Palauteähky

Palautekurssista oli ainakin se hyöty, että nyt on tottunut antamaan palautetta ja vielä sellaista, että toinen saa jotain siitä irti. Hyvä! -kommenteille on toki vielä paikkansa. Tiedän myös, mitä kohtia palautteenannossa pitää vielä harjoitella. Olisin kyllä toivonut kurssilta enemmän erilaisia palauteharjoituksia positiivisen palautteen tyyliin. Vaikka miten antaa pelkkiä mallin mukaisia kommentteja lukukokemuksesta. Toisaalta teoriaakin olisi voinut olla enemmän yliopistokurssiksi. Nyt tuntui, että heti tehtiin ilman mitään pohjaa. Kurssi olikin ehkä enemmän hyödyllinen oman kasvamisen ja taitojen suhteen kuin teoreettisen oppimisen suhteen. Teoriaa tuli artikkeleista, joita luettiin palautteenannon jälkeen. Aikaa meni myös palautteiden kohteina olleiden tekstien löytämiseen. Olisi ollut mielenkiintoista, jos joka palaute olisi käsitellyt samaa tekstiä. Siinä olisi nähnyt eri palautetekniikoiden eron, ja palautteita olisi voinut analysoida ehkä syvemmin.

Teoriaosuuden artikkelit olivat kyllä hyödyllisiä. Ekström oli hyvä pohja kaikelle, ja Gottelier tosiaan mielenkiintoinen katsaus palautekokemukseen. Svinhufvud taas näytti, että kaikki voidaan lajitella. Uutta oli temperamentin suhde palautteen käsittelyyn. Vaikka nyt piti pohtia palautteen vastaanottamista, niin varmasti se vaikuttaa myös palautteen antamiseen. Kovin kiivaalta ihmiseltä tulee taatusti kiivasta palautetta riippumatta sen laadusta. 

 

Lähteet:
Ekström, N. 2008. ”Tarvitaanko muutakin kuin hyvät lukulasit, kirjoittamisen oppimista edistävä palaute.” Teoksessa J. Joensuu ym. (toim.) Luova laji. Jyväskylä: Atena, 35–55.
Gottelier, L. 2014. Matkalla kohti lukijaa. Palautteen merkitys kirjoitusprosessille. Teoksesta E. Karjula 2014. Kirjoittamisen taide ja taito. Jyväskylä: Atena, 125–141.
Svinhufvud, K. 2016. Kokonaisvaltainen kirjoittaminen. Helsinki: Art House, 64–98.

 

Pieleen menee

Sopivat tekstit palautetaitojen kurssille alkoivat loppua, joten puut sai uutta käyttöä. Sitä piti tosin editoida ja pidentää, jotta se ei olisi ollut aivan liian lyhyt. Tällä kerralla saimme toivoa, minkälaista palautetta halusimme tekstisä. Tarinan loppu on aina mietityttänyt, joten kysyin sen toimivuudesta. Muuten saatekirjeeni oli aika yleisen tason pohdintaa.

Palautetoiveita rajoitti tehtävänanto: kaikki palaute erilliseen tiedostoon max kaksi liuskaa. En siis olisi voinut toivoa suullista palautetta. Toisaalta ei olisi ollut reilua pyytää tarkkaa analyysiä käytetyistä sanoista. Tehtävänanto rajoitti palautteen antamistakin, vaikka sen sai antaa itselleen luonnollisessa muodossa. Minulle se muoto olisi ollut ainakin tässä tapauksessa kommentoida suoraan tekstiin. Näin palaute olisi ollut ainakin oikeassa kohdassa. Nyt pääsyin kirjoittamaan listan kohdista ja niiden perään kommentit. Enemmänkin yleistä pohdintaa palautteen kohteesta olisin voinut laittaa, mutta sainpahan edes vastattua saatekirjeessä olleisiin kysymyksiin.

Sitten tehtävä meni pieleen. Viimeistelin palautteesta tehdyn analyysin viime tingassa ja väsyneenä. Seuraavana aamuna parini huomautti minun palauttaneen väärän tiedoston. Se oli helppo korjata. Tätä blogia kirjoittaessani tarkistin tehtävänannon. Olin lukenut sen koko ajan väärin. Analyysi piti tehdä itsestä palautteenantajana, ei parin palautteesta. Onneksi sain ja ehdin tehdä uuden analyysin ennen arvostelua. Ainakin opin olemaan tarkempi ja sisäistämään tehtävänannot. Nyt vain mietin, mikä muu on mennyt pieleen...

Analyysi piti tehdä kahta kirjan lukua käyttäen. Svinhufvud (2016) esitteli palautetyyppejä, joista osasta tunnistin omani. Osa taas esiintyy palautteessani sekoitettuna. Minulla on paha tapa kysyä kysymyksiä ja miettiä niihin vastauksia kirjoittajan puolesta. Samoin takerrun yksityiskohtiin. Huomasin kuitenkin päässeeni pahimmista tavoista yli. Nyt palautteestani on ehkä hyötyä!


Gottelierin (2014) teksti oli tuttu, koska sitä on käytetty jollain toisellakin kurssilla ja koko kirja on tullut luettua läpi. Sitä lukiessa pohdin, kannattaako analyysiin laittaa mainintaa siitä, että tunnistin Gottelierin palautteenantajan tyylin hänelle tyypilliseksi. Vilja oli runouskurssilla opettajana, ja hän tosiaan oli perusteellinen kuten Gottelier (2014) kertoo.

Se artikkeli oli myös mielenkiintoinen kuvaus toisen palautekokemuksesta. Koko palauteprosessi oli vedetty auki ja analysoitu. Harmi, että oma aika ja taidot eivät riittäneet nyt samaan.









Lähteet:
Gottelier, L. 2014. Matkalla kohti lukijaa. Palautteen merkitys kirjoitusprosessille. Teoksesta E. Karjula 2014. Kirjoittamisen taide ja taito. Jyväskylä: Atena, 125–141.
Svinhufvud, K. 2016. Kokonaisvaltainen kirjoittaminen. Helsinki: Art House, 64–98.

 

Samaa teemaa

Palautetaitojen kurssille piti olla useampi teksti, joista antaa palautetta. Saimme onneksi käyttää vanhoja tekstejä, jos halusimme, joten päädyin kierrättämään Odotus ja puut -kertomukset hieman jalostettuna. Molemmat tarvitsevat edelleen kyllä lisää huomiota. Palautteesta sain muutamia ideoita jatkoa ajatellen, mikä oli tarkoituskin. Varsinkin puut on edelleen hieman jumissa.

Kolmas teksti samaa sarjaa on uusi Selja. Se perustui uneen, jonka näin pari vuotta sitten, ja joka ei jättänyt rauhaan. Selja halusi kai tulla kuulluksi? Koska kurssilla oli maksimisivumäärä teksteillä, tämä teksti on lyhennetty ensimmäisetä versiosta. Sen huomaa kyllä. Pidän itse pidemmästä versiosta, mutta sitä ei ole edes oikoluettu kunnolla. Ehkä joskus se ilmestyy hiotumpana tekstinä.

Selja

 

- Keskeytämme lähetyksen tärkeän tiedotteen takia. Bipaghin vuoristoon on tehty ohjushyökkäys --. Vakavanaamainen mies puvussa jatkoi selostusta kuvan vaihtuessa vuoristomaisemiin. Savuavia taloja vihreän ruohon ja kallioiden keskellä. Selja nyrpisti nenäänsä. Taas aikuisten asioita ja tonttu-ohjelma piti lopettaa. Miksei koskaan toisin päin! Tontut olivat tärkeämpiä kuin joku palanut talo.

- Laita Selja tv lujemmalle, äiti huusi keittiöstä.

Selja huokasi ja painoi kaukosäätimen nappia. Ei tonttuja kuitenkaan enää tulisi ennen huomista. Hän heitti kaukosäätimen sohvalle ja lähti huoneeseensa leikkimään.

Isä tuli taas myöhään kotiin. Selja meni seuraksi keittiöön, kun isä söi. Isälle piti kertoa, että Aino oli saanut pikkuveljen ja Robert oli taas pois koulusta ja Hann-nukke kaipasi uutta mekkoa ja kaikkea muuta tärkeää. Isä nyökkäili Seljan selostuksen aikana, kun samalla selasi lehteä ja lappoi ruokaa suuhunsa. Selja epäili, että isä ei oikein kuunnellut.

Isä ei ehtinyt edes saada lautasta tyhjäksi, kun ovikello soi ja äänekäs mieslauma löysi tiensä keittiöön. Selja tiesi, että tässä vaiheessa oli hyvä mennä pois. Keittiö olisi täynnä ääntä ja papereita loppuillan. Isä ei myöskään pitäisi siitä, että Selja jäisi kuuntelemaan. Aikuisten asioita, hän sanoi. Lisäksi kenellekään ei saisi kertoa, kuka heillä kävi vierailulla ja koska, tai mistä he puhuivat. Isä oli selittänyt jotain salakerhosta. Selja oli nyökännyt ja ymmärtänyt. Heillä oli tarhassakin ollut salakerho. Se leikki vain keskenään ja keskusteli siitä, miten tyhmiä pojat ovat. Varsinkin Jojo.

Sen verran Selja oli kuunnellut isän salakerhoa, että siellä puhuttiin soroista, kiparoista ja paljon muusta, mistä television vakava pukumieskin kertoi. Papereita heiluteltiin usein äänekkäästi, ja välillä koko talo kaikui kiivaasta keskustelusta. Selja ei ollut tiennyt, että aikuiset voivat olla niin äänekkäitä ilman, että riitelevät.

Äiti istui Seljan tullessa kotiin usein television ääressä uutiskanavan pauhatessa. Tietokone oli äidin vieressä sohvalla, mutta Selja ei huomannut äidin koskevan siihen. Äiti kyllä väitti tekevänsä paljon töitä Seljan ollessa koulussa. Ruoanlaitto vain joskus melkein unohtui television puhuvien päiden paasatessa. Äidin ruoanlaitto oli muutenkin mennyt tylsäksi. Paljon perunaa ja kastiketta. Selja sai aina kyllä katsoa tonttu-ohjelmansa ennen ruokaa, siitä äiti piti huolen. Jos isä oli kotona, äiti käski hänenkin antaa Seljan olla tonttujen seurassa rauhassa. Se oli kuulemma tärkeää.

Jossain vaiheessa talvea monet oppilaat jäivät pois koulusta. Tova-opettaja sanoi heidän saavan kotiopetusta. Selja kadehti heitä. Seljan ja muiden piti istua koulussa tekemässä tehtäviä, kun jotkut saivat jäädä kotiin leikkimään. Äiti kuitenkin sanoi, että Seljan pitää käydä koulua.

Koulu tuntui nyt tyhjemmältä. Selja huomasi muutaman opettajankin lähteneen, ja joitain luokkahuoneita oli tyhjennetty. Vanhemmat oppilaat puhuivat välitunnilla jotain soroista. Hyvä, kun olivat lähteneet. Selja ihmetteli itsekseen, että pois menneet oppilaat olivat kotona eikä missään kaukana. Selja näki heidän kurkkivan ikkunasta koulumatkallaan. Välillä Aino ja muutama muu leikkivät iltapäivisin sisäpihalla, kun Selja tuli kotiin. Kukaan heistä ei tosin suostunut leikkimään Seljan kanssa. Se oli kuulemma kielletty. Selja sai sitten mennä rauhassa kotiin. Ehtiipähän katsoa tontut ja tehdä läksyt.

Isän salakerho alkoi nykyään aikaisemmin ja tuntui olevan entistä äänekkäämpi. Sen paperitkin tuntuivat valloittavan koko talon. Samaan aikaan äidin uutiskanava pauhasi, ja Seljalla ei ollut rauhaa edes omassa huoneessa. Muutaman kerran Selja oli joutunut itkuisena pyytämään isää olemaan hiljempaa, jotta saisi katsoa tontut rauhassa. Isä murisi jotain, mutta salakerho hiljeni hetkeksi.

Kevään saapuessa koulussa alettiin puhua kesälomasta. Selja tiesi, että piti viettää taas kesä kaupungissa. Viime kesänä äiti oli saanut isän suostuteltua ottamaan lomaa ja viemään heidät järven rannalle. Nyt isällä oli liikaa kiireitä salakerhon kanssa. Äitikin osallistui siihen enemmän.

Selja oli ottanut tavaksi mennä ulos heti, kun aikuisia alkoi saapua. Kun sen teki tarpeeksi hiljaa, eivät vanhemmat huomanneet mitään. Välillä piti käydä kotona syömässä, mutta ei äiti edes aina huomannut, kun Selja otti ihan itse lautasellisen. Perunaa ja kastiketta oli nyt joka päivä. Välillä salakerholaiset toivat makkaroita ja pieniä paisteja. Niitä Seljakin sai maistaa. Kerran eräs aikuinen toi Seljalle suklaalevyn. Isä käski sanoa kiitos ja mennä syömään se omaan huoneeseen. Levy kesti Seljalla viikon. Suklaa oli harvinaista herkkua niin sitä ei saanut syödä liian nopeasti.

Ulkona ollessaan Selja leikki itsekseen sisäpihalla ja käveli lähikaduilla. Ihmisiä tuntui olevan vähemmän ja muutamat kaupat olivat kiinni. Jonkun kaupan isoon ikkunaan oli spraymaalattu rumia sanoja. Selja olisi ihmetellyt niitä Ainon tai jonkun kanssa, mutta Aino oli muuttanut pois. Seljalle ei kerrottu minne. Muutkin kotiopetuksessa olleet tuntuivat kadonneen. Koulussa oli leikkikavereita, mutta opettajat hyssyttelivät välitunnilla. Ei saanut riehua tai huutaa. Koulun jälkeen taas kaikki menivät koteihinsa. Kenenkään luo ei saanut mennä leikkimään. Ja isä ei antanut kutsua ketään heille. Sisäpihalla saattoi keinua rauhassa yksin. Hann-nukke oli nykyään aina Seljan mukana kainalossa.

Selja huomasi sotilaita olevan kaupungissa kevään aikana enemmän ja enemmän. Ensin heitä oli yksin liikkeellä ja yhtäkkiä pienissä ryhmissä. Sotilaita näkyi myös Seljan kotikadulla. Joku seisoi aina vartiossa kadunkulmassa. Selja kiersi hänet kaukaa. Se hyvä puoli sotilaissa oli, että isän salakerho ei ollut ihan niin äänekäs enää. Väkeäkin oli vähemmän. Muutaman kerran isä pyysi Seljaa avaamaan pihaoven kerholaisille. Isä sanoi, että salakerhon piti pysyä salassa. Siitä ei saanut kertoa ulkopuolisille eikä varsinkaan sotilaille. Kadunkulman vartija ei saanut siis tunnistaa tulijoita. Selja oli nyökännyt ja totellut. Hän tosin mietti, että jos vartijalle ei saanut kertoa mitään, miksi sitten isä laittoi viestilappuja sotilaan taskuun. Isä yritti tehdä sen huomaamattomasti, mutta Selja huomasi. Ehkä se oli sitten eri asia.

Koulun päättyessä rehtori piti ison puheen. Kaikkien oppilaiden piti ahtautua saliin kuuntelemaan. Nyt tosin kaikki mahtuivat kerralla, eikä tarvinnut pitää kevätjuhlaa kahdessa vuorossa. Selja ei ollutkaan tajunnut, miten paljon oppilaita oli poissa. Rehtorin puheessa tuntui olevan samoja hienoja aikuisten asioita kuin äidin uutisissa. Selja ei ymmärtänyt kaikkea. Kai soro oli huono ja kipara hyvä. Ei Seljan varmaan ollutkaan tarkoitus ymmärtää. Paikalla oli pukumiehiä ja joku arvokkaan näköinen sotilas kuuntelemassa rehtoria. Pojat supisivat jälkeenpäin sotilaan olleen eversti.

Selja mietti pitkään, mistä yksi pukumiehistä oli tuttu. Hän yritti olla tuijottamatta liikaa. Sitten hän keksi. Isä oli puhunut porttikongissa miehen kanssa muutaman kerran. Selja oli ollut salaa ulkona, ja olisi halunnut kotiin, mutta ei päässyt, kun isä oli lähellä ovea. Seljan oli ollut pakko odottaa miehen lähtevän ja isän menevän sisään. Onneksi siinä ei mennyt kauaa. Pukumiehellä oli ollut tavalliset vaatteet, siksi Selja ei heti häntä tunnistanut. Kiiltävä rannekello oli sentään hyvä tuntomerkki. Niitä ei monella ollut.

Salakerho tuntui olevan kesällä entistä salaisempi. Aikuisia tuli ja meni melkein kaikkiin vuorokauden aikoihin. Välillä Selja heräsi yöllä vaimeaan keskusteluun. Joskus hän jopa tallusti kuuntelemaan Hann kainalossa. Keittiön seinän takaa kuuli hyvin, ja käytävän pimeässä nurkassa häntä ei huomattu. Aikuisten puheet tuntuivat pyörivän sorojen ympärillä ja sotilaiden tekemisissä. Salakerho mainitsi usein myös junat. Ihmisiä ilmeisesti liikkui paljon junilla sinne ja tänne. Muutaman kerran Selja oli kuullut äidin kysyvän isältä, koska he voivat lähteä. Isä oli sanonut, ettei tiedä. Hänellä oli tärkeää tekemistä. Selja olisi halunnut junamatkalle.

Tänä yönä oli hiljaista. Melkein pelottavan hiljaista. Illallakaan ei ollut vieraita. Äkkiä isä säntäsi Seljan huoneeseen ja käski pakata. Hän heitti matkalaukun lattialle. Selja säikähti ja lähti kysymään äidiltä, mikä nyt on. Äiti oli heittämässä vaatteita matkalaukkuihin. Äiti ohjasi Seljan takaisin huoneeseensa, ja sanoi, että nyt Seljan pitää olla iso tyttö. Hänen pitää pakata itse matkalaukku järvilomaa varten. Ja muistaa ottaa Hann mukaan, ja ehkä joku pieni tonttunukke. Selja nyökytti. Hän on iso tyttö ja osaa pakata itse.

Selja raahasi täpötäyden matkalaukun ulko-ovelle. Äiti oli jo siellä vetämässä takkia päälleen. Isä hommasi jotain papereiden kanssa keittiössä. Jostain tuli savun hajua, mutta Seljalla ei ollut aikaa ihmetellä. Isä patisti heidät ovesta ulos ja kävelemään rautatieasemalle päin. Isällä ja äidillä oli omat laukkunsa. Selja sai raahata painavan matkalaukkunsa itse. Ensi kerralla hän pakkaa reppunsa täyteen eikä ota matkalaukkua.

Parin korttelin päässä alkoi kuulua sireenejä. Paloautoilla oli kiire jonnekin. Selja kääntyi katsomaan ja näki paloautojen kaartavan heidän talonsa kohdalle. Selja kurtisti kulmiaan, mutta isä hoputti eteenpäin.

Rautatieasemalla tuntui olevan kaaos. Selja ei ollut koskaan käynyt asemalla, mutta ei siellä varmaan tällaista pitänyt olla, varsinkaan keskellä yötä. Koko rakennus oli täynnä ihmisiä. Siellä ei mahtunut liikkumaan, mutta jotenkin isä sai raivattua heille polun junaa kohti. Välillä joku töni Seljaa ja edessä kulkeva äiti melkein katosi ihmisten sekaan. Jotenkin Selja kuitenkin pysyi perässä.

Mitä lähemmäksi junaa Selja pääsi, sitä mahdottomampaa oli kulkea eteenpäin. Isä otti Seljaa kädestä ja otti toiseen käteen Seljan matkalaukun. Selja rutisti Hannia rintaansa varten.

Selja yritti tähyillä junaa muiden jalkojen läpi. Isä oli pysähtynyt juttelemaan vartijan kanssa. Hän viuhtoi käsillään joka suuntaan. Selja näki pukumiehen, sen, jolla oli rannekello, tulevan isän luo. Äiti vain katseli ympärilleen huolestuneena. Isä vaihtoi muutaman sanan pukumiehen kanssa.

Seuraavaksi Seljaa kiskottiin taas eteenpäin, nyt pois junasta ja rakennuksen sivulle. Äiti kysyi huolestuneena, minne he ovat matkalla. Isä sanoi, että hänellä oli erikoisjärjestely. Selja pääsee kyllä turvaan.

Pukumies johdatti heidät rautatieaseman sivuovesta sisään. Pienessä huoneessa oli lasiseinä suureen halliin. Halli näytti olevan pimeä ja hiljainen. Muutenkin oli hiljaista. Selja oli iloinen, koska mekkala ulkona oli alkanut sattua korviin.

Pukumies käski heidän odottaa ja katosi pimeään halliin. Hetken päästä hän palasi. Mukana oli pari sotilasta ja joku toinen pukumies. Äiti yritti kysyä, mitä on tapahtumassa. Isä ei kuunnellut, vaan jutteli pukumiehen kanssa. Mies kysyi, onko isä nyt varma. Isä vastasi, että on, ja otti yhdeltä sotilaalta tämän ojentaman aseen. Selja rutisti Hannia.

Äiti yritti sanoa jotain, mutta kuului kova pamaus ja mätkähdys. Selja laittoi silmät kiinni ja rutisti Hannia vieläkään enemmän. Kuului toinen pamaus. Selja kaatui. Seljaa sattui. Jostain tuli märkää Seljan kyljelle. Eihän Hann kastu. Selja näki isän ojentavan aseen takaisin.

Isä naureskeli pukumiehen kanssa. Nyt se ongelma on ratkaistu. Selja ei ymmärtänyt mikä ongelma. Isä ja muut aikuiset lähtivät pois pimeään halliin. Selja olisi halunnut huutaa, mutta ei voinut liikkua. Onneksi enää ei sattunut.

Valeopettaja eli arvion arvio

 

Kolmas tehtävä palautekurssilla sisälsi lisää proosan palautusta. Nyt siihen piti liittää itsearviointi ja pohdintaa tekstistä. Omassa tehtävässäni arviointi meni ehkä hieman metsään, ja eksyin aiheesta. Kirjoittamisen kanssa tuli nuutenkin kiire, kun päädyin tekemään kokonaan uuden tekstin. Siitä ja muista palautetuista teksteistä kerron lisää omassa postauksessaan.

Varsinainen palaute annettiin taas pareittain ja tällä kertaa kirjallisesti. Nyt palaute piti miettiä opetussuunnitelman ja kirjoittamisen arviointikriteerien kautta. Tämä toisaalta helpotti, mutta myös vaikeutti palautteen antamista. Arviointikriteerit tuntuivat olevan hyviin pintapuolisia ja muotoon keskittyviä. Jos pitäisi antaa oikea arvosana, saisi olla tarkkana, että katsoo muutakin kuin muotoa. Parini teksti oli esimerkiksi pätkä näytelmää. Mietin palautetta kirjoittaessa, miten paljon pitää huomioida perinteisen näytelmäkäsikirjoituksen muotoa. Kaikkea ei-dialogia ei nimittäin oltu merkattu joka kohdassa kovin selkeästi. Miten iso "vika" tämä oikeasti on vai olinko vain liian kriittinen? Huomasin myös, että pätkä proosaa tai pari runoa on parempi kokonaisuus luettavaksi kuin kaksi irrallista näytelmän kohtausta. Koko ajan sai miettiä, kerrotaanko välistä puuttuvasta kohtauksessa enemmän jostain, mitä kaipasin palautteessani. Antamani numeroarvosana olisi ehkä muuttunut, jos kohtaukset olisivat olleet peräkkäisiä.

Itse saamani arvosana ja palaute ei yllättänyt. Teksti oli selvästi kesken ja kärsi lyhentämisestä.

Lopuksi tässä tehtävässä piti pohtia arviointiprosessia. Totesin, että arvioinnin harjoittelu om hyvästä, jotta paremmin itsekin tiedostaa arviointikriteerien vaatimukset ja arvioinnin hankaluuden. Kovin moni opiskelija tuskin tosissaan tavaa arviointikriteerejä ja miettii, onko jokin tekstin osa-alue 4 vai 5 arvoinen. Toisaalta arviointikriteerit eivät ota kantaa kokeellisiin teksteihin. Mitä sitten, kun teksti ei mene sisään minkään lajin konventioihin? Ja entä jos arvostelija ei tunne lajityyppiä? Hankala arvostella tarkkaan sellaista, jonka nyanssit menevät ohi.

Pohdintaan kuului myös oman temperamentin tunnistaminen artikkelin perusteella. Totesin olevani rauhallinen ja olleeni sellainen aina. Tosin hetken mietinnän jälkeen totesin myös vältteleväni huonoa palautetta, kun sitä ei ole tarvetta lukea. Kerroin, miten gradun loppupalaute on vielä pääosin lukematta. Loppupalaute ei muuta gradua mihinkään suuntaan, ja tiedän gradussa olleen paljon parantamisen varaa. Lisäksi en kuulemma saa enää tehdä uutta gradua, jotta en stressaannu liikaa. Mitä hyötyä lukea palautetta, jos sillä ei tee mitään?

Stay positive

Joskus on mukava kuulla positiivisia asioita. Palautekurssin seuraavassa osassa harjoittelimmekin positiivisuutta. Edes muutosehdotuksia ei saanut antaa. Onneksi parikseni sattui mukava ihminen, joka osasi kirjoittaa ja piti tekstini tyylilajista. Jos palautteen kohteena oleva teksti olisi ollut huono, olisi ollut hyvin vaikea keksiä pelkkää hyvää sanottavaa. Palaute piti vielä antaa suullisesti, eli hankalan ihmisen kanssa tämä olisi voinut olla ikävä kokemus.

Joka tapauksessa se oli hyvä ajatteluharjoitus mennä positiivisen kautta. Kirjoitinkin pohdintaan, että tällöin pitää mennä palautteessa syvemmälle. Ei riitä, että jonkin kohdan olevan tylsä. Pitää osata kertoa, miksi tylsä kohta on erilainen muuhun tekstiin verrattuna. Tai että hankalasti ymmärrettävät lauseet haastavat aivoja mukavasti. Oli myös kiva mennä palautetilanteeseen, kun tiesi, että tekstiä ei ainakaan lytätä.

Muutosehdotuksia ei saanut antaa ohjeiden mukaan, mutta päädyimme lopussa keskustelemaan teksteistämme enemmänkin. Pysyimme kyllä positiivisina. Mikään teksti ei ole täydellinen, joten aina löytyy jotain, minkä voisi kirjoittaa paremmin.

Koska olet itse antanut vain positiivista palautetta?

Palaute ja sen kokemus

 Omien palautekertomusten jälkeen tehtävänä oli lukea muiden kertomuksia, sekä Nora Ekströmin (2008) artikkeli palautteesta. Artikkelissa Ekström kertoi, minkälaisia palautekokemuksia hän oli löytänyt teettäessään tämän saman kirjoitustehtävän laajemmalla joukolla. Näitä kokemuksia pohditaan Askew'n ja Lodgen (2000) mukaillen kolmesta näkökulmasta, joiden ero on vuorovaikutuksen tasossa. Yksinkertaistetusti tuleeko palaute yhdessä tilanteessa ilman sen suurempia keskusteluja, onko palaute enemmän tulkitsevaa ja keskustelevaa, vai tehdäänkä palautetilanteesta (ja -prosessista) oppimistuokio kaikille osapuolille. 

Oma palautetarinani kertoi ensimmäisen kaltaisesta tilanteesta, jossa lähes kaikki teilataan. Ekström (2008) kutsuu tätä tappajapalautteeksi ja jatkaa, että sen sisällöllä ei ole juuri yhteyttä opiskelijan omaan ajatteluun. Oman tarinani Janni kokikin palautteen käsittelevän hänelle turhia asioita.  Opettaja näki tekstin vain omalta kantiltaan eikä halunnut käydä dialogia tai selittää heti merkintöjään. Janni myös sai tarkkaa palautetta vasta lopuksi, koska opettaja ei sitä aiemmin ollut tajunnut antaa. Hän luuli alleviivausten ja kysymysmerkkien riittävän. Ekström (2008) sanookin, että palautteen määrän (ja aiheen ja tarkkuuden?) pitäisi olla suhteessa tekstin vaiheeseen. Jannia olisi hyödyttänyt ensin keskustelu tekstin rakenteesta ja viimeisessä vaiheessa oikeinkirjoituksen tarkistus ja muu viimeistely.

Eräs Ekströmin esimerkkien lause tuntui tutulta: "Hän vain kirjoittaa toinen toistensa kaltaisia tekstejä, joiden tietää jostakin syystä miellyttävän". Verkossa kiertää tarina maahanmuuttajapojasta, joka on lahjakas kirjoittaja. Hänen äitinsä ei osaa kieltä niin hyvin, mutta pakottaa pojan harjoittelemaan teettämällä parin tuhannen sanan aineen joka ilta. Ainoa palaute koskee sanamäärää. Sisällöllä ei ole väliä, kunhan tekstiä on tarpeeksi. Poika oppiikin tuijottamaan enemmän sanamäärää kuin tekstin laatua, ja kirjoitusten taso laskee jatkuvasti. Ehkä tämän takia kirjoittamisen kursseilla ei anneta tarkkoja pituusvaatimuksia? Turhia täytesanoja täynnä oleva teksti ei ole kiinnostava.

Muiden tekstejä lukiessani huomasin kaikissa tarinoissa, myös omassani, näkyvän palautteenantajan taito kertoa ajatuksensa. Korjausehdotuksia ei uskallettu tai osattu antaa, tai ne annettiin väärään aikaan ja huonosti perustellen. Lukukokemuksen kautta kerrottu palaute oli puolestaan helppo kertoa ajatuksia ja antaa parannusehdotuksia. Jos siis palautteenantaja ei osaa muotoilla ajatuksiaan selkeäksi tai lähtee tekemään sitä hankalasta näkökulmasta, menee homma äkkiä pieleen. Kokemus palautetilanteista (saamisesta ja antamisesta) varmasti auttaa.

Tämä tehtävä jatkui vielä niin, että meidän piti pienryhmässä keskustella palautteen olemuksesta ja kirjoittaa uusi, yhteinen kertomus sen pohjalta. Päädyimme keskustelussa siihen, että palautteen pitää lähteä palautteen saajan toiveista. Hän tietää itse (useinmiten) parhaiten, minkälaista palautetta ja millä tavoin tekstistä kannattaa antaa. Puututaanko siis kaikkeen, pohditaanko teemaa vai vertauskuvia, ja annetaanko palaute kirjallisesti, suullisesit, keskustellen vai tehdäänkö jotain aivan muuta (lavalla lausuttu runo tanssiesityksen kera palautteena?). Palautteesta olisi hyvä olla mahdollisuus aina keskustella ja antaa palautetta. Palautteen pitää olla myös konkreettista, eikä numeroita tai alleviivauksia.

Tekstisämme Janni pohti juuri näitä asioita omassa palautteen saamisen prosessiin. Oma opettajamme oli tyytyväinen tekstiimme, mikä oli hyvä. Päädyin monen seikan takia viimeiseksi kirjoittajaksi neljän hengen ryhmässä. Teksti oli tässä vaiheessa käytännössä valmis, niin minun oli vaikea keksiä enää lisättävää asiaa. Joitain lauseita tein ja viimeistelin tekstiä. Hyvä, että on osaavia ryhmäläisiä.

Tämä blogikirjoitus syntyi Ylen Pentuliveä katsellessa.  Hidasta hommaa, kun toiset leikkii ja nukkuu viereisessä ruudussa. Pennuilta saa ainakin palautetta heti. Palaute on usein äänekästä eikä siitä vielä aina saa selvää, onko asiat hyvin vai huonosti. Ehkä hekin oppivat palautetaitoja näiden viikkojen aikana?

Lähteet:
Askew, Susan & Lodge, Carolina (2000) “Gifts, pingpong and loops — 1mking feedback and learning”. Teoksessa Susan Askew (toim.) Feedbackfor Learning. London and New York: Routledge. viitattu Ekström (2008)

Ekström, N. 2008. ”Tarvitaanko muutakin kuin hyvät lukulasit, kirjoittamisen oppimista edistävä palaute.” Teoksessa J. Joensuu ym. (toim.) Luova laji. Jyväskylä: Atena, 35–55.

Tilannekuva palautteesta

 

Paperilla oli piirrettynä hienoja koukeroisia kirjaimia. Sininen muste ei ollut levinnyt, mutta silti Jannilla oli vaikeuksia saada selvää tekstistä. Osittain, koska hän ei olla tottunut lukemaan vanhaa käsialaa. Osittain, koska hän ei halunnut uskoa lukemaansa. Janni pihisi kiukusta. Monen tunnin työ, josta hän oli ylpeä. Monta valvottua yötä!

Kirjoitelma oli paras, jonka hän oli koskaan tehnyt! Siinä oli ainesta Nobeliin! Miten opettaja ei voinut tätä tajuta! Käskeä nyt miettimään koko juoni uusiksi!

Janni käski itsensä rauhoittua. Hän hengitti sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Ei se kuitenkaan ollut ehkä paras kirjoitelma ikinä. Olihan siinä jotain parantamisen varaa. Kuten keskimmäisen luvun loppu. Intiaanit saartoivat vankkurit ja ampuivat nuolilla. Jossain itki vauva. Mikä vauva missä? Eihän hän ollut muistanut kertoa, että yksi uudisraivaaja oli ollut raskaana. Paitsi että sitten olisi pitänyt selostaa synnytyksestä jotain. Saman luvun alkukaan ei ollut kovin sujuva. Verrata nyt auringonnousua uudisraivaajien liikkeeseen. Äh, ja tuolla oli selkeä kongruenssivirhe. Ja tuolla toinen.

Silti. Ei jokaista riviä olisi tarvinnut merkata korjattavaksi, eikä kirjoittaa takasivua täyteen "parannusehdotuksia". Ehdotuksia, jotka eivät sopineet tarinaan. Ei vankkureissa voinut olla kamiinoita ruoanlaittoa varten! Vai voisiko olla? Jossain lännenelokuvassa vankkureissa oli kyllä savupiippu, Janni muisteli. Pitää tarkistaa seuraavaa versiota varten. Tosin tätä tekstiä ei tehnyt mieli enää nähdä. Kolmas versio tästä samasta tarinasta sai olla viimeinen. Edellisistä ei ollut tullut edes kunnon palautetta. Muutama alleviivaus ja kysymysmerkki. Tässä sitten oli kaikki muka pielessä!

Ei Janni osannut lukea opettajan ajatuksia. Pelkkä alleviivattu yksittäinen sana ensimmäisessä versiossa, ja nyt samassa kohdassa kaksi lausetta sinisellä siistillä käsialalla repimässä Jannin tekstin palasiksi. Sama selitys olisi ollut hyvä saada alleviivauksen sijaan. Tosin Janni oli eri mieltä siitä, oliko sana kauas tässä täysn väärä tapa kuvata matkan pituutta.

Jannin kiukku alkoi tulla esiin uudestaan. Hän tunsi verenpaineen nousevan lukiessaan ohjaajan kaunista käsialaa. Itkukaan ei ollut kaukana. Sinun onneksi tämä tehtävä arvostellaan vain hyväksytty-hylätty asteikolla. Kirjoitelmantapaisesi täyttää juuri ja juuri hyväksytyn rajan. Ei tällaista saanut kirjoittaa palautteeseen. Ei, vaikka se olisikin melkein totta. Jotain ystävällisempää.

Janni niiskutti pari kertaa. Seuraavalla kerralla hän marssisi ensimmäisen version kanssa opettajan luo, ja käskisi tätä selostamaan kaikki merkinnät paperissa, ja sitten hän kirjoittaisi niiden pohjalta täydellisen tekstin, johon ei tulisi muuta sinikynäkäsialamerkintää kuin Hyvä!. Janni nyökkäsi. Niin hän tekisi.