selvillä opetuksen tavoite, kannattaa miettiä miten vuorovaikutus, luottamus ja läsnäolo saadaan tukemaan tavoitetta. Näitä kolmea ei pidä unohtaa edes yksittäisiä tehtäviä suunnitellessa.





Lähteet:
Bolliger, D. U. & Martin, F. (2021). Critical design elements in online courses. Distance education, 42(3), 352-372. https://doi.org/10.1080/01587919.2021.1956301

Vanhasta uutta

Elämäkertakurssin eksoottisin tehtävä oli fanifiktion kirjoittaminen. Tehtävänantona oli kirjoittaa joku osa tunnetusta kirjasta uusiksi tai sijoittaa itsensä kirjaan. Kai sekin on on elämäkertaa? Ainakin se on autofiktiota. Fanifiktio ei kuitenkaan ole mun juttu. Totesin pohdintaosuudessakin, että verkossa liikkuvat meemit ovat tutumpia fanifiktion muotoja. Muutamia parodiakirjoja tosin löytyy hyllystä, ja netissä olen tainnut lukea ainakin Taru sormusten herrasta -versiota. Perinteistä, amatöörikirjailijoiden eroottisia kertomuksia ei ole tullut luettua. Jäin miettimään pohdinnassa myös (mennen sivuun tehtävänannosta), ovat elokuvat yksi fanifiktion muoto. Ainakin jotkut kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat tuntuvat siltä. Osia kirjoitetaan uusiksi ja jätetään pois. Tarinasta tehdään oma versio. Muut ryhmäläiset jatkoivat pohtimaani, että fani-sanana viittaa alisteiseen asemaan. Elokuvia tehdään usein samalla tasolla alkuperäisen kanssa, kun fanifiktio mielletään ehkä alemman tason ja harrastelijoiden tuotteeksi. Toisaalta joku myös totesi, että jos käsittelee elokuvia fanifiktiona, ei haittaa niiden erot alkuperäiseen teokseen nähden.

Mietin pitkään, mihin kirjaan sijoittaisin fanifiktioni. Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta oli ensimmäinen vaihtoehto, koska sen tarinassa oli pari selkeää aukkoa. Televisiosta kuitenkin tuli Da Vinci koodi. Se alkoi tuntua paremmalta vaihtoehdolta, koska tarina oli tutumpi. Sain samalla tekosyyn lukea kirjan uusiksi. Da Vinci koodin tarina on kuitenkin melko selkeä kokonaisuus, joten piti miettiä hetki, mitä sen kanssa tekisi. Mietin hetken kohtausta Marian kanssa, mutta en oikein keksinyt siitä mitään fiksua. Päädyin sitten jatkamaan kirjaa loppupäästä Fachen näkökulmasta. Teksti syntyikin yllättävän helposti ja palautteen mukaan saavutin hyvin Dan Brownin tyylin. Tuskin kuitenkaan jatkan fanifiktion kirjoittamista.

Muiden ryhmäläisten tekstit olivat melko erilaisia lähestymistavoiltaan. Yksi toi hahmot nykyaikaan ja teki tarinasta täysin uuden version. Toinen laajensi kohtausta, ja komas kirjoitti kohtauksen kynttilänjalan näkökulmasta. Se olikin melko hauska idea. Palautteissani tärkein teema taisi olla alkuperäisen tyylin ja kielen matkiminen. Muutaman tekstin alkuperäinen teos oli kirjoitettu murteella, ja fanifiktioteksteissä murretta oli vaihtelevasti. Toisaalta tyylin ja kielen käyttö kunnioittaa alkuperäistä, toisaalta se tekee erot alkuperäiseen pieneksi. Jos tarinaankaan ei tule paljon uutta, fanifiktion ansiot jäävät pieneksi. Varsinkin yhden tekstin kohdalla mietin, että siihen olisi voinut kirjoittaa paljon lisää. Toisessa ääripäässä oli teksti, jota ei tunnistanut alkuperäisen fanifiktioksi ellei tiennyt asiaa. Tästä uli koko ajan mieleen 50 Shades of Grey, joka sai alkunsta Twilightin fanifiktiona. Jossain vaihessa fanifiktiosta tulee siis oma tarinansa.

Luottamuslause!

Ilman luottamusta verkkokurssi ei onnistu. Luottamukseen taas vaikuttavat hyvin monet tekijät, jotka liittyvät opettajaan, opiskelijaan tai oppimisympäristöön. Valkonen, Tyrväinen, ja Uotinen eli verkkokurssikurssin opettajat olivat keränneet näitä tekijöitä kätevään taulukkoon (kts. Valkonen, Tyrväinen, ja Uotinen 2020). Meidän tehtävänä oli ensin lukea artikkeli ja kerätä siitä huomioita ryhmän kanssa yhteen, ja sitten analysoida omaa kurssisuunnitelmaa sen ja taulukon perusteella.

Minulle sattui Anwarin (2020) artikkeli, joka käsitteli yksityisyyttä verkkokursseilla. Anwar hyvin kätevästi keräsi yhteen, mitä Anwar oli aikaisemmin aiheesta kirjoittanut. Kätevää, kun saa tehtyä itsestään artikkelin. Artikkelin sisältö oli osittain tuttua. Siellä mainittiin Goffman, ja pohdittiin maineenhallintaa ja pseudonyymien käyttöä. Artikkelissa oli paljon suosituksia, miten verkkokurssilla voidaan rakentaa luottamusta. Muiden ryhmäläisten artikkeleissa oli hyvin paljon samoja asioita. Jotkut olivat itsestäänselviä kuten opettajan asiantuntijuus ja verkkoympäristön tietoturvallisuus.

Kun mietin omaa kurssisuunnitelmaani, nostinkin opettajan asiantuntijuuden esiin. Jätin tosin kirjoittamatta, että se vaikuttaa myös opettajan puolelta. Jos ei luota omaan asiantuntijuuteensa, on vaikea luottaa opettamaansa. Valkosen, Tyrväisen, ja Uotisen (2020) taulukossa luottamukseen vaikuttavista tekijöistä listattiin myös teknologia. Omalla kurssillani tämä on ehkä suuri riski ja epäluottamuksen aihe. Kaikilla kurssilaisilla on omat välineensä. Opettaja ei voi vaikuttaa niiden toimintaan. Hän voi vain antaa yleisiä ohjeita. Taulukon opiskelijoita käsittelevä sarake taas sai minut miettimään, että jos paikalle ei satu kovin kauheaa änkyrää, opettaja kurssillani saattaa päästä helpolla. Opiskelijat ovat aikuisia, jotka ovat maksaneet kurssista. He siis todennäköisesti haluavat oppia ja osaavat käyttäytyä. Hyvä tietenkin muistuttaa, miten heidän oletetaan toimivan, mutta kurinpalautusta tuskin tarvitsee tehdä jokaisella opetuskerralla.

Vaikein kohta taulukossa oli opiskelijan kohtaaminen ja inhimillisyys. Lähinnä se, miten sen sanoittaa. Pitääkö kirjoittaa, että kohtaan opiskelijat ihmisenä? Ystävällisesti? Otan huomioon eri elämäntilanteet? Jätin varmaan muutakin taulukosta käymättä läpi. Alakohtia oli sen verran monta. Ajatuksia kyllä tuli.

 

 

Lähteet:

Valkonen, L., Tyrväinen, H. & Uotinen, S. 2020. Luottamuksen rakentuminen verkko-opiskelussa. Kasvatus 51 (1), 21-37.

Anwar, M. 2020. Supporting privacy, trust and personalization in online learning. International Journal of Artificial Intelligence in Education. https://doi-org.ezproxy.jyu.fi/10.1007/s40593-020-00216-0 ;

 

Artikkelia ja analyysia

Luova elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssi alkoi omien verkkoon laitettujen tekstien analyysilla. Käytännössä piti miettiä mitä on julkaissut someen ja mitä se kertoo itsestä. Pohjana tässä oli Meretojan (2019) artikkeli Metanarratiivisuus ja kerronnallinen toimijuus. Artikkeli oli mielenkiintoinen, vaikka se pitikin lukea pari kertaa. Teoria-osuus vaati melkein aivojen nyrjäyttämistä, kun en ole hetkeen lukenut humanistisia tieteellisiä artikkeleita. Loppupuolen esimerkit onneksi auttoivat ymmärtämään aihetta. Metanarratiivisuus on siis sitä, kun tekstissä pohditaan kirjoittamisen ja kerronnallisuuden ilmiöitä, yksinkertaistetusti.

Omaksi analyysin kohteekseni valitsin Twitter-tilini. Siellä on yli 2200 twiittiä, joista ehkä 50 on viimeisen kuuden vuoden ajalta, ja sitä edeltävinä vuosinakin aika rajattu määrä. En kuitenkaan jäänyt miettimään tätä, vaan pohdin, miksi suuri osa 50 twiitistä liittyy SomeTimeen. Totesin, että some-tapahtumassa on luonnollista twiitata ja sitä melkein odotetaankin. Se myös nostaa esiin asiantuntijuuttani, hyvässä ja huonossa mielessä. Twitterissä kun ei näy nyt mitä kaikkea muutakin teen. Pitää kai oikeasti aktivoitua siellä taas, jos löytää jostain aikaa.

Päädyin pohtimaan myös Facebookin käyttöäni. Sieltä nostin vague booking -ilmiön esiin. En tosin ehtinyt kaivaa tälle lähdettä. (Note to self: hyvä esseen aihe?) Vague booking tarkoittaa some-julkaisuja, joilla halutaan kommentoida jotain, mutta ei kerrota yksityiskohtia. Listasin alustavasti myös kaikenlaisia muita mieleen tulevia ajatuksia. Kaikkea ei vain aina saa paperille saakka eikä mahdu annettuun sivumäärään. Se olisi myös mennyt hyvin metaksi, jos olisin pohtinut tehtävässä miksi otin juuri nuo asiat esiin enkä jotain muuta. Mietin nimittäin, kertoisinko työnhausta tai analysoisinko vuorovaikutuksen määrää.

Muiden analyyseja kommentoidessa tuli hyvin esiin eri näkökulmat ja tyylit tehdä analyysiä. Joku kertoi tarkkaan, mitä hänen julkaisussaan oli ja toinen ei taas kertonut oikein mitään. Yhdessä tekstissä pohdittiin parilla lauseella Ukrainasta tulevia kuvia. Pelkästään tästä saisi Meretojan (2019) artikkelin kanssa pitkät pätkät kirjoitettua. Kuka haluaa kertoa kuvilla mitä ja miksi. Miten kuvien kohteet itse reagoivat kuviin, miten he haluavat ne julki. Miksi juuri nämä kuvat leviävät, onko ne valittu tarkoituksella vai ovatko ne mielenkiintoisia. Minkälaisilla kuvilla haetaan apua. (Note to self: toinen hyvä esseen aihe?)

Seuraavaksi pitäisi kirjoittaa kurssille kaksi sivua fanifiktiota. Kunhan ensin keksii mistä senkin aloittaa. Kurssin esseen aihe on myös pohdinnassa, kuten näkyy. Ehkä saan tehtyä jotain täällä julkaistavaa.

 

Lähde: Meretoja, H. 2019. Metanarratiivisuus ja kerronnallinen toimijuus. AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen Aikakauslehti, 16(2), 58–77.

Elämäkertaa luovasti

Elämäkerrasta (huom! Ei elämäNkerrasta) tulee mieleen paksu opus, jossa kerrotaan juurta jaksain jonkun mahtihenkilön elämästä kuivalla asiatyylillä. Keskellä on ehkä useampi sivu kuvia, joihin saatetaan viitata tai sitten ei tekstissä. Tämä on ehkä hieman stereotypinen mielikuva, mutta tällaisia on kirjaston hylly täynnä. Olenkohan koskaan edes lukenut kokonaista elämäkertaa?

Mikä tekisi sitten elämäkerrasta luovan? Todennäköisesti mikä tahansa muu toteutustapa kuin edellä mainittu. Luovan elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssilla pohditaan juuri tätä. Se on kirjoittamisen aineopintojen ensimmäinen kurssi. Itselläni tosin ei, koska teen asiat aina hankalimman kautta. Luvassa on ainakin sosiaalisen median analyysiä, fanifiktiota, esseetä ja lukupiiriä. Sekä palautetaitojen kehittämistä ja elämäkerran suunnittelua. Laskin, että tämä on niitä kursseja, jotka oikeasti teettävät 5 opintopisteen eli 135 tunnin edestä työtä.

Oletan, että osaan kurssin jälkeen arvioida elämäkertojen laatua paremmin. Veikkaan myös, että ymmärrän paremmin, mikä kaikki on oikeasti elämäkertaa ja itsestä kertomista. EHkä tiedän myös, miten fanifiktio liittyy elämäkertaan. Ainakin se on luovaa kirjoittamista. Jos itsensä laittaa valmiiseen romaaniin, tuleeko siitä autofiktiota, vaikka tarina on keksitty?

Autofiktiota olen muuten lukenut ainakin. Curzio Malaparten Iho tuli luettua erästä kurssia varten. Elmäkerroista ainakin Merete Mazzarellan Sielun pimeä puoli: Mary Shelley ja Frankenstein on lähes luettu. Se kertoo sekä Frankensteinin synnystä (siis kirjan) että Shelleyn elämästä. Kirja on mielenkiintoinen, mutta päädyin lukemaan sitä ruotsiksi eli se on kesken vielä vuosien jälkeen. Se voisi kyllä olla yksi vaihtoehto tämän kurssin luettavaksi teokseksi.

Suunnitelmat edistyy

Vuorovaikutuksellisen verkko-opetuksen kurssille tehtävä opetussuunnitelma edistyy pikku hiljaa. Olen tehnyt alustavaa rakennetta ja miettinyt käytännön järjestelyjä. Hieman apua sain muilta opiskelijoilta saadusta palautteesta. He miettivät mm. työkaluja ja aikataulutusta, ja opettaja kyseli yhteiskirjoitustehtävistä. Ne ajattelin yrittää välttää. Valesomekeskustelu ja toisten blogien kommentointi ovat varmasti enemmän hyödyllisiä verkkokirjoittamista ajatellen. Läsnäoloa taas tulee vuorovaikutteisista luennoista ja verkkokeskusteluihin osallistumisesta. Yritän myös antaa edes jotain palautetta tehtävistä ja pitää viikottaisen vapaamuotoisen tapaamiskerran, jossa voi kysellä kaikesta mahdollisesta. Mietin myös, että tärkeä osa läsnäoloa on kommunikoida nämä opiskelijoille. Jos he eivät tiedä opettajan lukevan viestejä, ei heillä välttämättä ole halua keskustella.

Tutustuin myös kahteen opetussuunnitelmaideaan. Ensimmäinen oli lukuprojekti alakoululaisille. Se voisi toimia hyvin koulujen välisenä projektina. Pohdin kyllä itsekseni, että opettajalta vaaditaan paljon ohjaamisessa, mutta kai nykyajan nuoret omaavat jo paljon digitaitoja. Tehtävää oli oppilaillekin paljon lukemisen, keskustelujen ja tehtävien parissa podcastin teon lisäksi. Toinen opetussuunnitelma pohtii, miten saada olemassaoleva suuri verkkokurssikokonaisuus vuorovaikutteisemmaksi. Siinä on tehtävää, kun rakennetta ei saa muuttaa. Resurssejakaan ei ole ilmeisesti tulossa lisää. Vuorovaikutteisen kurssin pitäisi siis pyöriä melkein itsekseen. Oma suunnitelmani alkaa tuntua jo helpolta…

Opetussuunitelmia edistettiin myös yleisen verkkokeskustelun avulla. Mietimme laadukasta verkkokeskustelua ja opettajan läsnäoloa. Keskustelu ei oikein johtanut mihinkään lopputulokseen. Kiinnostavinta oli seurata netikettiä. Jotkut allekirjoittivat viestinsä, toiset tervehtivät ja kiittivät muita, ja kehujakin tuli. Muutamat meistä jättivät nämä väliin ja kirjoittivat pelkkää asiaa. Tapoja on monia…

Pientä sälää

Jotkut kurssit sisältävät isoja kokonaisuuksia, toisissa on paljon pieniä tehtäviä. Nyt on esimerkiksi menossa yksi kurssi, jossa saa viisi opintopistetta esseestä, kolmen sivun tehtävästä ja oppimispäiväkirjasta. Tällä verkko-opettamisen kurssilla tässä osiossa (suunnilleen yksi opintopiste) on puolestaan luento, lukemista, keskustelua, palautteenantoa, itsearvion pohdintaa ja suunnitelman kehittämistä. Kaikki kurssit eivät siis ole tasa-arvoisia. Kaikki opettajat eivät myöskään osaa ehkä suunnitella verkkokurssien vaativuutta ja ajan viemistä oikein. Kuuden sivun esseeseen ei mene 100 tuntia työtä… Pienet tehtävät myös vievät kurssin aiheeseen paremmin sisään.

Osion aiheena on läsnäolo verkkokurssilla. Ääripään esimerkki on ehkä tuo edellämainittu esseekurssi, jossa opettajan saa kiinni sähköpostilla, mutta tehtävät oletetaan tehtävän täysin itsenäisesti. Kai niistä jonkun palautteen saa. Täysin erilainen kurssi läsnäolon puolesta on tämä, jossa oli yhteinen aloitussessio, opettajat pitävät vapaamuotoisen kyselytunnin parin viikon välein ja osallistuvat keskusteluun ja antavat palautetta lähes joka tehtävästä. Itsenäisille tehtäville on paikkansa, mutta kokemattomille opiskelijoille ne voivat olla stressaavia. Toisaalta niitä voi tehdä siinä tahdissa ja silloin kuin huvittaa.
Mietin myös omia koulutuksiani ja niiden läsnäoloa peilaten verkkovuorovaikutuksen itsearviointilomakkeeseen. Olen pitänyt koulutuksia verkossa lähinnä pienille ryhmille maksavia asiakkaita. Heidän kanssaan pitää olla helposti saatavilla, aina ystävällinen ja kuunteleva. Jos antaa huonon vaikutelman, pitää pahimmillaan maksaa rahat takaisin. Asiakkaani eivät usein myös kärsi motivaatiopulasta. He ovat itse päättäneet osallistua koulutukseen ja sen maksamisesta. Heitä ei siis tarvitse sen suhteen ohjausta. Ohjausta verkkokoulutuksissani tulee enemmän työkalujen käytöstä ja työskentelystä, eli kerron mitä pitäisi tehdä ja miten. Suunnittelu ja organisointi sekä suorat ohjaustoimet -kohdat itsearviointilomakkeessa täyttyy helposti. Tuntuu, että verkossa pitää usein selostaa enemmän kuin kasvokkain kouluttaessa teknologiavälitteisyyden takia.
Yhden tai kahden kerran koulutuksissa on opettajalle helppo olla läsnä. Lähes kaikki kuuntelun tai läsnäolon vaikutelmat tulevat videoluennon kautta. Huomasinkin, että itsearviointilomakkeessa oli paljon tuttuja kohtia ilmauksien kohdalla. Tähän vaikuttaa varmaan se, että toimin aikuisten kanssa pienryhmässä. Heidän kanssaan tulee välillä keskusteltua enemmän kuin varsinaisesti luennoitua. Tämä tosin riippuu paljon osallistujista. Jotkut ovat hyvin asiallisia eivätkä arvosta keskustelevaa opetustyyliä. Tällaiseen tosin aion pohjata kurssille tehtävän opetussuunnitelman. Käytän itsearviointilomaketta jonkun verran apuna yksittäisiä opetustuokioita suunniteltaessa.

Pentulive

Pieniä koiria

  Siellä ja täällä

             ja tuolla

Temmellystä tantere täynnä

 

Pallon perässä juoksee

Poroa retuuttaaa

Häntääkin maistaa ja alustaa repii

 

Kasaan on hyvä nukahtaa

    Lämmin

         pehmeä

  turvallinen

Rauha on maassa 

 

Palauteähky

Palautekurssista oli ainakin se hyöty, että nyt on tottunut antamaan palautetta ja vielä sellaista, että toinen saa jotain siitä irti. Hyvä! -kommenteille on toki vielä paikkansa. Tiedän myös, mitä kohtia palautteenannossa pitää vielä harjoitella. Olisin kyllä toivonut kurssilta enemmän erilaisia palauteharjoituksia positiivisen palautteen tyyliin. Vaikka miten antaa pelkkiä mallin mukaisia kommentteja lukukokemuksesta. Toisaalta teoriaakin olisi voinut olla enemmän yliopistokurssiksi. Nyt tuntui, että heti tehtiin ilman mitään pohjaa. Kurssi olikin ehkä enemmän hyödyllinen oman kasvamisen ja taitojen suhteen kuin teoreettisen oppimisen suhteen. Teoriaa tuli artikkeleista, joita luettiin palautteenannon jälkeen. Aikaa meni myös palautteiden kohteina olleiden tekstien löytämiseen. Olisi ollut mielenkiintoista, jos joka palaute olisi käsitellyt samaa tekstiä. Siinä olisi nähnyt eri palautetekniikoiden eron, ja palautteita olisi voinut analysoida ehkä syvemmin.

Teoriaosuuden artikkelit olivat kyllä hyödyllisiä. Ekström oli hyvä pohja kaikelle, ja Gottelier tosiaan mielenkiintoinen katsaus palautekokemukseen. Svinhufvud taas näytti, että kaikki voidaan lajitella. Uutta oli temperamentin suhde palautteen käsittelyyn. Vaikka nyt piti pohtia palautteen vastaanottamista, niin varmasti se vaikuttaa myös palautteen antamiseen. Kovin kiivaalta ihmiseltä tulee taatusti kiivasta palautetta riippumatta sen laadusta. 

 

Lähteet:
Ekström, N. 2008. ”Tarvitaanko muutakin kuin hyvät lukulasit, kirjoittamisen oppimista edistävä palaute.” Teoksessa J. Joensuu ym. (toim.) Luova laji. Jyväskylä: Atena, 35–55.
Gottelier, L. 2014. Matkalla kohti lukijaa. Palautteen merkitys kirjoitusprosessille. Teoksesta E. Karjula 2014. Kirjoittamisen taide ja taito. Jyväskylä: Atena, 125–141.
Svinhufvud, K. 2016. Kokonaisvaltainen kirjoittaminen. Helsinki: Art House, 64–98.

 

Screen bean!

Edellisestä vuorovaikutus verkko-opetuksessa kurssin kirjoituksesta tuli mieleen jälkiajatus. Puhuminen videolle ja esseen teettäminen opiskelijoilla on helppoa, vuorovaikutuksen järjestäminen on vaikeaa. En tosin muista, mainostettiinko video+essee kurssia verkkokurssina vai etätehtävinä. Toisaalta oli mukava käydä läpi luentoja silloin kuin halusin, toisaalta kolme kurssillista opettajan yksinpuhelua oli puuduttavaa. Saipahan seurata hänen lapsen kasvua taustalla.

Vuorovaikutus-kurssilla piti analysoida toisen verkkokurssin vuorovaikutusominaisuuksia. Päädyin valitsemaan palautetaitojen kurssin, koska se oli juuri päättynyt ja siinä oli pohdittavaa. Analyysia tehdessä piti vain olla tarkkana, että pysyin kurssin toteutuksen vuorovaikutuksessa enkä mennyt palautetaitoihin liikaa. Analyysissa piti käyttää myös lähteitä. Olisin halunnut jotain palautetaitojen opettamisesta verkossa, mutta sopivaa ei löytynyt. Päädyin käyttämään mm. artikkelia, jossa tehtiin Moodlessa tehtäviä ilman opettajan huomattavaa ohjausta, kuten palautekurssillakin tehtiin. Artikkelin kurssilla tosin tehtiin tehtävät luokassa, jossa opettaja oli paikalla (mutta ei opettamassa). Kai siinä on joku hyöty, että Moodlea hyödynnetään läsnäopetuksessa? Täällä on vain totuttu siihen, että Moodle on vain etäopetukseen.

Ennen analyysin tekoa oli katsottavana lyhyt luento vuorovaikutuksesta ja kuuntelusta verkossa. Se toi mieleen verkkoviestinnän kursseja ja kandidaatintyön sanattoman viestinnän ajatuksia. Ei siis mitään uutta auringon alla.

Koko verkko-opetuksen kurssin tärkein osuus on opetussuunnitelma, jonka ideointivideo piti palauttaa nyt. Tarkempi suunnitelma tehdään kurssin kuluessa. Opetussuunnitelma onkin tarpeeseen, koska luovan kookoksen palveluja pitää miettiä. Teenkin kookokselle verkkokirjoittamisen kurssin suunnitelmaa. Aiheita on jo jonkun verran kasassa, niistä pitää vain saada fiksu kokonaisuus kasaan.



Video-muoto tähän tehtävään vähän pelotti. Mietin toteutusta, mutta PowerPoint oli onneksi vaihtoehto. Sainpahan harjoiteltua animaatioita ja äänen lisäämistä dioihin. Pitää ehkä etsiä jokin muu työkalu esityksiin tulevaisuudessa, vaikka videomuoto toimikin hyvin. Etsin dioihin jatkuvuutta ja jotain uutta tikku-ukkojen avulla. Joskus 90-luvulla Microsoft laittoi screen bean -hahmoja Officen kylkeen. Kaivoin niitä kasan esiin verkon syövereistä. Ehkä piirrän samaan tyyliin seikkailevan kookoksen firmalle?

Pieleen menee

Sopivat tekstit palautetaitojen kurssille alkoivat loppua, joten puut sai uutta käyttöä. Sitä piti tosin editoida ja pidentää, jotta se ei olisi ollut aivan liian lyhyt. Tällä kerralla saimme toivoa, minkälaista palautetta halusimme tekstisä. Tarinan loppu on aina mietityttänyt, joten kysyin sen toimivuudesta. Muuten saatekirjeeni oli aika yleisen tason pohdintaa.

Palautetoiveita rajoitti tehtävänanto: kaikki palaute erilliseen tiedostoon max kaksi liuskaa. En siis olisi voinut toivoa suullista palautetta. Toisaalta ei olisi ollut reilua pyytää tarkkaa analyysiä käytetyistä sanoista. Tehtävänanto rajoitti palautteen antamistakin, vaikka sen sai antaa itselleen luonnollisessa muodossa. Minulle se muoto olisi ollut ainakin tässä tapauksessa kommentoida suoraan tekstiin. Näin palaute olisi ollut ainakin oikeassa kohdassa. Nyt pääsyin kirjoittamaan listan kohdista ja niiden perään kommentit. Enemmänkin yleistä pohdintaa palautteen kohteesta olisin voinut laittaa, mutta sainpahan edes vastattua saatekirjeessä olleisiin kysymyksiin.

Sitten tehtävä meni pieleen. Viimeistelin palautteesta tehdyn analyysin viime tingassa ja väsyneenä. Seuraavana aamuna parini huomautti minun palauttaneen väärän tiedoston. Se oli helppo korjata. Tätä blogia kirjoittaessani tarkistin tehtävänannon. Olin lukenut sen koko ajan väärin. Analyysi piti tehdä itsestä palautteenantajana, ei parin palautteesta. Onneksi sain ja ehdin tehdä uuden analyysin ennen arvostelua. Ainakin opin olemaan tarkempi ja sisäistämään tehtävänannot. Nyt vain mietin, mikä muu on mennyt pieleen...

Analyysi piti tehdä kahta kirjan lukua käyttäen. Svinhufvud (2016) esitteli palautetyyppejä, joista osasta tunnistin omani. Osa taas esiintyy palautteessani sekoitettuna. Minulla on paha tapa kysyä kysymyksiä ja miettiä niihin vastauksia kirjoittajan puolesta. Samoin takerrun yksityiskohtiin. Huomasin kuitenkin päässeeni pahimmista tavoista yli. Nyt palautteestani on ehkä hyötyä!


Gottelierin (2014) teksti oli tuttu, koska sitä on käytetty jollain toisellakin kurssilla ja koko kirja on tullut luettua läpi. Sitä lukiessa pohdin, kannattaako analyysiin laittaa mainintaa siitä, että tunnistin Gottelierin palautteenantajan tyylin hänelle tyypilliseksi. Vilja oli runouskurssilla opettajana, ja hän tosiaan oli perusteellinen kuten Gottelier (2014) kertoo.

Se artikkeli oli myös mielenkiintoinen kuvaus toisen palautekokemuksesta. Koko palauteprosessi oli vedetty auki ja analysoitu. Harmi, että oma aika ja taidot eivät riittäneet nyt samaan.









Lähteet:
Gottelier, L. 2014. Matkalla kohti lukijaa. Palautteen merkitys kirjoitusprosessille. Teoksesta E. Karjula 2014. Kirjoittamisen taide ja taito. Jyväskylä: Atena, 125–141.
Svinhufvud, K. 2016. Kokonaisvaltainen kirjoittaminen. Helsinki: Art House, 64–98.

 

Samaa teemaa

Palautetaitojen kurssille piti olla useampi teksti, joista antaa palautetta. Saimme onneksi käyttää vanhoja tekstejä, jos halusimme, joten päädyin kierrättämään Odotus ja puut -kertomukset hieman jalostettuna. Molemmat tarvitsevat edelleen kyllä lisää huomiota. Palautteesta sain muutamia ideoita jatkoa ajatellen, mikä oli tarkoituskin. Varsinkin puut on edelleen hieman jumissa.

Kolmas teksti samaa sarjaa on uusi Selja. Se perustui uneen, jonka näin pari vuotta sitten, ja joka ei jättänyt rauhaan. Selja halusi kai tulla kuulluksi? Koska kurssilla oli maksimisivumäärä teksteillä, tämä teksti on lyhennetty ensimmäisetä versiosta. Sen huomaa kyllä. Pidän itse pidemmästä versiosta, mutta sitä ei ole edes oikoluettu kunnolla. Ehkä joskus se ilmestyy hiotumpana tekstinä.

Verkko-opetuksen opettelua

 

Vuorossa on vaihteeksi muuta kuin kirjoittamisen opiskelua. Juuri alkoi vuorovaikutteisen verkko-opettamisen kurssi. Se tuntui sopivalta, koska teen paljon verkossa töitä ja tarkoituksena on jossain vaiheessa pitää ehkä ihan kurssejakin. Lisäksi aloitan samaan aikaan kirjoittamisen opettamisen kurssin. Ehkä nämä tukevat toisiaan?

Kurssilla tuntuu olevan sekalaista seurakuntaa. Paljon oli koulutusteknologian opiskelijoita, mutta myös meitä Avoimen kautta tulleita. Aika monella oli opettaja-taustaa, mutta en ollut ainoa satunnaisia opetustuokioita pitävä.

Oletan kurssin olevan yleishyödyllinen myös kaikenlaisen verkkokanssakäymisen suhteen. Kurssin paino on toki suunnitelmallisessa opettamisessa. Se näkyy myös tehtävissä, joissa pitää tehdä opetussuunnitelmaa ja analysoida jotain omaa käytyä verkkokurssia. Tehtävinä on kirjoittamista, keskustelua, lukemista, videon tekoa ja esiintymistä. Siis melkein kaikkea verkkokursseilla tarvittavaa. Seuraavat viikot ovat työn täyteisiä.

Muiden opiskelijoiden keskusteluissa tuli toiveita mm. käytännön vinkeistä, teoriasta, osallistamisen neuvonnasta ja tietenkin vuorovaikutuksesta verkosta. Itse kaipaan ehkä kurssilta opetuksen suunnitteluun liittyviä teemoja. Osaan kyllä löytää työkalut ja yksittäisten tuntien suunnittelu sujuu, koska näitä on tullut tehtyä. Laajempaa suunnittelua kokonaiselle kurssille en ole joutunut kunnolla tekemään. Tämän kurssin materiaaleissa oli muutamia opettajan oppaita ja työkirjoja. Pitääkin lukea ne seuraavaksi.



Varsinainen kurssi alkoi tutustumisella saavutettavuuteen. Tärkeä aihe, mutta materiaaleissa ei varsinaisesti ollut mitään uutta. En tiedä, oliko aihe muille opiskelijoille niin tuttu, mutta hyvä sitä on aina kerrata. Sain kyllä pari vinkkiä hyödyllisistä työkaluista. Saavutettavuus verkossa vaatisi kyllä oman kurssinsa. Ei riitä, että verkkosivut ovat saavutettavat, vaan kaiken materiaalin - tekstin, videon ja kuvien - pitää myös olla saavutettavaa. Kuten yksi video sanoi, saavutettavuus hyödyttää kaikkia.

Selja

 

- Keskeytämme lähetyksen tärkeän tiedotteen takia. Bipaghin vuoristoon on tehty ohjushyökkäys --. Vakavanaamainen mies puvussa jatkoi selostusta kuvan vaihtuessa vuoristomaisemiin. Savuavia taloja vihreän ruohon ja kallioiden keskellä. Selja nyrpisti nenäänsä. Taas aikuisten asioita ja tonttu-ohjelma piti lopettaa. Miksei koskaan toisin päin! Tontut olivat tärkeämpiä kuin joku palanut talo.

- Laita Selja tv lujemmalle, äiti huusi keittiöstä.

Selja huokasi ja painoi kaukosäätimen nappia. Ei tonttuja kuitenkaan enää tulisi ennen huomista. Hän heitti kaukosäätimen sohvalle ja lähti huoneeseensa leikkimään.

Isä tuli taas myöhään kotiin. Selja meni seuraksi keittiöön, kun isä söi. Isälle piti kertoa, että Aino oli saanut pikkuveljen ja Robert oli taas pois koulusta ja Hann-nukke kaipasi uutta mekkoa ja kaikkea muuta tärkeää. Isä nyökkäili Seljan selostuksen aikana, kun samalla selasi lehteä ja lappoi ruokaa suuhunsa. Selja epäili, että isä ei oikein kuunnellut.

Isä ei ehtinyt edes saada lautasta tyhjäksi, kun ovikello soi ja äänekäs mieslauma löysi tiensä keittiöön. Selja tiesi, että tässä vaiheessa oli hyvä mennä pois. Keittiö olisi täynnä ääntä ja papereita loppuillan. Isä ei myöskään pitäisi siitä, että Selja jäisi kuuntelemaan. Aikuisten asioita, hän sanoi. Lisäksi kenellekään ei saisi kertoa, kuka heillä kävi vierailulla ja koska, tai mistä he puhuivat. Isä oli selittänyt jotain salakerhosta. Selja oli nyökännyt ja ymmärtänyt. Heillä oli tarhassakin ollut salakerho. Se leikki vain keskenään ja keskusteli siitä, miten tyhmiä pojat ovat. Varsinkin Jojo.

Sen verran Selja oli kuunnellut isän salakerhoa, että siellä puhuttiin soroista, kiparoista ja paljon muusta, mistä television vakava pukumieskin kertoi. Papereita heiluteltiin usein äänekkäästi, ja välillä koko talo kaikui kiivaasta keskustelusta. Selja ei ollut tiennyt, että aikuiset voivat olla niin äänekkäitä ilman, että riitelevät.

Äiti istui Seljan tullessa kotiin usein television ääressä uutiskanavan pauhatessa. Tietokone oli äidin vieressä sohvalla, mutta Selja ei huomannut äidin koskevan siihen. Äiti kyllä väitti tekevänsä paljon töitä Seljan ollessa koulussa. Ruoanlaitto vain joskus melkein unohtui television puhuvien päiden paasatessa. Äidin ruoanlaitto oli muutenkin mennyt tylsäksi. Paljon perunaa ja kastiketta. Selja sai aina kyllä katsoa tonttu-ohjelmansa ennen ruokaa, siitä äiti piti huolen. Jos isä oli kotona, äiti käski hänenkin antaa Seljan olla tonttujen seurassa rauhassa. Se oli kuulemma tärkeää.

Jossain vaiheessa talvea monet oppilaat jäivät pois koulusta. Tova-opettaja sanoi heidän saavan kotiopetusta. Selja kadehti heitä. Seljan ja muiden piti istua koulussa tekemässä tehtäviä, kun jotkut saivat jäädä kotiin leikkimään. Äiti kuitenkin sanoi, että Seljan pitää käydä koulua.

Koulu tuntui nyt tyhjemmältä. Selja huomasi muutaman opettajankin lähteneen, ja joitain luokkahuoneita oli tyhjennetty. Vanhemmat oppilaat puhuivat välitunnilla jotain soroista. Hyvä, kun olivat lähteneet. Selja ihmetteli itsekseen, että pois menneet oppilaat olivat kotona eikä missään kaukana. Selja näki heidän kurkkivan ikkunasta koulumatkallaan. Välillä Aino ja muutama muu leikkivät iltapäivisin sisäpihalla, kun Selja tuli kotiin. Kukaan heistä ei tosin suostunut leikkimään Seljan kanssa. Se oli kuulemma kielletty. Selja sai sitten mennä rauhassa kotiin. Ehtiipähän katsoa tontut ja tehdä läksyt.

Isän salakerho alkoi nykyään aikaisemmin ja tuntui olevan entistä äänekkäämpi. Sen paperitkin tuntuivat valloittavan koko talon. Samaan aikaan äidin uutiskanava pauhasi, ja Seljalla ei ollut rauhaa edes omassa huoneessa. Muutaman kerran Selja oli joutunut itkuisena pyytämään isää olemaan hiljempaa, jotta saisi katsoa tontut rauhassa. Isä murisi jotain, mutta salakerho hiljeni hetkeksi.

Kevään saapuessa koulussa alettiin puhua kesälomasta. Selja tiesi, että piti viettää taas kesä kaupungissa. Viime kesänä äiti oli saanut isän suostuteltua ottamaan lomaa ja viemään heidät järven rannalle. Nyt isällä oli liikaa kiireitä salakerhon kanssa. Äitikin osallistui siihen enemmän.

Selja oli ottanut tavaksi mennä ulos heti, kun aikuisia alkoi saapua. Kun sen teki tarpeeksi hiljaa, eivät vanhemmat huomanneet mitään. Välillä piti käydä kotona syömässä, mutta ei äiti edes aina huomannut, kun Selja otti ihan itse lautasellisen. Perunaa ja kastiketta oli nyt joka päivä. Välillä salakerholaiset toivat makkaroita ja pieniä paisteja. Niitä Seljakin sai maistaa. Kerran eräs aikuinen toi Seljalle suklaalevyn. Isä käski sanoa kiitos ja mennä syömään se omaan huoneeseen. Levy kesti Seljalla viikon. Suklaa oli harvinaista herkkua niin sitä ei saanut syödä liian nopeasti.

Ulkona ollessaan Selja leikki itsekseen sisäpihalla ja käveli lähikaduilla. Ihmisiä tuntui olevan vähemmän ja muutamat kaupat olivat kiinni. Jonkun kaupan isoon ikkunaan oli spraymaalattu rumia sanoja. Selja olisi ihmetellyt niitä Ainon tai jonkun kanssa, mutta Aino oli muuttanut pois. Seljalle ei kerrottu minne. Muutkin kotiopetuksessa olleet tuntuivat kadonneen. Koulussa oli leikkikavereita, mutta opettajat hyssyttelivät välitunnilla. Ei saanut riehua tai huutaa. Koulun jälkeen taas kaikki menivät koteihinsa. Kenenkään luo ei saanut mennä leikkimään. Ja isä ei antanut kutsua ketään heille. Sisäpihalla saattoi keinua rauhassa yksin. Hann-nukke oli nykyään aina Seljan mukana kainalossa.

Selja huomasi sotilaita olevan kaupungissa kevään aikana enemmän ja enemmän. Ensin heitä oli yksin liikkeellä ja yhtäkkiä pienissä ryhmissä. Sotilaita näkyi myös Seljan kotikadulla. Joku seisoi aina vartiossa kadunkulmassa. Selja kiersi hänet kaukaa. Se hyvä puoli sotilaissa oli, että isän salakerho ei ollut ihan niin äänekäs enää. Väkeäkin oli vähemmän. Muutaman kerran isä pyysi Seljaa avaamaan pihaoven kerholaisille. Isä sanoi, että salakerhon piti pysyä salassa. Siitä ei saanut kertoa ulkopuolisille eikä varsinkaan sotilaille. Kadunkulman vartija ei saanut siis tunnistaa tulijoita. Selja oli nyökännyt ja totellut. Hän tosin mietti, että jos vartijalle ei saanut kertoa mitään, miksi sitten isä laittoi viestilappuja sotilaan taskuun. Isä yritti tehdä sen huomaamattomasti, mutta Selja huomasi. Ehkä se oli sitten eri asia.

Koulun päättyessä rehtori piti ison puheen. Kaikkien oppilaiden piti ahtautua saliin kuuntelemaan. Nyt tosin kaikki mahtuivat kerralla, eikä tarvinnut pitää kevätjuhlaa kahdessa vuorossa. Selja ei ollutkaan tajunnut, miten paljon oppilaita oli poissa. Rehtorin puheessa tuntui olevan samoja hienoja aikuisten asioita kuin äidin uutisissa. Selja ei ymmärtänyt kaikkea. Kai soro oli huono ja kipara hyvä. Ei Seljan varmaan ollutkaan tarkoitus ymmärtää. Paikalla oli pukumiehiä ja joku arvokkaan näköinen sotilas kuuntelemassa rehtoria. Pojat supisivat jälkeenpäin sotilaan olleen eversti.

Selja mietti pitkään, mistä yksi pukumiehistä oli tuttu. Hän yritti olla tuijottamatta liikaa. Sitten hän keksi. Isä oli puhunut porttikongissa miehen kanssa muutaman kerran. Selja oli ollut salaa ulkona, ja olisi halunnut kotiin, mutta ei päässyt, kun isä oli lähellä ovea. Seljan oli ollut pakko odottaa miehen lähtevän ja isän menevän sisään. Onneksi siinä ei mennyt kauaa. Pukumiehellä oli ollut tavalliset vaatteet, siksi Selja ei heti häntä tunnistanut. Kiiltävä rannekello oli sentään hyvä tuntomerkki. Niitä ei monella ollut.

Salakerho tuntui olevan kesällä entistä salaisempi. Aikuisia tuli ja meni melkein kaikkiin vuorokauden aikoihin. Välillä Selja heräsi yöllä vaimeaan keskusteluun. Joskus hän jopa tallusti kuuntelemaan Hann kainalossa. Keittiön seinän takaa kuuli hyvin, ja käytävän pimeässä nurkassa häntä ei huomattu. Aikuisten puheet tuntuivat pyörivän sorojen ympärillä ja sotilaiden tekemisissä. Salakerho mainitsi usein myös junat. Ihmisiä ilmeisesti liikkui paljon junilla sinne ja tänne. Muutaman kerran Selja oli kuullut äidin kysyvän isältä, koska he voivat lähteä. Isä oli sanonut, ettei tiedä. Hänellä oli tärkeää tekemistä. Selja olisi halunnut junamatkalle.

Tänä yönä oli hiljaista. Melkein pelottavan hiljaista. Illallakaan ei ollut vieraita. Äkkiä isä säntäsi Seljan huoneeseen ja käski pakata. Hän heitti matkalaukun lattialle. Selja säikähti ja lähti kysymään äidiltä, mikä nyt on. Äiti oli heittämässä vaatteita matkalaukkuihin. Äiti ohjasi Seljan takaisin huoneeseensa, ja sanoi, että nyt Seljan pitää olla iso tyttö. Hänen pitää pakata itse matkalaukku järvilomaa varten. Ja muistaa ottaa Hann mukaan, ja ehkä joku pieni tonttunukke. Selja nyökytti. Hän on iso tyttö ja osaa pakata itse.

Selja raahasi täpötäyden matkalaukun ulko-ovelle. Äiti oli jo siellä vetämässä takkia päälleen. Isä hommasi jotain papereiden kanssa keittiössä. Jostain tuli savun hajua, mutta Seljalla ei ollut aikaa ihmetellä. Isä patisti heidät ovesta ulos ja kävelemään rautatieasemalle päin. Isällä ja äidillä oli omat laukkunsa. Selja sai raahata painavan matkalaukkunsa itse. Ensi kerralla hän pakkaa reppunsa täyteen eikä ota matkalaukkua.

Parin korttelin päässä alkoi kuulua sireenejä. Paloautoilla oli kiire jonnekin. Selja kääntyi katsomaan ja näki paloautojen kaartavan heidän talonsa kohdalle. Selja kurtisti kulmiaan, mutta isä hoputti eteenpäin.

Rautatieasemalla tuntui olevan kaaos. Selja ei ollut koskaan käynyt asemalla, mutta ei siellä varmaan tällaista pitänyt olla, varsinkaan keskellä yötä. Koko rakennus oli täynnä ihmisiä. Siellä ei mahtunut liikkumaan, mutta jotenkin isä sai raivattua heille polun junaa kohti. Välillä joku töni Seljaa ja edessä kulkeva äiti melkein katosi ihmisten sekaan. Jotenkin Selja kuitenkin pysyi perässä.

Mitä lähemmäksi junaa Selja pääsi, sitä mahdottomampaa oli kulkea eteenpäin. Isä otti Seljaa kädestä ja otti toiseen käteen Seljan matkalaukun. Selja rutisti Hannia rintaansa varten.

Selja yritti tähyillä junaa muiden jalkojen läpi. Isä oli pysähtynyt juttelemaan vartijan kanssa. Hän viuhtoi käsillään joka suuntaan. Selja näki pukumiehen, sen, jolla oli rannekello, tulevan isän luo. Äiti vain katseli ympärilleen huolestuneena. Isä vaihtoi muutaman sanan pukumiehen kanssa.

Seuraavaksi Seljaa kiskottiin taas eteenpäin, nyt pois junasta ja rakennuksen sivulle. Äiti kysyi huolestuneena, minne he ovat matkalla. Isä sanoi, että hänellä oli erikoisjärjestely. Selja pääsee kyllä turvaan.

Pukumies johdatti heidät rautatieaseman sivuovesta sisään. Pienessä huoneessa oli lasiseinä suureen halliin. Halli näytti olevan pimeä ja hiljainen. Muutenkin oli hiljaista. Selja oli iloinen, koska mekkala ulkona oli alkanut sattua korviin.

Pukumies käski heidän odottaa ja katosi pimeään halliin. Hetken päästä hän palasi. Mukana oli pari sotilasta ja joku toinen pukumies. Äiti yritti kysyä, mitä on tapahtumassa. Isä ei kuunnellut, vaan jutteli pukumiehen kanssa. Mies kysyi, onko isä nyt varma. Isä vastasi, että on, ja otti yhdeltä sotilaalta tämän ojentaman aseen. Selja rutisti Hannia.

Äiti yritti sanoa jotain, mutta kuului kova pamaus ja mätkähdys. Selja laittoi silmät kiinni ja rutisti Hannia vieläkään enemmän. Kuului toinen pamaus. Selja kaatui. Seljaa sattui. Jostain tuli märkää Seljan kyljelle. Eihän Hann kastu. Selja näki isän ojentavan aseen takaisin.

Isä naureskeli pukumiehen kanssa. Nyt se ongelma on ratkaistu. Selja ei ymmärtänyt mikä ongelma. Isä ja muut aikuiset lähtivät pois pimeään halliin. Selja olisi halunnut huutaa, mutta ei voinut liikkua. Onneksi enää ei sattunut.