Arvotettu suunnitelma

Erilainen elämäkerta piti palauttaa palautekierroksen ja korjausten jälkeen. Omaani ei tullut juuri muutoksia. Jonkun kirjoitusvirheen korjasin ja lähdeluettelo piti siistiä. Lisäksi askartelin elämäkerran esimerkiksi kuvan ja kasasin tekstiä. Oletuksena tehtävässä varmaankin oli, että teksti olisi omaa. Elämäkertani luonteesta ja aiheesta johtuen päädyin kirjoittamaan itse vähän, ja ottamaan lisäksi pari suoraa lainausta ja kopiomaan tekstiä toisaalta. Saa nähdä, mitä arvostelijat pitivät. Korjauksia en tehnyt varsinaiseen suunnitelmaan, koska alkuperäinen oli jo varsin kattava.

Muutkaan ryhmäläiset eivät muuttaneet suunnitelmiaan paljon. Vain yksi taisi tehdä paljon lisäyksiä saadun palautteen perusteella. Ikävää muutosten puutteesta teki sen, että meidän piti antaa muille ryhmäläisille arvosana tehtävästä. Joillekin oli annettu palautetta siitä, että suunnitelma ei vastannut tehtävänantoa, mutta tätä ei otettu huomioon. Laitoinkin arvosanan yhteyteen, että jos palaute olisi otettu huomioon, arvosana olisi ollut korkeampi. Varsinkin kun tarkoituksena oli suunnitella monimediainen elämäkerta ja pääasialliseksi toteutusmuodoksi valittiin teksti ja kuvat painettuna teoksena. Vaikka suunnitelmaan kuului muutakin, ne olivat pienessä osassa. Tämän ja muiden suunnitelmien kohdalla mietin edelleen, miksi monimediaisuus tuntui olevan vaikeaa. Itselleni se oli hyvin helppoa. Ehkä en vietä tarpeeksi aikaa kirjojen ääressä? 

 

Tällä kertaa ei annettu varsinaisesti palautetta, vaan arvosanoja. Arvosanat oli melko helppo antaa, koska meillä oli käytettävissä hyvät arviointikriteerit. Joku kohta sai kyllä miettimään, mihin suuntaan arvosanaa säätää. Kuten miten paljon pohdintaa kuuluu suunnitelmaan ja minkälainen esimerkki on tarpeeksi kattava. Tämä tehtävä oli kuitenkin helpompi arvostella kuin edellinen essee olisi ollut.

Keskeytetty elämäkerta

Kaksi vuotta se kesti, ennen kuin korona iski tähän taloon. Onneksi en ollut tapani mukaan koulutehtävien kanssa aivan viime tingassa, ja sain koronasta huolimatta palautettua edes jotain. Tarkoitus oli suunnitella erilainen elämäkerta, joka olisi monimediainen, sekä toteuttaa tästä esimerkki. Suunnitelma syntyi helposti ja nopeasti, kun sain hyvän idean. Esimerkin toteuttaminen taas jäi koronan takia. Onneksi sen ehtii vielä myöhemminkin, kun saamme palauttaa hiotut suunnitelmamme.
Tehtävänannossa oli esimerkkejä monimediaisista erilaisista elämäkerroista. Eräs esimerkki oli halli, ja siitä sain ajatuksen Kalle!-näyttelystä. Se kertoisi Kalle Könkkölän elämästä ja vammaisaktivismista, sekä vammaisuuden historiasta. Pohjana oli Könkkölän elämäkerta Huoneekseni tuli maailma, mutta muuta materiaalia haettaisiin mm. Kynnyksen, Abiliksen, DPI:n, eduskunnan ja Vihreiden arkistoista. Hallissa olisi esillä tekstiä, kuvia ja videoita, sekä keskellä Könkkölän rintakuva, jota saisi tunnustella vapaasti. Kaikki toki mahdollisimman saavutettavaa. Jäin jo miettimään, miten tämän saisi toteutettua. Ainakin se vaatisi aikaa ja rahaa. Veikkaan että projekti olisi oikeasti toteutettavissa, jos intoa riittäisi. Katsotaan nyt…
Muutkin ryhmäläiset kehuivat suunnitelmaani ja sen monipuolisuutta. Joku ehdotti virtuaalista käyntiä ja pienoismallia tilasta. Virtuaalisuus kävi kyllä mielessä, mutta ajattelin sen olevan jo liikaa. Vaikka olikin tarkoitus tehdä monimediainen elämäkerta, ei aivan kaikkia elementtejä ole ollut tarkoitus ottaa mukaan. Moni ryhmäläinen myös valitti, että monimediaisuus teki tehtävästä hankalan. Sen huomasi myös suunnitelmista, jotka olivat osin aika tekstipohjaisia. En oikein tiedä, mikä teki tehtävästä hankalan. Saimme kuitenkin paljon esimerkkejä ja tässä vaiheessa kirjoittamisen opintoja kaikilla pitäisi olla jo joku käsitys monimediaisuudesta. Elämäkerraksi kelpasi verkkosivutkin. Kai se toteutettava osuus pelotti monia. Muutama kurssilainen oli joteuttamassa koko elämäkertaa, ennen kuin tajusi lukea ohjeet kunnolla. Nyt piti kuitenkin tehdä vain suunnitelma. Tosin joku valitti senkin olevan vaikeaa, kun ei saanut palauttaa mindmapia tai ranskalaisia viivoja. Ehkä kaikki eivät ole tottuneet kirjoittamaan ajatuksiaan auki?
Muiden ryhmäläisten ideoista mielenkiintoisin oli pieni pöytä, jossa oli vanhoja esineitä. Taustalla kuului tarinaa esineiden omistajasta. Se oli kuin oma ideani pienoiskoossa. Elämäkerran ei tarvitse aina olla suuri kokonaisuus, vaan se voi olla myös pieni tuokiokuva. Toinen mielenkiintoinen idea oli ammattiblogi elämäkertana. Harmitti vain, että sen kohdalla ajatus ja esimerkin toteutus ei ollut kantanut loppuun saakka. Blogi kertoi enemmän mitä tekijä osaa kuin miksi hänellä on tietyt taidot ja miten ne on hankittu. Miksi ja miten olisi tehnyt siitä elämäkertamaisemman.

Vanhasta uutta

Elämäkertakurssin eksoottisin tehtävä oli fanifiktion kirjoittaminen. Tehtävänantona oli kirjoittaa joku osa tunnetusta kirjasta uusiksi tai sijoittaa itsensä kirjaan. Kai sekin on on elämäkertaa? Ainakin se on autofiktiota. Fanifiktio ei kuitenkaan ole mun juttu. Totesin pohdintaosuudessakin, että verkossa liikkuvat meemit ovat tutumpia fanifiktion muotoja. Muutamia parodiakirjoja tosin löytyy hyllystä, ja netissä olen tainnut lukea ainakin Taru sormusten herrasta -versiota. Perinteistä, amatöörikirjailijoiden eroottisia kertomuksia ei ole tullut luettua. Jäin miettimään pohdinnassa myös (mennen sivuun tehtävänannosta), ovat elokuvat yksi fanifiktion muoto. Ainakin jotkut kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat tuntuvat siltä. Osia kirjoitetaan uusiksi ja jätetään pois. Tarinasta tehdään oma versio. Muut ryhmäläiset jatkoivat pohtimaani, että fani-sanana viittaa alisteiseen asemaan. Elokuvia tehdään usein samalla tasolla alkuperäisen kanssa, kun fanifiktio mielletään ehkä alemman tason ja harrastelijoiden tuotteeksi. Toisaalta joku myös totesi, että jos käsittelee elokuvia fanifiktiona, ei haittaa niiden erot alkuperäiseen teokseen nähden.

Mietin pitkään, mihin kirjaan sijoittaisin fanifiktioni. Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta oli ensimmäinen vaihtoehto, koska sen tarinassa oli pari selkeää aukkoa. Televisiosta kuitenkin tuli Da Vinci koodi. Se alkoi tuntua paremmalta vaihtoehdolta, koska tarina oli tutumpi. Sain samalla tekosyyn lukea kirjan uusiksi. Da Vinci koodin tarina on kuitenkin melko selkeä kokonaisuus, joten piti miettiä hetki, mitä sen kanssa tekisi. Mietin hetken kohtausta Marian kanssa, mutta en oikein keksinyt siitä mitään fiksua. Päädyin sitten jatkamaan kirjaa loppupäästä Fachen näkökulmasta. Teksti syntyikin yllättävän helposti ja palautteen mukaan saavutin hyvin Dan Brownin tyylin. Tuskin kuitenkaan jatkan fanifiktion kirjoittamista.

Muiden ryhmäläisten tekstit olivat melko erilaisia lähestymistavoiltaan. Yksi toi hahmot nykyaikaan ja teki tarinasta täysin uuden version. Toinen laajensi kohtausta, ja komas kirjoitti kohtauksen kynttilänjalan näkökulmasta. Se olikin melko hauska idea. Palautteissani tärkein teema taisi olla alkuperäisen tyylin ja kielen matkiminen. Muutaman tekstin alkuperäinen teos oli kirjoitettu murteella, ja fanifiktioteksteissä murretta oli vaihtelevasti. Toisaalta tyylin ja kielen käyttö kunnioittaa alkuperäistä, toisaalta se tekee erot alkuperäiseen pieneksi. Jos tarinaankaan ei tule paljon uutta, fanifiktion ansiot jäävät pieneksi. Varsinkin yhden tekstin kohdalla mietin, että siihen olisi voinut kirjoittaa paljon lisää. Toisessa ääripäässä oli teksti, jota ei tunnistanut alkuperäisen fanifiktioksi ellei tiennyt asiaa. Tästä uli koko ajan mieleen 50 Shades of Grey, joka sai alkunsta Twilightin fanifiktiona. Jossain vaihessa fanifiktiosta tulee siis oma tarinansa.

Suunnitelmat edistyy

Vuorovaikutuksellisen verkko-opetuksen kurssille tehtävä opetussuunnitelma edistyy pikku hiljaa. Olen tehnyt alustavaa rakennetta ja miettinyt käytännön järjestelyjä. Hieman apua sain muilta opiskelijoilta saadusta palautteesta. He miettivät mm. työkaluja ja aikataulutusta, ja opettaja kyseli yhteiskirjoitustehtävistä. Ne ajattelin yrittää välttää. Valesomekeskustelu ja toisten blogien kommentointi ovat varmasti enemmän hyödyllisiä verkkokirjoittamista ajatellen. Läsnäoloa taas tulee vuorovaikutteisista luennoista ja verkkokeskusteluihin osallistumisesta. Yritän myös antaa edes jotain palautetta tehtävistä ja pitää viikottaisen vapaamuotoisen tapaamiskerran, jossa voi kysellä kaikesta mahdollisesta. Mietin myös, että tärkeä osa läsnäoloa on kommunikoida nämä opiskelijoille. Jos he eivät tiedä opettajan lukevan viestejä, ei heillä välttämättä ole halua keskustella.

Tutustuin myös kahteen opetussuunnitelmaideaan. Ensimmäinen oli lukuprojekti alakoululaisille. Se voisi toimia hyvin koulujen välisenä projektina. Pohdin kyllä itsekseni, että opettajalta vaaditaan paljon ohjaamisessa, mutta kai nykyajan nuoret omaavat jo paljon digitaitoja. Tehtävää oli oppilaillekin paljon lukemisen, keskustelujen ja tehtävien parissa podcastin teon lisäksi. Toinen opetussuunnitelma pohtii, miten saada olemassaoleva suuri verkkokurssikokonaisuus vuorovaikutteisemmaksi. Siinä on tehtävää, kun rakennetta ei saa muuttaa. Resurssejakaan ei ole ilmeisesti tulossa lisää. Vuorovaikutteisen kurssin pitäisi siis pyöriä melkein itsekseen. Oma suunnitelmani alkaa tuntua jo helpolta…

Opetussuunitelmia edistettiin myös yleisen verkkokeskustelun avulla. Mietimme laadukasta verkkokeskustelua ja opettajan läsnäoloa. Keskustelu ei oikein johtanut mihinkään lopputulokseen. Kiinnostavinta oli seurata netikettiä. Jotkut allekirjoittivat viestinsä, toiset tervehtivät ja kiittivät muita, ja kehujakin tuli. Muutamat meistä jättivät nämä väliin ja kirjoittivat pelkkää asiaa. Tapoja on monia…

Screen bean!

Edellisestä vuorovaikutus verkko-opetuksessa kurssin kirjoituksesta tuli mieleen jälkiajatus. Puhuminen videolle ja esseen teettäminen opiskelijoilla on helppoa, vuorovaikutuksen järjestäminen on vaikeaa. En tosin muista, mainostettiinko video+essee kurssia verkkokurssina vai etätehtävinä. Toisaalta oli mukava käydä läpi luentoja silloin kuin halusin, toisaalta kolme kurssillista opettajan yksinpuhelua oli puuduttavaa. Saipahan seurata hänen lapsen kasvua taustalla.

Vuorovaikutus-kurssilla piti analysoida toisen verkkokurssin vuorovaikutusominaisuuksia. Päädyin valitsemaan palautetaitojen kurssin, koska se oli juuri päättynyt ja siinä oli pohdittavaa. Analyysia tehdessä piti vain olla tarkkana, että pysyin kurssin toteutuksen vuorovaikutuksessa enkä mennyt palautetaitoihin liikaa. Analyysissa piti käyttää myös lähteitä. Olisin halunnut jotain palautetaitojen opettamisesta verkossa, mutta sopivaa ei löytynyt. Päädyin käyttämään mm. artikkelia, jossa tehtiin Moodlessa tehtäviä ilman opettajan huomattavaa ohjausta, kuten palautekurssillakin tehtiin. Artikkelin kurssilla tosin tehtiin tehtävät luokassa, jossa opettaja oli paikalla (mutta ei opettamassa). Kai siinä on joku hyöty, että Moodlea hyödynnetään läsnäopetuksessa? Täällä on vain totuttu siihen, että Moodle on vain etäopetukseen.

Ennen analyysin tekoa oli katsottavana lyhyt luento vuorovaikutuksesta ja kuuntelusta verkossa. Se toi mieleen verkkoviestinnän kursseja ja kandidaatintyön sanattoman viestinnän ajatuksia. Ei siis mitään uutta auringon alla.

Koko verkko-opetuksen kurssin tärkein osuus on opetussuunnitelma, jonka ideointivideo piti palauttaa nyt. Tarkempi suunnitelma tehdään kurssin kuluessa. Opetussuunnitelma onkin tarpeeseen, koska luovan kookoksen palveluja pitää miettiä. Teenkin kookokselle verkkokirjoittamisen kurssin suunnitelmaa. Aiheita on jo jonkun verran kasassa, niistä pitää vain saada fiksu kokonaisuus kasaan.



Video-muoto tähän tehtävään vähän pelotti. Mietin toteutusta, mutta PowerPoint oli onneksi vaihtoehto. Sainpahan harjoiteltua animaatioita ja äänen lisäämistä dioihin. Pitää ehkä etsiä jokin muu työkalu esityksiin tulevaisuudessa, vaikka videomuoto toimikin hyvin. Etsin dioihin jatkuvuutta ja jotain uutta tikku-ukkojen avulla. Joskus 90-luvulla Microsoft laittoi screen bean -hahmoja Officen kylkeen. Kaivoin niitä kasan esiin verkon syövereistä. Ehkä piirrän samaan tyyliin seikkailevan kookoksen firmalle?

Samaa teemaa

Palautetaitojen kurssille piti olla useampi teksti, joista antaa palautetta. Saimme onneksi käyttää vanhoja tekstejä, jos halusimme, joten päädyin kierrättämään Odotus ja puut -kertomukset hieman jalostettuna. Molemmat tarvitsevat edelleen kyllä lisää huomiota. Palautteesta sain muutamia ideoita jatkoa ajatellen, mikä oli tarkoituskin. Varsinkin puut on edelleen hieman jumissa.

Kolmas teksti samaa sarjaa on uusi Selja. Se perustui uneen, jonka näin pari vuotta sitten, ja joka ei jättänyt rauhaan. Selja halusi kai tulla kuulluksi? Koska kurssilla oli maksimisivumäärä teksteillä, tämä teksti on lyhennetty ensimmäisetä versiosta. Sen huomaa kyllä. Pidän itse pidemmästä versiosta, mutta sitä ei ole edes oikoluettu kunnolla. Ehkä joskus se ilmestyy hiotumpana tekstinä.

Runoilua terapiassa

Tämä osuus kurssissa ei innostanut ensin ollenkaan, mutta luettuani tehtävänannon huomasin, että se onkin aika helppo ja nopea. Päätin käyttää edellisen runo-kurssin oppeja hyväksi ja vain kirjoittaa runon sen enempää miettimättä. Nyt ei kuitenkaan tarvinnut kirjoittaa kuin yksi runo, ja siihenkin sai aiheen valmiiksi. Piti ensin valita annetusta materiaalista yksi rivi runosta ja sen jälkeen aforismi. Valitsin runoksi Eeva Kilveltä kohdan kutsun itseni iltateelle. Aforismiksi taas otin Maailma pakottaa, luita myöten.
Jäin miettimään sanan pakottaa eri merkityksiä. Jotenkin tekemään pakottaminen tuntui nyt juuri paremmalta kuin sattuminen. Luita myöten pakottaminen tuntui siltä, että koko ihmisen pitää osallistua tekemiseen. Yhtään ajatusta ei saa uhrata muille asioille. Iltateelle kutsuminen taas tuo tauon tekemiseen. Hetken hengähdyksen. Kun kutsuu itsensä, jättää tietoisesti työn hetkeksi kesken. Huomasin myös kirjoittaneeni teen kun haluan, eli runon puhuja tekee asioita kun haluaa ja haluaa myös teetä tekemisen tauotessa.
Runon teko prosessia piti myös taas analysoida keskustellen. Pohjana tähän oli pitkä artikkeli runoterapiasta. Artikkeli korosti runoterapiassa tärkeintä olevan prosessi, ei tuotos. Tosin prosessiin kuuluu myös runon lukeminenkin. Oma keskustelunaloitus oli helppo saada aikaan, mutta muiden kommentointi ei oikein meinannut onnistua. Yskä ja antibioottikuuri vaikuttivat varmaan asiaan... Muut tuntuivat pitävän runostani ja sanoivat sen olevan voimaannuttava.

Virheistä oppii

Terapeuttisen kirjoittamisen kurssin toinen tehtävä oli referoida kahta tekstikatkelmaa ja kertoa omia ajatuksiaan niistä. Toinen katkelma oli annettu pätkä Karoliina Kähmin väitöskirjasta, ja toiseksi tekstiksi piti valita luku Sanat että hoitaisimme -kirjasta. Molempien teemana oli tietenkin terapeuttinen kirjoittaminen.
Kähmin tekstissä mietittiin mitä kirjallisuusterapia on ja mitä hyötyä siitä voisi olla. Koska kyseessä oli väitöskirja, oli teksti tietysti akateemista. Muutamat kirjoitusvirheet tosin alkoivat häiritsemään. En tiedä, miten tarkkaan tämä teksti olisi pitänyt referoida, koska teksti oli pääosin lainauksia muiden ajatuksista. Jotenkin ei tuntunut kivalta lainata lainauksia.
Kirjan luvuksi otin sattumanvaraisesti tekstin lääkäreistä ja kaunokirjallisuudesta. Ensin ajattelin ottaa luvun, jossa esiteltiin erilaisia tutkimuksia, mutta sitä oli loppujen lopuksi tylsä lukea ja hankala referoida. Kaunokirjallisuus-luvun viesti oli se, että lääkärit voivat oppia kaunokirjallisuudesta mm. kuinka kuunnella potilaita. Bed-side manners, joita ei numeroita ja diagnooseja tuijottelemalla opita.
Jotenkin päädyin ymppäämään Kähmin tekstin referoinnin Kaunokirjallisuuden referoinnin sekaan. Loppuun keräsin muutamia omia ajatuksia teemalla vammaiset kirjoittaa, eli miten kirjoittaminen on vammaisille terapeuttista ja lääkärit voisivat ehkä oppia jotain vammaisten teksteistä, siitä miten he kertovat itsestään. Lopputulos ei ehkä ollut maailman paras, mutta se täytti tehtävän vaatimukset.

 Ja virheistä oppii? Keräsin Scriveneriin kirjoittamisen kurssien materiaalia. Jätin epähuomiossa Kähmin väitöskirjan pois, ja päädyin kirjoittamaan väärästä artikkelista kolme päivää. Huomasin asian, kun aloin lisäämään lähteitä lähes valmiin tekstin sekaan. Piti kirjoittaa muutamassa tunnissa koko homma uusiksi. Nyt lähteetkin ovat Scrivenerissä paremmassa järjestyksessä...

Loppua kohti

Vuoden ja opintojen viimeinen kurssi... Varsinaista opetusta ei sinänsä ollut, ja opiskelijamääräkin oli pudonnut. Vuoden aikana olivat ihmiset tietysti vaihtuneet, mutta reilusti alle puolet alottaneista kävi vuoden loppuun. Käytimme opetuskerrat keskusteluun ja loppuyhteenvedon pohtimiseen. Sen tärkeimpänä osana on oma suhde kirjoittamiseen, oma estetiikka ja oma oppiminen.
Toinen tuotos kurssilta on lyhyt kaunokirjallinen teksti, nimenomaan omaa oppimista ajatellen. Päätin kirjoittaa sen lähinnä harjoituksena eri näkökulmia käsitellen. Tauno-parka. Opettaja piti tekstistäni, tosin henkilöille pitäisi ehkä saada jonkinlainen suhde Taunoon. Kielen kautta voisi myös tehostaa eri näkökulmien käsittelyä.

Liikaa taidetta

Tämä kerta oli lähinnä edellisellä kerralla tehtäväksi annetun taide-esseen käsittelyä. En päässyt silloin paikalle, mutta sain tehtävänannon sähköpostilla. Lukuvinkkejä tällä kertaa oli Reijo Meren Goethen tammi sekä Melanderin Onnellisuudesta ja Mitä essee tarkoittaa.
Opettaja piti oman esseeni otsikosta ja perusteellisuudesta. Se kuulemma kaipaisi enemmän omakohtaisuutta, koska nyt oli liikaa analyysiä ja luetteloa.Esseeminän pitäisi tulla paremmin esiin. Alun yleistys ja pohdinta ei tuo uutta eli sen voisi siirtää loppuun. Jonkin taide elokuvan voisi tuoda vastakohdaksi. Jäimme keskustelemaan hetkeksi Hollywood-elokuvien taiteellisuudesta.
Muiden esseistä nousi muunmuassa yksityiskohtien tärkeys, raportin ero esseeseen, taide esseen olemus ja väärän selittäminen.

Seuraava versio

Tunnilla aloitetusta esseestä oli helppo tehdä seuraava versio, vaikka sainkin tuolini korjauksesta ja pahin ärsytys laantui. Kyselin Facebookissa kokemuksia apuvälineiden korjaamisprosessista. Mitään kovin uutta ja hyödyllistä sieltä ei tullut esiin, mutta aihe selkeästi kiinnostaa. Saatan jopa laittaa esseen tarjolle jonnekin lehteen.
Suurin muutos tekstissä on ehkä lähdeviitteiden käyttö. Etsin netistä erilaisia ohjeistuksia apuvälineisiin liittyen. Sieltä löytyi joitain perusteita käytännöille ja vahvistus sille, että jossain päin Suomea asiat hoituvat paremmin.

Esseetä runosta

Runokirja esseeni aiheeksi tuli Hal Sirowitzin Äitini sanoi. Se valikoitui osaksi koska se oli valmiina kirjahyllyssäni, tiesin sen olevan hyvä ja ajatuksia herättävä, ja lisäksi koska piti valita jotain henkilökohtaista. Siitä oli helpompi saada henkilökohtainen osuus kasaan kuin satunnaisesta kirjaston kirjasta.
Esseen muoto oli aika vapaasti valittavissa. Yritin välttää puhdasta runoanalyysiä siinä onnistumatta. Lisäksi kipeät ranteet taas haittasivat vähän kirjoittamista.
Valikoin esseeseen mukaan esimerkkejä kirjan erityyppisistä runoista. Loppuun ilmestyi jostain oma runonikin, vaikka se ei ollut alunperin tarkoitukseni. Jotenkin se vain kuului asiaan.

Loppua ja palautetta

Viimeinen kurssikerta niin kävimme muutamia tekstejä läpi ja hieman yleistä pohdintaakin. Tekstin ja henkilöiden puhetyyli aiheutti jonkin verran keskustelua, samoin parodian ja ironian merkitykset.
Sain palautetta myös omasta tekstistäni. Mietin ääneen onko siinä jo liikaa yksityiskohtia, mutta ilmeisesti ei. Ne herättivät muutamia kysymyksiä, kuten mihin ne sijoittuu ja miten siihen on päädytty. Opettaja kyseli kauheasti sen perään, mihin teksti ottaa kantaa ja mikä on yhteiskunnallinen ajatus sen taustalla. Pitää siis alkaa oikeasti miettimään maailman ja tapahtumien taustoja ja saada niitä paperille auki. Tunnilla jo mietittiin onko tarina dystopiaa, nykymaailma lähtenyt käsistä? Mietimme myös kuka on joutunut eturintamaan ja miksi. Oravakin sai huomiota. Ehkä näistä saa enemmän jatkettua joskus. Ainakin maailman propagandaa olisi hauska miettiä.
Loppuun oli varattu aikaa taas keskustelukierrokselle: miltä nyt tuntuu ja mihin on pyrkimässä. Omat ajatukset lähinnä koskivat kirjoittamisen harjoittelua ja prosessikirjoittamista. Pitäisi myös saada luettua oikeasti eri tyylisiä kirjoja. Muilta opiskelijoilta nousseita ajatuksia oli tietoisempi ote luettuun ja kirjoitettuun ja itselle oleellisen tunnistaminen. Pitäisikö luoda tietoisesti oma tyyli?

Kurssi oli yhtä mielenkiintoinen kuin edellisetkin vaikka painotus olikin liikaa palautekeskusteluissa. Niistä sai kuitenkin paljon ajatuksia ja ideoita omaan kirjoittamiseenkin. Oma tyylini ehkä alkaa näkyä tai ainakin kirjoitukseni teemaan liittyvä tyyli.

Paluu odotukseen

Laren vartiovuoroon oli aika kiva kehitellä kaikkea. Sain liikaakin ideoita, ja päädyin luomaan kokonaisen maailman sotineen. Joskus pitää kirjoittaa Laresta, soiroista ja sodasta lisää.Sieltä saisi vaikka mitä herkullista irti.
Lisäsin tekstiin muiden toivomia vihjeitä paikasta ja ajasta kertomalla mm. tekniikasta. Yritin tehdä Laresta myös pidettävän lisäämällä taustatarinaa ja jonkun kommentin mukaiset äidin keittiöverhot. Se oli ehkä jo liikaakin. Pienillä editoinneilla sain ehkä myös tarinallisuutta lisätty ja kieltä sujuvammaksi. Novellin loppuun en kajonnut, koska huomasin pitäväni siitä.

Tyyliä!

Nyt oli vain parin opiskelijan tekstit luettavana. Tärkeimpiä asioita niissä oli ehkä huomion kiinnittäminen aikamuotoihin ja yleisluontoisuuteen. Juonen ja tapahtumienkin suhde kannattaa käydä ajatuksen kanssa läpi. Sanavalinnoista saa vastavoimaa tekstiin ja toisaalta ne voivat hidastaa liikettä.
Keskustelimme tunnilla myös tyylistä ja tekstistä. Passiivilla voi olla paikkansa, mutta sitä ei saa käyttää liikaa. Samoin lauseenvastikkeilla, joita pitäisi olla vielä vähemmän. Niitä olen kai itse vältellyt, ja omasta mielestä jopa liikaakin, ettei luettavuus kärsi. Pitää laittaa nämä korvan taakse.
Teimme myös huomion, että omasta tekstistä turhan löytäminen voi olla vaikeaa. Kannattaa siis luetuttaa tekstejä muillakin ja pitää taukoja. Voi myös kirjoittaa paljon ja editoida ja poistaa turhat myöhemmin. Valmiiseen tekstiin ei kannata heti pyrkiä.
Luimme kolme tekstinäytettä, joissa oli aivan eri tyyli. Ensimmäinen oli hankala seurata ja kaipasi pisteitä. Sellaisiakin tekstejä on tosin hyvä lukea ja haastaa itsensä. Toinen olisi ehkä editoitavissa, mutta se toisti itseään ja oli hengästyttävä lukea. Kolmas onnistui olemaan runollinen ja ekonominen. Siinä kirjoittajan huomio oli selkeästi ollut tyylin luonnissa.
Lopussa kävimme lyhyen kierroksen siitä, mikä mietityttää jokaista juuri nyt. Itsellä mieleen tuli oman tekstin editointi ja uudelleenkirjoitus. Olen saanut edellisen version pohjalta liikaakin ideoita ja pitäisi malttaa laittaa kaikki paperille. Yritän myös tietoisesti kirjoittaa kuvailevammin ja tarinallisemmin, saada lihaa luitten ympärille. Uuden version deadline on tiistaina, eli pitäisi vain kirjoittaa.

Palautetta kerrakseen

Jatkoimme taas omien tekstiemme läpikäyntiä. Aloitimme omasta tekstistäni. Se oli kuulemma mielenkiintoinen, mutta kaipasi enemmän paikka- ja aikatietoja. Lukijat heittivät sen melkein toisen maailmansodan aikaan, mikä ei ollut tarkoitukseni. Innoitukseni kyllä ehkä. Toisaalta he miettivät dystopiaakin, eli pitää kehittää sitä puolta seuraavaan versioon. Teknologian puute kaipaa myös selitystä. Larea pitäisi jalostaa, antaa syy pitää hänestä ja kertoa, miksi hän on vartiovuorossa. Hän ei olisi vain uhri. Pohdimme hetken, mikä tuottaa samaistumisen tunteen lukiessa. Novellini loppu oli kuulemma hieman deus ex machina, joten sitäkin voisi parannella.
Toisien tekstien kohdalla mietimme käsikirjoituksen ja proosan eroa. Yhdessä oli myös hyvin otettu aika ja ajattelun muutos mukaan.
Käytännön vinkit liittyivät aistihavaintoihin. Joka kappaleeseen voi laittaa kaksi lausetta, jotka kuvaavat vain aistihavaintoja. Se voi helpottaa kirjoittamista. Konkreettinen kuva on myös helppo, ja kaikkea siinä ei tarvitse selittää. Kun tekee näköhavaintoja, voi pohtia miksi huomaa juuri sen ja mitä se tuo mieleen.

Odotusta

Jäin miettimään, mitä kirjoittaisin ja miten. Ulkoa sisään tuntui tylsältä, koska sitä oli juuri draamakurssilla kirjoitettu. Sisältä ulkoa olisi ehkä haasteellisempaa, vaikka se olikin lähellä edellistä novelliani. Päädyin kuitenkin siihen. Odotus tulisi vartiossa seisovasta sotilaasta, jolla ei olisi muuta seuraa kuin ajatuksensa.
Jäin kehittelemään jonkunlaista sotatilannetta, joka varmaan liittyy juuri siihen edelliseen novelliin. Ehkä Lare on sen mummon sukulainen?
Kirjoittaminen sinänsä oli helppoa. Tupakanhimosta tuli jostain syystä kantava teema. Loppu on ehkä hieman kliseinen, mutta se tuntui sopivan. Pelkkä vahdinvaihto olisi ehkä ollut aika antikliimaksi, ja sitten olisi pitänyt kuvata monen tunnin odottelu jotenkin selkeästi.
Mielestäni sain sisältä ulos -teeman onnistumaan aika hyvin.

Esiriippu laskee

Aivan viimeinen kurssikerta oli varattu näytelmiemme läpikäymiseen. Käytimme taas sovellettua Das Art -menetelmää pienryhmissä. Ryhmässäni oli kaikenlaisia tekstejä, osa hyvinkin persoonallisia. Ehdimme onneksi käsitellä kaikkien tekstit, vaikka viimeisen kohdalla oli jo vaikea keksiä fiksua sanottavaa.
Luimme ensin kolme kohtausta näytelmästä ääneen. Se antoi aika hyvän kuvan siitä, miten käsikirjoitus toimisi dramatisoituna. Sen jälkeen tuli tekijän puheenvuoro ja kysymys. Oma kysymykseni oli kaksiosainen: aukeaako teksti sellaiselle, joka ei käytä invataksia ja selitetäänkö asioita liikaa. Puheenvuorossa kerroin vain hieman tekstin taustoja. Näiden jälkeen poistuin hetkeksi, jotta ryhmäläiset saivat keskustella rauhassa.
Seuraavaan vaiheeseen sain palata tarkkailijaksi. Se koski myönteistä palautetta. Ryhmäläiset pitivät konkreettisuudesta, puheen uskottavuudesta ja näytelmän nimestä. Nimi tosin tuli opettajan kommentista, mutta sitä en saanut siinä tilanteessa kertoa. Yksityiskohdat ja parenteesit saivat myös maininnan.
Sitten siirryimme näkökulmatyökaluun, eli tekstiä kommentoitiin eri näkökulmista. Taksitarkastaja huolestui kuskien käyttäytymisestä, ohikulkija ammattitaidon puutteesta. Taksikuski taas totesi tarpeen puhua yksinäisessä työssä. Tässä kohti ryhmäläiset myös pohtivat tekstini soveltuvuutta mm. teatteriin ja novelliksi.

Viimeinen vaihe oli muistilaput, eli lapuille kirjoitettiin käsitteitä ja ominaisuuksia, jotka ryhmäläisten mielestä kuvasivat näytelmää. Kirjoittaja sitten järjesti laput niin, että hänen mielestään osuvimmat tulivat lähelle isolla paperilla ollutta otsikkoa. Avuttomuus, turhautuminen, ahdistus, kohtaamattomuus ja musta huumori saivat mainintoja. Yksinäisyys, hiljaisuus ja kunnioituksen puute olivat mielestäni hieman kauempana omasta mielikuvastani. Ryhmäläisten mielipiteet olivat aika lähellä omiani.

Koko kurssi oli mielenkiintoinen ja draamaa oli yllättävän helppo kirjoittaa. Teoriaa oli yllättävän paljon kaikenlaisten termien ja ohjeiden muodossa. Onneksi ei ollut koetta! En tiedä, jatkanko draaman kirjoittamista tämän jälkeen, mutta ainakin tiedän sen sujuvan.

Matka kuutiossa

Päädyin kirjoittamaan näytelmäni sitten invataksimatkoista. Kaikenlaisia kuskeja on nähty ja kaikkea koettu vuosien varrella. Mietin ensin, jos olisin saanut kasaan kokonaisen tarinan, mutta irralliset kohtaukset tuntuivat toimivan paremmin. Jotenkin tosin sopi, että ensimmäinen ja viimeinen kohtaus olivat samaa tilannetta. Otin mukaan myös sen aiemmin kirjoittamani kohtauksen, tosin hieman muokattuna ja pidennettynä.
Itse tilanteet olivat aika helppo keksiä. Ne perustuivat tositapahtumiin, tosin hieman dramatisoiden. Kuskit olivat lisäksi lähes karikatyyrejä. Ehkä joku tunnistaa itsensä, mutta ehkä hän sitten alkaa ajatella tilanteen älyttömyyttäkin. Kaikki hahmot ovat tarkoituksella ehkä hieman persoonattomia, koska halusin korostaa tapahtumia ja keskustelua.
Kirjoittamisprosessi ei ollut sinänsä vaikeaa. Piti vain miettiä, mitä kaikkea kuvaa ja kertoo, jotta asiat selkenevät myös niille, jotka eivät käytä takseja. Esimerkiksi pyörätuolin lastaus autoon. Se ei aina ole niin helppoa. Huomasin myös, että näytelmäni ei tämän takia sopisi näyttämölle. Kameran kautta olisi helpompi näyttää yksityiskohtia ja korostaa liikkeitä.

Maailman palaute

Tämän kertainen oppitunti oli pidempi kuin yleensä. Ensin käsittelimme kirjoittamiamme kohtauksia ja lopuksi oli lyhyt luento-osuus maailmankuvasta.
Opettaja oli löytänyt tehokkaan työkalun palautteen antamiseen. Das Art -menetelmä on kotoisin Hollannista ja se on kehitetty esitysten arvioimiseen. Das Art menee hieman syvemmälle kuin perinteinen huonot ja hyvät puolet. Se käsittelee eri puolia näytelmästä ja ison osan ajasta tekijä vain tarkkailee prosessia.
Nyt käytössä oli hyvin lyhyt versio, eli tekijän kysymys, myönteinen palaute ja ongelmakohtien etsintä. Muuhun ei olisikaan ollut aikaa. Kävimme kohtauksia ja palautetta läpi pienissä ryhmissä, mutta aika meinasi silti loppua kesken. En saanut mitään kovin konkreettisia ideoita tekstini parantamiseksi. Opettaja tosin antoi vinkin koko näytelmän nimeksi, koska Nina oli kuin paketti auton takaosassa. Muidenkaan ryhmäläisten teksteille ei tullut paljon muuta kuin myönteistä palautetta. Saimme muutaman kohdalla yhdessä mietittyä ratkaisuja kirjoittajan hankaliksi kokemiin kohtiin.
Maailmankuva sisältää ihmisen suhteen muihin, oikeaan ja väärään. Se kertoo, minkälaisen koodiston pohjalta ihminen havainnoi ja toimii. Näyttämöllä siis kuka on normaali, neutraali; kuka kertoo; keneen samaistutaan jne. Katsoja ja kertoja ei voi olla neutraali, vaikka yrittää.
Teimme tämän pohjalta pienen harjoitteen, jossa mietittiin omia kieliympäristöjä ja niiden sovittamista omaan näytelmään. Kieliympäristö tässä tarkoitti eri tapoja puhua ja käyttää kieltä. Sain listattua niitä jonkun verran, mutta ei niistä oikein mininäytelmääni ole.