Kohti seuraavaa

Luovan elämäkerran kurssi on vihdoin ohi. Se kesti vain kaksi kuukautta, mutta koska joka viikko piti tehdä jokin tehtävä se tuntui pitkältä ja työläältä. Tuntuu, että unohdin jo kurssin alun, ja pitikin käydä ensimmäisen tapaamisen powerpointit uudestaan läpi.

Elämäkertaa tuli pohdittua eri näkökulmista viikkojen aikana. Osa elämäkertaan liittyvistä teemoista on mielenkiintoisempia kuin toiset. Ja jotkut elämäkertateokset mielenkiintoisempia kuin toiset. Tämä ainakin riippuu kirjoittajan taidosta ja lähestymistavasta. Onneksi elämäkerta voi olla muutakin kuin paksu kasa sivuja täynnä kuivaa tekstiä. Erilaisen elämäkerran tehtävä olikin kurssilla mukava, ja sen tuotokset olivat monimuotoisia virtuaalimaailmasta esineisiin pöydällä. Esseekin tuotti aika erilaisia teemoja ja ajatuksia. Muiden esseitä lukemalla oppi ehkä eniten elämäkertojen maailmasta.

Pohdin kurssin alussa, että tuleekohan luettua enemmän elämäkertoja tämän kurssin jälkeen. Siitä on ehkä aikaista vetää johtopäätöksiä, mutta ainakin luen nyt elämäkerrallista Vammaiset : vaivaisista täysivaltaisiksi kansalaisiksi?-teosta. Se sisältää monen vammaisen elämäkerrallisia kertomuksia ja on rakennettu kuin yleinen vammaisten elämäkerta ikäkausien ja elämäntilanteiden mukaan. Olisiko se joukkoelämäkerta? Vielä en tiedä, onko kirja hyvä, mutta ainakin se vaikuttaa perusteelliselta.

Anteeksi etukäteen

Palautteen antaminen ei selkeästi ole minun juttuni, vaikka siitä olen käynyt kurssinkin. Elämäkertakurssilla piti kirjoittaa essee jostain elämäkertoihin liittyvästä aiheesta ja antaa muille palautetta tekstistä. Huomasin etsiväni muiden esseistä kaikkea korjattavaa enemmän kuin hyviä kohtia. Eivät esseet huonoja olleet, ja joku oli jopa loistava. Jotenkin aivoni eivät taipuneet parempaan palautteeseen (mistä tuli tarve pyytää anteeksi). Toki yritin antaa kehuja ja en sanonut toivottavasti liian terävästi. Itsesensuuri sentään toimi. Pitänee seuraavalla kerralla varata useampi tunti per palauteteksti, jotta saan palautteen kunnolliseksi. Haluan vain mieluummin antaa hyödyllistä palautetta, enkä vain todeta mitä toinen on kirjoittanut ja miten. Kaikista esseen aiheistakaan ei löytynyt kovin kiinnostavaa keskusteltavaa.

Luin myös muiden antamia ja saamia palautteita. Joku oli panostanut tosissaan ja kirjoittanut liuskan verran tekstiä ja ideoita. Oli tosin joukossa muutama, jotka antoivat vielä huonommin palautetta kuin minä. He eivät antaneet edes kehitysideoita ja he onnistuivat kirjoittamaan vielä lyhyemmin. En tiedä, olivatko he käyneet palautetaitojen kurssin.

Oma esseeni päätyi pohtimaan asiantuntijablogia elämäkertana. Siitä ei tullut mikään mestariteos, mutta olen ihan tyytyväinen. Hylkäsin ne pari aiemmin miettimääni ideaa, koska koronan jälkeen kovin korkealentoinen ajattelu ei vielä onnistunut.

Aiheen nappasin yhden ryhmäläisen edellisen tehtävän tekstistä. Ajattelin siitä tulevan jonkun verran tekstiä helposti, koska blogit ovat tuttuja ja olin jo pohdiskellut teemaa edellisen tehtävän yhteydessä itsekseni. Essee olikin melko vaivaton kirjoittaa. En vain saanut etukäteen kehitettyä rakennetta, joten päädyin kirjoittamaan pätkiä lähteiden pohjalta ja laittamaan ne hyvään järjestykseen. Paljon jäi vielä kirjoittamatta, mutta aika ja into loppuivat kesken, kuten tavallista. Olisin voinut pohtia esimerkiksi influenssereiden kerrontaa ja yritysten blogeja hyvinkin pitkästi.

Käytin esseen punaisena lankana omaa blogiuraani, joka ei aina oikein ole edennyt muutamaa kirjoitusta pidemmälle. Saamassani palautteessa toivottiin, että olisin ottanut esimerkkejä teksteistäni mukaan tai laittanut linkit blogeihin loppuun. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ollut tehdä liian henkilökohtaiseksi menevää tekstiä, vaan pysyä yleistasolla ja asiantuntijablogien yleisissä ominaisuuksissa. Kerroinkin tämän palautteen antajille. Jäin itsekseni miettimään, miten paljon opiskelijoiden oletetaan kertovan itsestään muille. Toki tällä kurssilla mennään henkilökohtaiseen, koska puhutaan elämästä kertomisesta. Moni valitsi tehtävän aiheetkin niin, että päätyivät kertomaan itsestään ja suvustaan, vaikka ei ollut pakko. Itselleni se oli jotenkin itsestään selvää, että jos ei halua kertoa kaikkea kaikille, ei ole pakko. Vaikka se olisikin teoriassa jo muiden luettavissa verkossa, kuten blogieni tapauksessa.


Esseetä varten oli lista lähteitä, joiden lisäksi sai etsiä yhden tieteellisen lisälähteen. Huomasin muiden esseitä lukiessani tämän olevan haaste. Monilla ei ollut kovin tieteellisiä lisähteitä, joillain oli kymmenen uutisartikkelin tapaist lähdettä, ja joku oli päättänyt yhden kokoomateoksen olevan yksi lähde, vaikka artikkeleilla oli eri kirjoittajat. Lähteiden käyttöön kuitenkin pyydettiin erikseen kiinnittämään huomiota. Itse ratkaisin ongelman etsimällä tutkimusartikkelin. Aihetta päättäessäni jotenkin ajattelin, että totta kai blogeja on tutkittu elämäkertana. Löysin kyllä paljon sinne päin olevia artikkeleita, mutta aivan samaa aihetta ei löytynyt. Perusblogihan on luonteeltan hyvin elämäkertamainen. Blog as biography ei tuonut yhtään sillä otsikolla oleva hakutulosta. Ehkä aihe on niin itsestäänselvä? Toisaalta yksi lähteeni käsitteli elämäjulkaisuja, eli miten ihmiset kertovat elämästään verkossa. Blogien lisäksi tämä käsittää sosiaalisen median julkaisut. Verkosta olisi helppo koostaa jonkun elämäkerta pelkkien Facebook-päivitysten avulla. Ehkä seuraavaan esseeseen...

Maailmasta tuli kirjani

Jotta osaa kirjoittaa elämäkerran, on hyvä tietää, mistä elämäkerta koostuu. Emme tosin ole elämäkertakurssilla tainneet tarkemmin pohtia, mikä elämäkerta oikeastaan on muuten kuin ensimmäisellä luennolla. Elämäkerran määrittely jäi itsenäiseksi luettavaksi. Nyt puolessa välissä kurssia oli siis aiheellista lukea yksi kokonainen elämäkertakirja.
Pääsin tässä ehkä hieman helpolla. Meidän oli alunperin tarkoitus lukea ryhmässä kaksi kirjaa, jokainen lukisi yhden, ja keskustella niistä. Jotenkin päädyimme siihen, että kaikki ottivat listalta mitä huvitti. Kerroin lukeneeni Kalle Könkkölän elämäkerran edellistä tehtävää varten, ja muut ryhmäläiset sanoivat sen riittävän. Koronan vaikuttaessa en pistänyt hanttiin, koska kaikki ylimääräinen ajatustyö oli hankalaa.
Könkkölän elämäkerta Huoneekseni tuli maailma on Heini Sarasteen kirjoittama, koostama, toimittama. Sisältö oli mielenkiintoinen, kirjalliset ansiot taas jättivät ehkä toivomisen varaa. Vammaispolitiikassa nykyäänkin mukana oleville kirja on varmasti hyvä taustateos.
Ryhmäkeskustelu pyöri kerronnan ympärillä. Eräs valittu elämäkerta oli enemmän listaus elokuvista ja toinen elämäkerran lisäksi kaunokirjallinen romaani ja kertomus gradun teosta. Mietimme, mikä teki jokaisesta elämäkerran kerrontatavasta hyvän ja mitä voisi parantaa. Elämäkerran pitäisi olla asiallinen, mutta persoonallinen. Pelkkää faktatietoa on tylsä lukea, mutta elämäkerran ei pitäisi muuttua puoliksi romaaniksi kesken kaiken. Näkökulman vaihto kesken kaiken tekee elämäkerran sekavaksi. Kaikkea ei tarvitse kertoa kronologisessa järjestyksessä, mutta joku selkeä rakenne auttaa lukijaa.
Pitänee seuraavaksi lukea hyllystä löytyvät Merete Mazzarellan Mary Shelleyn tarina ja Linus Torvaldsin elämäkerta. Toinen ollut kesken useamman vuoden, toinen istunut hyllyssä vielä pidempään.

suunniteltu = ½ tehty

Verkkokurssikurssin verkkokurssiopetussuunnitelma on vihdoin valmiina. Tai ainakin tässä vaiheessa valmis ja palautettu. Vielä siinä olisi kaikenlaista täsmentämisen varaa. Tämän kurssin (vuorovaikutteinen verkko-opetus) puitteissa ei tarvinnut mennä kovin syvälle käytännön järjestelyihin, koska aiheena oli enemmän vuorovaikutukseen liittyvät asiat. Opetussuunnitelmaanikin tuli paljon pohdintaa mm. vuorovaikutuksen toteuttamisesta. Tuntuu, että siitä unohtui jotain, mutta kahdeksan sivua tulee yllättävän nopeasti täyteen. Päädyinkin kymmeneen sivuun... Kummasti kirjoittamista opiskellessa oppii kirjoittamaan enemmän.

Oman pohdinnan tueksi piti löytää erilaisia tutkimuspohjaisia lähteitä. Niitä tuntui löytyvän liikaakin, mutta suurin osa oli aina hieman aiheen vierestä. Toisaalta mahdollisia aiheita oli paljon. Kirjoittamisen verkko-opetus, verkko-opetus yleisesti, vuorovaikutus verkkokursseilla, aikuisten verkko-opetus, aikuisten kirjoitustaitojen opetus, kirjoittamisen kurssien tehtävät, verkkokirjoittamiseen liittyvät taidot, some kirjoittamisen opetuksessa jne. Muutamia hyviä artikkeleita kuitenkin löytyi. Viimeiseksi lukemani, mitkä seikat ovat tärkeitä verkkokurssien järjestämisessä alan ammattilaisten mukaan (Bolliger ja Martin 2021), oli tietenkin se paras. Harmi, että aika ja käsien jaksaminen loppui. Ehkä muistan ensi kerralla taas jättää enemmän aikaa viimeistelyyn (ja ottaa myös yllättävät työkiireet huomioon).

Toivon, että sain tarpeeksi hyvin perusteltua edes joitain ratkaisujani opetussuunnitelmassa. Kaikkiin kyllä olisi varmaan löytynyt alan kirjallisuudesta perustelu tai parempi vaihtoehto lukemani perusteella. Pelkästä verkko-opetuksesta löytyi 600 000 lähdettä eli siellä on varmasti kaikki mahdolliset mielipiteet esitettynä. Jatkan jossain vaiheessa varmaan kaivamista itsekseni, koska se mikä tuntui uupuvan, oli aikuisten kirjoitustaitoihin liittyvät verkkokurssit. Yliopisto-opiskelijoita oli kyllä tutkittu paljon, mutta heitä vanhemmat oli melkein unohdettu. Toisaalta tämän opetussuunnitelman sivumäärään ei loputtomasti lähteitä olisi mahtunut, ja tarkoitus oli muutenkin tehdä raportti eikä opinnäyte. Tuntui myös hieman hölmöltä lähteä etsimään artikkeleita vuorovaikutuksesta ja luottamuksesta, koska ne oli käsitelty hyvin kurssin aikana. Kai senkin olisi voinut tehdä. Sain kuitenkin aikaan hyvän pohjan verkkokurssille. Tulossa on siis Kirjoita verkkoon tehokkaasti - verkkokirjoittamisen kurssi järjestöille (ennakkoilmoittautumiset sähköpostiin).



Verkko-opetuksen kurssi on suunnitelman palautuksen myötä ohi. Ilmoittauduin kurssille melkein hetken mielijohteesta, koska se kuulosti mielenkiintoiselta ja hyödylliseltä. Sitä se oli olikin. Opin verkkokurssin järjestämisestä ja sain suunniteltua yritykselleni myytävän tuotteen (ja ajatuksen opintojen jatkamiseen).

Kurssilla oli paljon itsestäänselvää asiaa, jota ei muuten olisi tullut ajatelleeksi (totta kai pitää pitää vuorovaikutusta yllä koko kurssin ajan). Näille itsestäänselvyyksille löytyi myös tieteellistä pohjaa, mikä oli hyödyllistä. Verkkokurssin järjestämistä tuli mietittyä monelta eri kantilta, eikä vain sisällön ja toiminnan kautta. Niihin on helppoa turvautua, mutta hyvä verkkokurssi tarvitsee enemmän.

Tällä kurssilla tuntui olevan sekalaisia tehtäviä joka lähtöön. Vain perinteinen essee ja tentti puuttuivat, ja se oli hyvä. Opetuksen tehokkuutta ja opiskelijan tietoja voi mitata muin tavoin.

Kurssin ohjeistus pyytää tekemään lopuksi itsereflektiota, eli mitä olen oppinut ja mitä haluaisin viedä mukanani kurssilta. Ainakin opin, että verkkokurssit voivat olla oikeasti mielenkiintoisia ja hyvin järjestettyjä, mutta se vaatii ennakkosuunnittelua. Ja suunnittelua ei voi tehdä liikaa. Se kannattaa aloittaa hyvin ylätasolta, eli kun on selvillä opetuksen tavoite, kannattaa miettiä miten vuorovaikutus, luottamus ja läsnäolo saadaan tukemaan tavoitetta. Näitä kolmea ei pidä unohtaa edes yksittäisiä tehtäviä suunnitellessa.





Lähteet:
Bolliger, D. U. & Martin, F. (2021). Critical design elements in online courses. Distance education, 42(3), 352-372. https://doi.org/10.1080/01587919.2021.1956301

Luottamuslause!

Ilman luottamusta verkkokurssi ei onnistu. Luottamukseen taas vaikuttavat hyvin monet tekijät, jotka liittyvät opettajaan, opiskelijaan tai oppimisympäristöön. Valkonen, Tyrväinen, ja Uotinen eli verkkokurssikurssin opettajat olivat keränneet näitä tekijöitä kätevään taulukkoon (kts. Valkonen, Tyrväinen, ja Uotinen 2020). Meidän tehtävänä oli ensin lukea artikkeli ja kerätä siitä huomioita ryhmän kanssa yhteen, ja sitten analysoida omaa kurssisuunnitelmaa sen ja taulukon perusteella.

Minulle sattui Anwarin (2020) artikkeli, joka käsitteli yksityisyyttä verkkokursseilla. Anwar hyvin kätevästi keräsi yhteen, mitä Anwar oli aikaisemmin aiheesta kirjoittanut. Kätevää, kun saa tehtyä itsestään artikkelin. Artikkelin sisältö oli osittain tuttua. Siellä mainittiin Goffman, ja pohdittiin maineenhallintaa ja pseudonyymien käyttöä. Artikkelissa oli paljon suosituksia, miten verkkokurssilla voidaan rakentaa luottamusta. Muiden ryhmäläisten artikkeleissa oli hyvin paljon samoja asioita. Jotkut olivat itsestäänselviä kuten opettajan asiantuntijuus ja verkkoympäristön tietoturvallisuus.

Kun mietin omaa kurssisuunnitelmaani, nostinkin opettajan asiantuntijuuden esiin. Jätin tosin kirjoittamatta, että se vaikuttaa myös opettajan puolelta. Jos ei luota omaan asiantuntijuuteensa, on vaikea luottaa opettamaansa. Valkosen, Tyrväisen, ja Uotisen (2020) taulukossa luottamukseen vaikuttavista tekijöistä listattiin myös teknologia. Omalla kurssillani tämä on ehkä suuri riski ja epäluottamuksen aihe. Kaikilla kurssilaisilla on omat välineensä. Opettaja ei voi vaikuttaa niiden toimintaan. Hän voi vain antaa yleisiä ohjeita. Taulukon opiskelijoita käsittelevä sarake taas sai minut miettimään, että jos paikalle ei satu kovin kauheaa änkyrää, opettaja kurssillani saattaa päästä helpolla. Opiskelijat ovat aikuisia, jotka ovat maksaneet kurssista. He siis todennäköisesti haluavat oppia ja osaavat käyttäytyä. Hyvä tietenkin muistuttaa, miten heidän oletetaan toimivan, mutta kurinpalautusta tuskin tarvitsee tehdä jokaisella opetuskerralla.

Vaikein kohta taulukossa oli opiskelijan kohtaaminen ja inhimillisyys. Lähinnä se, miten sen sanoittaa. Pitääkö kirjoittaa, että kohtaan opiskelijat ihmisenä? Ystävällisesti? Otan huomioon eri elämäntilanteet? Jätin varmaan muutakin taulukosta käymättä läpi. Alakohtia oli sen verran monta. Ajatuksia kyllä tuli.

 

 

Lähteet:

Valkonen, L., Tyrväinen, H. & Uotinen, S. 2020. Luottamuksen rakentuminen verkko-opiskelussa. Kasvatus 51 (1), 21-37.

Anwar, M. 2020. Supporting privacy, trust and personalization in online learning. International Journal of Artificial Intelligence in Education. https://doi-org.ezproxy.jyu.fi/10.1007/s40593-020-00216-0 ;

 

Artikkelia ja analyysia

Luova elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssi alkoi omien verkkoon laitettujen tekstien analyysilla. Käytännössä piti miettiä mitä on julkaissut someen ja mitä se kertoo itsestä. Pohjana tässä oli Meretojan (2019) artikkeli Metanarratiivisuus ja kerronnallinen toimijuus. Artikkeli oli mielenkiintoinen, vaikka se pitikin lukea pari kertaa. Teoria-osuus vaati melkein aivojen nyrjäyttämistä, kun en ole hetkeen lukenut humanistisia tieteellisiä artikkeleita. Loppupuolen esimerkit onneksi auttoivat ymmärtämään aihetta. Metanarratiivisuus on siis sitä, kun tekstissä pohditaan kirjoittamisen ja kerronnallisuuden ilmiöitä, yksinkertaistetusti.

Omaksi analyysin kohteekseni valitsin Twitter-tilini. Siellä on yli 2200 twiittiä, joista ehkä 50 on viimeisen kuuden vuoden ajalta, ja sitä edeltävinä vuosinakin aika rajattu määrä. En kuitenkaan jäänyt miettimään tätä, vaan pohdin, miksi suuri osa 50 twiitistä liittyy SomeTimeen. Totesin, että some-tapahtumassa on luonnollista twiitata ja sitä melkein odotetaankin. Se myös nostaa esiin asiantuntijuuttani, hyvässä ja huonossa mielessä. Twitterissä kun ei näy nyt mitä kaikkea muutakin teen. Pitää kai oikeasti aktivoitua siellä taas, jos löytää jostain aikaa.

Päädyin pohtimaan myös Facebookin käyttöäni. Sieltä nostin vague booking -ilmiön esiin. En tosin ehtinyt kaivaa tälle lähdettä. (Note to self: hyvä esseen aihe?) Vague booking tarkoittaa some-julkaisuja, joilla halutaan kommentoida jotain, mutta ei kerrota yksityiskohtia. Listasin alustavasti myös kaikenlaisia muita mieleen tulevia ajatuksia. Kaikkea ei vain aina saa paperille saakka eikä mahdu annettuun sivumäärään. Se olisi myös mennyt hyvin metaksi, jos olisin pohtinut tehtävässä miksi otin juuri nuo asiat esiin enkä jotain muuta. Mietin nimittäin, kertoisinko työnhausta tai analysoisinko vuorovaikutuksen määrää.

Muiden analyyseja kommentoidessa tuli hyvin esiin eri näkökulmat ja tyylit tehdä analyysiä. Joku kertoi tarkkaan, mitä hänen julkaisussaan oli ja toinen ei taas kertonut oikein mitään. Yhdessä tekstissä pohdittiin parilla lauseella Ukrainasta tulevia kuvia. Pelkästään tästä saisi Meretojan (2019) artikkelin kanssa pitkät pätkät kirjoitettua. Kuka haluaa kertoa kuvilla mitä ja miksi. Miten kuvien kohteet itse reagoivat kuviin, miten he haluavat ne julki. Miksi juuri nämä kuvat leviävät, onko ne valittu tarkoituksella vai ovatko ne mielenkiintoisia. Minkälaisilla kuvilla haetaan apua. (Note to self: toinen hyvä esseen aihe?)

Seuraavaksi pitäisi kirjoittaa kurssille kaksi sivua fanifiktiota. Kunhan ensin keksii mistä senkin aloittaa. Kurssin esseen aihe on myös pohdinnassa, kuten näkyy. Ehkä saan tehtyä jotain täällä julkaistavaa.

 

Lähde: Meretoja, H. 2019. Metanarratiivisuus ja kerronnallinen toimijuus. AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen Aikakauslehti, 16(2), 58–77.

Elämäkertaa luovasti

Elämäkerrasta (huom! Ei elämäNkerrasta) tulee mieleen paksu opus, jossa kerrotaan juurta jaksain jonkun mahtihenkilön elämästä kuivalla asiatyylillä. Keskellä on ehkä useampi sivu kuvia, joihin saatetaan viitata tai sitten ei tekstissä. Tämä on ehkä hieman stereotypinen mielikuva, mutta tällaisia on kirjaston hylly täynnä. Olenkohan koskaan edes lukenut kokonaista elämäkertaa?

Mikä tekisi sitten elämäkerrasta luovan? Todennäköisesti mikä tahansa muu toteutustapa kuin edellä mainittu. Luovan elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssilla pohditaan juuri tätä. Se on kirjoittamisen aineopintojen ensimmäinen kurssi. Itselläni tosin ei, koska teen asiat aina hankalimman kautta. Luvassa on ainakin sosiaalisen median analyysiä, fanifiktiota, esseetä ja lukupiiriä. Sekä palautetaitojen kehittämistä ja elämäkerran suunnittelua. Laskin, että tämä on niitä kursseja, jotka oikeasti teettävät 5 opintopisteen eli 135 tunnin edestä työtä.

Oletan, että osaan kurssin jälkeen arvioida elämäkertojen laatua paremmin. Veikkaan myös, että ymmärrän paremmin, mikä kaikki on oikeasti elämäkertaa ja itsestä kertomista. EHkä tiedän myös, miten fanifiktio liittyy elämäkertaan. Ainakin se on luovaa kirjoittamista. Jos itsensä laittaa valmiiseen romaaniin, tuleeko siitä autofiktiota, vaikka tarina on keksitty?

Autofiktiota olen muuten lukenut ainakin. Curzio Malaparten Iho tuli luettua erästä kurssia varten. Elmäkerroista ainakin Merete Mazzarellan Sielun pimeä puoli: Mary Shelley ja Frankenstein on lähes luettu. Se kertoo sekä Frankensteinin synnystä (siis kirjan) että Shelleyn elämästä. Kirja on mielenkiintoinen, mutta päädyin lukemaan sitä ruotsiksi eli se on kesken vielä vuosien jälkeen. Se voisi kyllä olla yksi vaihtoehto tämän kurssin luettavaksi teokseksi.

Pientä sälää

Jotkut kurssit sisältävät isoja kokonaisuuksia, toisissa on paljon pieniä tehtäviä. Nyt on esimerkiksi menossa yksi kurssi, jossa saa viisi opintopistetta esseestä, kolmen sivun tehtävästä ja oppimispäiväkirjasta. Tällä verkko-opettamisen kurssilla tässä osiossa (suunnilleen yksi opintopiste) on puolestaan luento, lukemista, keskustelua, palautteenantoa, itsearvion pohdintaa ja suunnitelman kehittämistä. Kaikki kurssit eivät siis ole tasa-arvoisia. Kaikki opettajat eivät myöskään osaa ehkä suunnitella verkkokurssien vaativuutta ja ajan viemistä oikein. Kuuden sivun esseeseen ei mene 100 tuntia työtä… Pienet tehtävät myös vievät kurssin aiheeseen paremmin sisään.

Osion aiheena on läsnäolo verkkokurssilla. Ääripään esimerkki on ehkä tuo edellämainittu esseekurssi, jossa opettajan saa kiinni sähköpostilla, mutta tehtävät oletetaan tehtävän täysin itsenäisesti. Kai niistä jonkun palautteen saa. Täysin erilainen kurssi läsnäolon puolesta on tämä, jossa oli yhteinen aloitussessio, opettajat pitävät vapaamuotoisen kyselytunnin parin viikon välein ja osallistuvat keskusteluun ja antavat palautetta lähes joka tehtävästä. Itsenäisille tehtäville on paikkansa, mutta kokemattomille opiskelijoille ne voivat olla stressaavia. Toisaalta niitä voi tehdä siinä tahdissa ja silloin kuin huvittaa.
Mietin myös omia koulutuksiani ja niiden läsnäoloa peilaten verkkovuorovaikutuksen itsearviointilomakkeeseen. Olen pitänyt koulutuksia verkossa lähinnä pienille ryhmille maksavia asiakkaita. Heidän kanssaan pitää olla helposti saatavilla, aina ystävällinen ja kuunteleva. Jos antaa huonon vaikutelman, pitää pahimmillaan maksaa rahat takaisin. Asiakkaani eivät usein myös kärsi motivaatiopulasta. He ovat itse päättäneet osallistua koulutukseen ja sen maksamisesta. Heitä ei siis tarvitse sen suhteen ohjausta. Ohjausta verkkokoulutuksissani tulee enemmän työkalujen käytöstä ja työskentelystä, eli kerron mitä pitäisi tehdä ja miten. Suunnittelu ja organisointi sekä suorat ohjaustoimet -kohdat itsearviointilomakkeessa täyttyy helposti. Tuntuu, että verkossa pitää usein selostaa enemmän kuin kasvokkain kouluttaessa teknologiavälitteisyyden takia.
Yhden tai kahden kerran koulutuksissa on opettajalle helppo olla läsnä. Lähes kaikki kuuntelun tai läsnäolon vaikutelmat tulevat videoluennon kautta. Huomasinkin, että itsearviointilomakkeessa oli paljon tuttuja kohtia ilmauksien kohdalla. Tähän vaikuttaa varmaan se, että toimin aikuisten kanssa pienryhmässä. Heidän kanssaan tulee välillä keskusteltua enemmän kuin varsinaisesti luennoitua. Tämä tosin riippuu paljon osallistujista. Jotkut ovat hyvin asiallisia eivätkä arvosta keskustelevaa opetustyyliä. Tällaiseen tosin aion pohjata kurssille tehtävän opetussuunnitelman. Käytän itsearviointilomaketta jonkun verran apuna yksittäisiä opetustuokioita suunniteltaessa.

Pieleen menee

Sopivat tekstit palautetaitojen kurssille alkoivat loppua, joten puut sai uutta käyttöä. Sitä piti tosin editoida ja pidentää, jotta se ei olisi ollut aivan liian lyhyt. Tällä kerralla saimme toivoa, minkälaista palautetta halusimme tekstisä. Tarinan loppu on aina mietityttänyt, joten kysyin sen toimivuudesta. Muuten saatekirjeeni oli aika yleisen tason pohdintaa.

Palautetoiveita rajoitti tehtävänanto: kaikki palaute erilliseen tiedostoon max kaksi liuskaa. En siis olisi voinut toivoa suullista palautetta. Toisaalta ei olisi ollut reilua pyytää tarkkaa analyysiä käytetyistä sanoista. Tehtävänanto rajoitti palautteen antamistakin, vaikka sen sai antaa itselleen luonnollisessa muodossa. Minulle se muoto olisi ollut ainakin tässä tapauksessa kommentoida suoraan tekstiin. Näin palaute olisi ollut ainakin oikeassa kohdassa. Nyt pääsyin kirjoittamaan listan kohdista ja niiden perään kommentit. Enemmänkin yleistä pohdintaa palautteen kohteesta olisin voinut laittaa, mutta sainpahan edes vastattua saatekirjeessä olleisiin kysymyksiin.

Sitten tehtävä meni pieleen. Viimeistelin palautteesta tehdyn analyysin viime tingassa ja väsyneenä. Seuraavana aamuna parini huomautti minun palauttaneen väärän tiedoston. Se oli helppo korjata. Tätä blogia kirjoittaessani tarkistin tehtävänannon. Olin lukenut sen koko ajan väärin. Analyysi piti tehdä itsestä palautteenantajana, ei parin palautteesta. Onneksi sain ja ehdin tehdä uuden analyysin ennen arvostelua. Ainakin opin olemaan tarkempi ja sisäistämään tehtävänannot. Nyt vain mietin, mikä muu on mennyt pieleen...

Analyysi piti tehdä kahta kirjan lukua käyttäen. Svinhufvud (2016) esitteli palautetyyppejä, joista osasta tunnistin omani. Osa taas esiintyy palautteessani sekoitettuna. Minulla on paha tapa kysyä kysymyksiä ja miettiä niihin vastauksia kirjoittajan puolesta. Samoin takerrun yksityiskohtiin. Huomasin kuitenkin päässeeni pahimmista tavoista yli. Nyt palautteestani on ehkä hyötyä!


Gottelierin (2014) teksti oli tuttu, koska sitä on käytetty jollain toisellakin kurssilla ja koko kirja on tullut luettua läpi. Sitä lukiessa pohdin, kannattaako analyysiin laittaa mainintaa siitä, että tunnistin Gottelierin palautteenantajan tyylin hänelle tyypilliseksi. Vilja oli runouskurssilla opettajana, ja hän tosiaan oli perusteellinen kuten Gottelier (2014) kertoo.

Se artikkeli oli myös mielenkiintoinen kuvaus toisen palautekokemuksesta. Koko palauteprosessi oli vedetty auki ja analysoitu. Harmi, että oma aika ja taidot eivät riittäneet nyt samaan.









Lähteet:
Gottelier, L. 2014. Matkalla kohti lukijaa. Palautteen merkitys kirjoitusprosessille. Teoksesta E. Karjula 2014. Kirjoittamisen taide ja taito. Jyväskylä: Atena, 125–141.
Svinhufvud, K. 2016. Kokonaisvaltainen kirjoittaminen. Helsinki: Art House, 64–98.

 

Verkko-opetuksen opettelua

 

Vuorossa on vaihteeksi muuta kuin kirjoittamisen opiskelua. Juuri alkoi vuorovaikutteisen verkko-opettamisen kurssi. Se tuntui sopivalta, koska teen paljon verkossa töitä ja tarkoituksena on jossain vaiheessa pitää ehkä ihan kurssejakin. Lisäksi aloitan samaan aikaan kirjoittamisen opettamisen kurssin. Ehkä nämä tukevat toisiaan?

Kurssilla tuntuu olevan sekalaista seurakuntaa. Paljon oli koulutusteknologian opiskelijoita, mutta myös meitä Avoimen kautta tulleita. Aika monella oli opettaja-taustaa, mutta en ollut ainoa satunnaisia opetustuokioita pitävä.

Oletan kurssin olevan yleishyödyllinen myös kaikenlaisen verkkokanssakäymisen suhteen. Kurssin paino on toki suunnitelmallisessa opettamisessa. Se näkyy myös tehtävissä, joissa pitää tehdä opetussuunnitelmaa ja analysoida jotain omaa käytyä verkkokurssia. Tehtävinä on kirjoittamista, keskustelua, lukemista, videon tekoa ja esiintymistä. Siis melkein kaikkea verkkokursseilla tarvittavaa. Seuraavat viikot ovat työn täyteisiä.

Muiden opiskelijoiden keskusteluissa tuli toiveita mm. käytännön vinkeistä, teoriasta, osallistamisen neuvonnasta ja tietenkin vuorovaikutuksesta verkosta. Itse kaipaan ehkä kurssilta opetuksen suunnitteluun liittyviä teemoja. Osaan kyllä löytää työkalut ja yksittäisten tuntien suunnittelu sujuu, koska näitä on tullut tehtyä. Laajempaa suunnittelua kokonaiselle kurssille en ole joutunut kunnolla tekemään. Tämän kurssin materiaaleissa oli muutamia opettajan oppaita ja työkirjoja. Pitääkin lukea ne seuraavaksi.



Varsinainen kurssi alkoi tutustumisella saavutettavuuteen. Tärkeä aihe, mutta materiaaleissa ei varsinaisesti ollut mitään uutta. En tiedä, oliko aihe muille opiskelijoille niin tuttu, mutta hyvä sitä on aina kerrata. Sain kyllä pari vinkkiä hyödyllisistä työkaluista. Saavutettavuus verkossa vaatisi kyllä oman kurssinsa. Ei riitä, että verkkosivut ovat saavutettavat, vaan kaiken materiaalin - tekstin, videon ja kuvien - pitää myös olla saavutettavaa. Kuten yksi video sanoi, saavutettavuus hyödyttää kaikkia.

Valeopettaja eli arvion arvio

 

Kolmas tehtävä palautekurssilla sisälsi lisää proosan palautusta. Nyt siihen piti liittää itsearviointi ja pohdintaa tekstistä. Omassa tehtävässäni arviointi meni ehkä hieman metsään, ja eksyin aiheesta. Kirjoittamisen kanssa tuli nuutenkin kiire, kun päädyin tekemään kokonaan uuden tekstin. Siitä ja muista palautetuista teksteistä kerron lisää omassa postauksessaan.

Varsinainen palaute annettiin taas pareittain ja tällä kertaa kirjallisesti. Nyt palaute piti miettiä opetussuunnitelman ja kirjoittamisen arviointikriteerien kautta. Tämä toisaalta helpotti, mutta myös vaikeutti palautteen antamista. Arviointikriteerit tuntuivat olevan hyviin pintapuolisia ja muotoon keskittyviä. Jos pitäisi antaa oikea arvosana, saisi olla tarkkana, että katsoo muutakin kuin muotoa. Parini teksti oli esimerkiksi pätkä näytelmää. Mietin palautetta kirjoittaessa, miten paljon pitää huomioida perinteisen näytelmäkäsikirjoituksen muotoa. Kaikkea ei-dialogia ei nimittäin oltu merkattu joka kohdassa kovin selkeästi. Miten iso "vika" tämä oikeasti on vai olinko vain liian kriittinen? Huomasin myös, että pätkä proosaa tai pari runoa on parempi kokonaisuus luettavaksi kuin kaksi irrallista näytelmän kohtausta. Koko ajan sai miettiä, kerrotaanko välistä puuttuvasta kohtauksessa enemmän jostain, mitä kaipasin palautteessani. Antamani numeroarvosana olisi ehkä muuttunut, jos kohtaukset olisivat olleet peräkkäisiä.

Itse saamani arvosana ja palaute ei yllättänyt. Teksti oli selvästi kesken ja kärsi lyhentämisestä.

Lopuksi tässä tehtävässä piti pohtia arviointiprosessia. Totesin, että arvioinnin harjoittelu om hyvästä, jotta paremmin itsekin tiedostaa arviointikriteerien vaatimukset ja arvioinnin hankaluuden. Kovin moni opiskelija tuskin tosissaan tavaa arviointikriteerejä ja miettii, onko jokin tekstin osa-alue 4 vai 5 arvoinen. Toisaalta arviointikriteerit eivät ota kantaa kokeellisiin teksteihin. Mitä sitten, kun teksti ei mene sisään minkään lajin konventioihin? Ja entä jos arvostelija ei tunne lajityyppiä? Hankala arvostella tarkkaan sellaista, jonka nyanssit menevät ohi.

Pohdintaan kuului myös oman temperamentin tunnistaminen artikkelin perusteella. Totesin olevani rauhallinen ja olleeni sellainen aina. Tosin hetken mietinnän jälkeen totesin myös vältteleväni huonoa palautetta, kun sitä ei ole tarvetta lukea. Kerroin, miten gradun loppupalaute on vielä pääosin lukematta. Loppupalaute ei muuta gradua mihinkään suuntaan, ja tiedän gradussa olleen paljon parantamisen varaa. Lisäksi en kuulemma saa enää tehdä uutta gradua, jotta en stressaannu liikaa. Mitä hyötyä lukea palautetta, jos sillä ei tee mitään?

Stay positive

Joskus on mukava kuulla positiivisia asioita. Palautekurssin seuraavassa osassa harjoittelimmekin positiivisuutta. Edes muutosehdotuksia ei saanut antaa. Onneksi parikseni sattui mukava ihminen, joka osasi kirjoittaa ja piti tekstini tyylilajista. Jos palautteen kohteena oleva teksti olisi ollut huono, olisi ollut hyvin vaikea keksiä pelkkää hyvää sanottavaa. Palaute piti vielä antaa suullisesti, eli hankalan ihmisen kanssa tämä olisi voinut olla ikävä kokemus.

Joka tapauksessa se oli hyvä ajatteluharjoitus mennä positiivisen kautta. Kirjoitinkin pohdintaan, että tällöin pitää mennä palautteessa syvemmälle. Ei riitä, että jonkin kohdan olevan tylsä. Pitää osata kertoa, miksi tylsä kohta on erilainen muuhun tekstiin verrattuna. Tai että hankalasti ymmärrettävät lauseet haastavat aivoja mukavasti. Oli myös kiva mennä palautetilanteeseen, kun tiesi, että tekstiä ei ainakaan lytätä.

Muutosehdotuksia ei saanut antaa ohjeiden mukaan, mutta päädyimme lopussa keskustelemaan teksteistämme enemmänkin. Pysyimme kyllä positiivisina. Mikään teksti ei ole täydellinen, joten aina löytyy jotain, minkä voisi kirjoittaa paremmin.

Koska olet itse antanut vain positiivista palautetta?

Palaute ja sen kokemus

 Omien palautekertomusten jälkeen tehtävänä oli lukea muiden kertomuksia, sekä Nora Ekströmin (2008) artikkeli palautteesta. Artikkelissa Ekström kertoi, minkälaisia palautekokemuksia hän oli löytänyt teettäessään tämän saman kirjoitustehtävän laajemmalla joukolla. Näitä kokemuksia pohditaan Askew'n ja Lodgen (2000) mukaillen kolmesta näkökulmasta, joiden ero on vuorovaikutuksen tasossa. Yksinkertaistetusti tuleeko palaute yhdessä tilanteessa ilman sen suurempia keskusteluja, onko palaute enemmän tulkitsevaa ja keskustelevaa, vai tehdäänkä palautetilanteesta (ja -prosessista) oppimistuokio kaikille osapuolille. 

Oma palautetarinani kertoi ensimmäisen kaltaisesta tilanteesta, jossa lähes kaikki teilataan. Ekström (2008) kutsuu tätä tappajapalautteeksi ja jatkaa, että sen sisällöllä ei ole juuri yhteyttä opiskelijan omaan ajatteluun. Oman tarinani Janni kokikin palautteen käsittelevän hänelle turhia asioita.  Opettaja näki tekstin vain omalta kantiltaan eikä halunnut käydä dialogia tai selittää heti merkintöjään. Janni myös sai tarkkaa palautetta vasta lopuksi, koska opettaja ei sitä aiemmin ollut tajunnut antaa. Hän luuli alleviivausten ja kysymysmerkkien riittävän. Ekström (2008) sanookin, että palautteen määrän (ja aiheen ja tarkkuuden?) pitäisi olla suhteessa tekstin vaiheeseen. Jannia olisi hyödyttänyt ensin keskustelu tekstin rakenteesta ja viimeisessä vaiheessa oikeinkirjoituksen tarkistus ja muu viimeistely.

Eräs Ekströmin esimerkkien lause tuntui tutulta: "Hän vain kirjoittaa toinen toistensa kaltaisia tekstejä, joiden tietää jostakin syystä miellyttävän". Verkossa kiertää tarina maahanmuuttajapojasta, joka on lahjakas kirjoittaja. Hänen äitinsä ei osaa kieltä niin hyvin, mutta pakottaa pojan harjoittelemaan teettämällä parin tuhannen sanan aineen joka ilta. Ainoa palaute koskee sanamäärää. Sisällöllä ei ole väliä, kunhan tekstiä on tarpeeksi. Poika oppiikin tuijottamaan enemmän sanamäärää kuin tekstin laatua, ja kirjoitusten taso laskee jatkuvasti. Ehkä tämän takia kirjoittamisen kursseilla ei anneta tarkkoja pituusvaatimuksia? Turhia täytesanoja täynnä oleva teksti ei ole kiinnostava.

Muiden tekstejä lukiessani huomasin kaikissa tarinoissa, myös omassani, näkyvän palautteenantajan taito kertoa ajatuksensa. Korjausehdotuksia ei uskallettu tai osattu antaa, tai ne annettiin väärään aikaan ja huonosti perustellen. Lukukokemuksen kautta kerrottu palaute oli puolestaan helppo kertoa ajatuksia ja antaa parannusehdotuksia. Jos siis palautteenantaja ei osaa muotoilla ajatuksiaan selkeäksi tai lähtee tekemään sitä hankalasta näkökulmasta, menee homma äkkiä pieleen. Kokemus palautetilanteista (saamisesta ja antamisesta) varmasti auttaa.

Tämä tehtävä jatkui vielä niin, että meidän piti pienryhmässä keskustella palautteen olemuksesta ja kirjoittaa uusi, yhteinen kertomus sen pohjalta. Päädyimme keskustelussa siihen, että palautteen pitää lähteä palautteen saajan toiveista. Hän tietää itse (useinmiten) parhaiten, minkälaista palautetta ja millä tavoin tekstistä kannattaa antaa. Puututaanko siis kaikkeen, pohditaanko teemaa vai vertauskuvia, ja annetaanko palaute kirjallisesti, suullisesit, keskustellen vai tehdäänkö jotain aivan muuta (lavalla lausuttu runo tanssiesityksen kera palautteena?). Palautteesta olisi hyvä olla mahdollisuus aina keskustella ja antaa palautetta. Palautteen pitää olla myös konkreettista, eikä numeroita tai alleviivauksia.

Tekstisämme Janni pohti juuri näitä asioita omassa palautteen saamisen prosessiin. Oma opettajamme oli tyytyväinen tekstiimme, mikä oli hyvä. Päädyin monen seikan takia viimeiseksi kirjoittajaksi neljän hengen ryhmässä. Teksti oli tässä vaiheessa käytännössä valmis, niin minun oli vaikea keksiä enää lisättävää asiaa. Joitain lauseita tein ja viimeistelin tekstiä. Hyvä, että on osaavia ryhmäläisiä.

Tämä blogikirjoitus syntyi Ylen Pentuliveä katsellessa.  Hidasta hommaa, kun toiset leikkii ja nukkuu viereisessä ruudussa. Pennuilta saa ainakin palautetta heti. Palaute on usein äänekästä eikä siitä vielä aina saa selvää, onko asiat hyvin vai huonosti. Ehkä hekin oppivat palautetaitoja näiden viikkojen aikana?

Lähteet:
Askew, Susan & Lodge, Carolina (2000) “Gifts, pingpong and loops — 1mking feedback and learning”. Teoksessa Susan Askew (toim.) Feedbackfor Learning. London and New York: Routledge. viitattu Ekström (2008)

Ekström, N. 2008. ”Tarvitaanko muutakin kuin hyvät lukulasit, kirjoittamisen oppimista edistävä palaute.” Teoksessa J. Joensuu ym. (toim.) Luova laji. Jyväskylä: Atena, 35–55.

Taas mennään...

 Kun yhdet opinnot (yritystoiminnan ammatutkinto) on melkein lopussa ja toinen tutkinto (kauppatieteiden maisteri) suoritettu vihdoin viimein, voi syventyä taas erilaiseen oppimiseen. Aika palata siis tosissaan kirjoittamisen opintojen pariin. Sytykkeenä oli Facebookin ilmoitus alkavasta palautetaitojen kurssista. Se kuulosti sen verran hyödylliseltä ja mielenkiintoiselta, että ajattelin ilmoittautua heti. 

Kuukauden myöhästymisen ja opettajan vaihdoksen jälkeen kurssi pääsee vihdoin alkamaan. Luvassa on ainakin palautteen antoa ja palautteen vastaanottamista. Ehkä opimme muitakin tapoja kuin suoran keskustelun, joka helposti kääntyy virheiden etsintään. Muistan perusopinnoista suurimman osan palautteesta tulleen opettajalta kaikkien kuullen, ja aina ei sitäkään saanut ellei pyytänyt. Draamakurssilla sentään harjoiteltiin erilaisia tapoja antaa palautetta esimerkiksi ryhmässä keskustellen. Tämä oli jotenkin vähemmän ankara tapa. Toivottavasti nyt kurssilla mietitään myös näitä palautteen antamisen prosesseja.

Palautteen vastaanottamista pitää myös harjoitella. Kaikki ei ole henkilökohtaista! Tähän liittyen meillä olikin ennakkotehtävä, jossa piti kertoa palautteeseen reagoinnista tarinan muodossa. Oma tarinani päätyi käsittelemään negatiivista palautetta. Ensimmäinen insiraatio tuli Neil Gaimanin luentoa kuunnellessa, eli tarinan tyyli meni ehkä oudoksi. Ei sentään kuitenkaan ihan Gaimaniksi. Palautetta odotellessa...

Terapeuttista

Terapeuttisen kirjoittamisen kurssi ei ehkä ollutkaan kovin tylsä. Monipuolinen se ainakin oli, kun saimme tehdä terapeuttisia harjoituksia tavallisten opiskelutehtävien lisäksi. Jotain jäin ehkä kurssista kaipaamaan... vaikka kurssi olikin vain pintaraapaisu, tuntui, että terapeuttisen kirjoittamisen ohjaamista olisi voitu käsitellä enemmän. Pelkona kai on, että sitten kurssilaiset kuvittelisivat olevansa päteviä ohjaajia ja tästähän varoiteltiin muutamassa kurssille luetussa artikkelissa. Kirjoitusterapiassa on hyvä olla osaava keskustelukumppani mukana.
Verkkokeskustelu opetusmuotona oli ihan toimiva ratkaisu tällaiselle kurssille, vaikka paikoin keskustelu oli hieman pakotettua. Se riippuu varmaan paljon keskulteltavista aiheista. Terapeuttista kirjoittamista on kuitenkin parempi opiskella ryhmässä kuin yksin kirjojen avulla.
Ennakko-oletuksesta poiketen runotehtävä olikin ehkä kaikista mieluisin. Se ei vienytkään kauheasti aikaa, eikä ollut kovin vaikea tehdä. Tämän blogin reflektoivan kirjoitustavan harjoittelusta alkaa siis olla hyötyä.

Asuntoja

Terapeuttisen kirjoittamisen kurssiin kuuluu tietenkin terapeuttinen kirjoittaminen. Teimme siis terapeuttisia harjoituksia ja analysoimme niitä. Ohjeissa neuvottiin varaamaan rauhallinen hetki harjoitusten tekemiseen, ja se oli tarpeen. Harjoituksia oli monta lyhyttä, jotka kannatti tehdä putkeen. Teemana oli vanhojen asuntojen muistelu ja kirjeiden kirjoittaminen itselle. Varsinkin jälkimmäiseen olisi saanut menemään ties kuinka paljon aikaa.
Toisaalta oli kiva muistella Jyväskylän asuntoa, mutta huomasin sen muuttuneen aika neutraaliksi. Siitä ei noussut esiin huonoja muistoja, mutta ei myöskään huippuhyviä. Kirjeitä piti kirjoittaa kaksi. Toinen menneeseen, valitussa asunnossa asuneelle ja toinen taas tulevaisuuteen. Menneisyyteen kirjoittaessa huomasin kertovani käytännön neuvoja enemmän kuin muuta. Oli hieman vaikea keksiä, mitä edes kirjoittaisin. Tulevaisuuteenkin päädyin kirjoittamaan paljon käytännön asioita. Edellisessä tulevaisuuskirjeessä olin kertonut Iisakista ja hamsterista, joten nytkin tuli pieni ahdistus. Mitä jos taas käy huonosti? Tämä meni kuitenkin ohi, kun sain kirjeen tallennettua.
Vaikein osa tehtävää oli melkein siitä keskusteleminen. Meidän piti kurssin keskustelupalstalla kertoa omasta tehtävästä ja kommentoida muiden kirjoituksia. Oman tehtävän referoiminen oli melko helppoa, koska sitä olen tottunut tekemään. Muiden kirjoituksista taas oli paikoin hankala keksiä mitään kommentoitavaa. Piti keskustella keskustelemisen vuoksi. Muutamalla opiskelijalla oli mielenkiintoisia asuntomuistoja mm. Perusta ja asunnosta, josta ei itse muista mitään. Omaan tekstiini sain rohkaisua ahdistukseeni ja kommentteja, kuinka olin itselleni kuin isosisko.

______________________________________________________________

Minun piti kirjoittaa tehtävä valmiiksi viikonloppuna, mutta en löytänyt rauhallista hetkeä ennen maanantai-iltaa. Tämän palautettavan tekstin viimeistelykin jäin viime tinkaan. Mietin kyllä asuntoja ja kirjeitä ennakkoon. Tulevaisuuden kirjeestä uli mieleeni vastaava tehtävä 7. luokalta, kun piti kirjoittaa isolle ysiluokkalaiselle itselle ja kertoa elämästä. Se kirje on jossain tallella ja luin sitä viime muuton yhteydessä. Osa kirjeessä kertomistani asioista sai ikävän käänteen muutaman kuukauden päästä, joten iski pieni ahdistus tämän toistumiseen. Toivotaan ettei niin käy.
Mikään kuvista ei oikein tuntunut heti omalta, mutta yksittäin kuvia läpikäydessä silmiin osui viestejä tuntemattomilta. Ajatukseni ovat viime viikkoina harhailleet erilaisten opiskelu- ja työtehtävien takia, joten monta lyhyttä ajatusta yhdessä kuvassa on aika lähellä olotilaani.
Valitsin opiskeluajan asunnon, jossa asustelin parikymppisenä. Yksittäiset muistot pääosin hyviä satunnaisesti mekkaloivia naapureita lukuunottamatta. Kaikki muistikuvat yllättävän tasaisia, eli ei esimerkiksi suuria muistikuvia hyvistä tai huonoista makuelämyksistä. Asunnon värimaailmakin oli tasaisen vaalea. Kämppiksiäkin tuli ja meni, eikä kukaan heistä juuri erottunut muista. Yhdellä tosin oli kissa, jonka nimeä en enää taida edes muistaa. Asunnon valinta tehtävää varten oli aika helppoa, koska tuossa elämänvaiheessa oli suuria muutoksia takana ja myös edessä. Asunto oli myös ensimmäinen "oma", jonka olin itse valinnut ja sisustanut. Kämppiksetkin sain valita itse. Yritin saada jotain tarkkoja muistoja asunnosta irti, mutta asunto oli vuodesta toiseen samanlainen enkä suuria elämyksiä siellä ilmeisesti kokenut.
Nuoremmalle minälle suunnatussa kirjeessä oli käytännön neuvoja (tee näin, niin elämäsi helpottuu) ja vähemmän henkistä rohkaisua. Rohkaisu lähinnä liittyi ihmissuhteisiin ja työnhakuun. Tämä kirje ei syntynyt kovin helpolla, kun en oikein tiennyt mitä kirjoittaa ja miten asioita olisin ilmaissut. Suuria muutoksia en opiskeluaikaani olisi halunnut tehdä.
Tulevaisuuden kirjeessä taas kerroin, mitä elämääni kuuluu juuri nyt. Opiskelusta, töistä, perheestä ja fyysisestä jaksamisesta. Hyvin samaa siis kuin yläasteella. Laitoin sivuston lähettämään kirjeen kymmenen vuoden päästä. Jäin tosin miettimään, mitä sähköpostiosoitetta käytän silloin.
Tehtävän tekeminen oli muistelun osalta mukavaa, kirjeiden kirjoittaminen taas vaikeampaa ja tulevaisuuteen kirjoittaminen melkein ahdistavaa, koska edellisestä kerrasta jäi huonot muistot. Sain kuitenkin kirjeet kirjoitettua, ja oli melkein hauskaakin miettiä, mikä kaikki on hyvin juuri nyt. Tiedän, että kun saan kirjeen vuosien päästä, ei esimerkiksi vanhempieni tilanne ole yhtä hyvä. Silloin on mukava lukea hyvästä ajasta.

Virheistä oppii

Terapeuttisen kirjoittamisen kurssin toinen tehtävä oli referoida kahta tekstikatkelmaa ja kertoa omia ajatuksiaan niistä. Toinen katkelma oli annettu pätkä Karoliina Kähmin väitöskirjasta, ja toiseksi tekstiksi piti valita luku Sanat että hoitaisimme -kirjasta. Molempien teemana oli tietenkin terapeuttinen kirjoittaminen.
Kähmin tekstissä mietittiin mitä kirjallisuusterapia on ja mitä hyötyä siitä voisi olla. Koska kyseessä oli väitöskirja, oli teksti tietysti akateemista. Muutamat kirjoitusvirheet tosin alkoivat häiritsemään. En tiedä, miten tarkkaan tämä teksti olisi pitänyt referoida, koska teksti oli pääosin lainauksia muiden ajatuksista. Jotenkin ei tuntunut kivalta lainata lainauksia.
Kirjan luvuksi otin sattumanvaraisesti tekstin lääkäreistä ja kaunokirjallisuudesta. Ensin ajattelin ottaa luvun, jossa esiteltiin erilaisia tutkimuksia, mutta sitä oli loppujen lopuksi tylsä lukea ja hankala referoida. Kaunokirjallisuus-luvun viesti oli se, että lääkärit voivat oppia kaunokirjallisuudesta mm. kuinka kuunnella potilaita. Bed-side manners, joita ei numeroita ja diagnooseja tuijottelemalla opita.
Jotenkin päädyin ymppäämään Kähmin tekstin referoinnin Kaunokirjallisuuden referoinnin sekaan. Loppuun keräsin muutamia omia ajatuksia teemalla vammaiset kirjoittaa, eli miten kirjoittaminen on vammaisille terapeuttista ja lääkärit voisivat ehkä oppia jotain vammaisten teksteistä, siitä miten he kertovat itsestään. Lopputulos ei ehkä ollut maailman paras, mutta se täytti tehtävän vaatimukset.

 Ja virheistä oppii? Keräsin Scriveneriin kirjoittamisen kurssien materiaalia. Jätin epähuomiossa Kähmin väitöskirjan pois, ja päädyin kirjoittamaan väärästä artikkelista kolme päivää. Huomasin asian, kun aloin lisäämään lähteitä lähes valmiin tekstin sekaan. Piti kirjoittaa muutamassa tunnissa koko homma uusiksi. Nyt lähteetkin ovat Scrivenerissä paremmassa järjestyksessä...

Virheellinen tehtävä

 Lähes valmiiksi kirjoitettu tehtävä, jonka palautuksesta ei ollut hyötyä.


Valikoin kirjasta sattumanvaraisesti luvun Kaunokirjallisuus ja lääkärit, jossa pohditaan miksi lääkäreiden ja terveysalan opiskelijoiden pitäisi lukea kaunokirjallisuutta ja miten tämä on otettu huomioon vuosien saatossa. Lääkärin pitää ottaa työssään muutakin huomioon kuin pelkkä ihmisen biologia. Lääkärin työ vaatii taitoa muun muassa "kuunnella ja kuulla, oivaltaa ja ymmärtää, kuvitella ja tulkita". Näiden taitojen harjoittelussa kaunokirjallisuus on Torpan mukaan hyödyksi. Varsinkin lukemista on suositeltu jo 1800-luvulta lähtien, ja on julkaistu listoja suositelluista kirjoista. Internetissä on jopa hakukone, jonka kautta löytää haluttua vaivaa käsitteleviä kirjoja.
Kaunokirjallisuudesta lääkärit voivat oppia ymmärtämään potilaitaan paremmin ja löytämään oikean tavan toivon luomiseen. Toisaalta lääkärit voivat lukiessaan oppia myös itsestään ja pohtia omien asenteidensa mielekkyyttä. Näitä seikkoja on haluttu korostaa sen jälkeen, kun huomattiin lääketieteen kääntyvän pois humanismista. Lääkäreiden koulutukseen on otettu enemmän muutakin kuin puhtaasti kliinistä työtä järjestämällä mahdollisuuksia poikkitieteelliseen oppimiseen. Tästä esimerkki on kaunokirjallisuutta käsittelevät kurssit. Kaikki ovat kokeneet kurssit hyödyllisiksi, koska niissä on opittu taitoja ja ajatusmalleja, joita ei muuten lääkäriopinnoissa ole.
Torppa kertoo analysoineensa lääketieteen opiskelijoiden kokemuksia esseen lukemisesta. Opiskelijajoukon kokemuksista löytyi paljon samanlaisia piirteitä, ja tarinaa luettiin älyn ja lääketieteen kautta. Toiseen tutkimukseen osallistuneet opiskelijat ottivat lukukokemukseen mukaan sosiaalisen ulottuvuuden; Keskustelu luetusta koettiin hyvin tärkeäksi humanistisen puolen oppimiseksi. Luvun lopussa todetaankin, että lääkäreiden pitää yhä osata hoitaa ja auttaa potilasta muutenkin kuin parantamalla hänen vaivansa.
Liikun paljon vammaispiireissä, joissa monen kunto heikkenee syystä tai toisesta jatkuvasti. Moni heistä on tottunut kertomaan vammastaan ja kaikesta siihen liittyvästä. Erilaisten hakemusten täyttämisen lisäksi moni viettää aikaa sosiaalisessa mediassa ja vaihtaa siellä kokemuksiaan toisten vammaisten kanssa, eli he tietämättään harrastavat kirjallisuusterapiaa. Lisäksi ainakin muutama diagnoosiryhmä kerää vammaisten ja heidän omaistensa kirjoittamia vertaistarinoita. Jäin miettimään, olisiko tällaisistakin teksteistä ja tekstimuotoisten keskustelujen seuraamisesta hyötyä lääkäreille. Toki vammaisuudesta on kirjoitettu kaunokirjallisuudessa (Down-syndrooma Kingin kirjassa, The Ables), mutta on eri asia lukea oikeasti vammaisten kirjoittajien tekstejä. He tietävät omasta tilanteestaan ja vammastaan, ja usein kokemuksia voidaan yleistää hieman koskemaan vaikka useimpia näkövammaisia. Lisäksi vammaisten käyttämä kieli ja tapa selostaa saattaa olla erilainen kuin vammattomien. Lääkärit voisivat siis saada vammaisten omista teksteistä irti muun muassa vammaisten tavan puhua itsestään ja heidän oikean kokemuksen elämästä vamman kanssa.
Edelliseen liittyen väitöskirjan luvusta osui silmiini muutama lääkäreiden lukulistalle sopiva kirja, jotka perustuvat oikeisiin kokemuksiin.  Lyhyen kuvauksen perusteella erityisesti Reko Lundánin romaani Viikkoja, kuukausia kuulostaa sopivalta. Romaanissa kerrotaan arkisesti elämästä aivokasvaimen kanssa ja lähestyvästä kuolemasta. Myös Hannu Mäkelän Äiti ja Anja Snellmanin Ihon aika perustuvat ilmeisesti kirjoittajien omiin kokemuksiin.
Koko tekstikatkealma esittelee erilaisia kirjallisia teoksia, joissa käsitellään kuolemaa tavalla tai toisella. Mukaan mahtuu romaaneja, runoja ja runokokoelmia sekä novelleja. Kuolevat taas ovat joskus nimettömiä, joskus kirjailijan äitejä, lapsia, siskoja tai veljiä. Vain muutama esitelty katkelma käsittelee isän kuolemaa. Esittelyjen sisältönä on kuolemistapahtuvan kuvauksia, kuoleman seuraaminen ja hyväksyminen, ja itse kuoleman seuraukset. Runojen kohdalla pohditaan sanavalintoja.
Kuolemaa käsittelevä teksti oli jostain syystä rankka lukea, vaikka en yleensä ole kovin herkkä. Ehkä teeman toisto ja kuvaus vaikuttivat. Luen jonkun verran kauhukirjallisuutta, jossa veri lentää (King esimerkki). Vampyyritarinatkaan eivät paljon hetkauta, kuten Croninin. Siinä on lisäksi kuvattu paikoitellen hyvin sairastumista, mutta kuolemien käsittely tunteellisella tasolla on jätetty hyvin pinnalliseksi. Vertaistuen teksteissä ei kuolemaa paljon kuvailla tai edes käsitellä. Se on mörkö jossain takana. Juuri sen hetkinen tilanne ja hitaat muutokset ovat usein enemmän mielen päällä. Ehkä joillekin diagnoosiryhmille asiantuntevasti ohjattu kirjallisuusterapeuttinen piiri voisi olla hyödyksi.

Uutta kohti

Viime lukuvuoden aikana taisin innostua kirjoittamisen opiskelusta liikaakin. Ilmoittauduin eilen jatkamaan opintoja Jyväskylän Avoimessa yliopistossa, eli minusta taitaa tulla oikeasti ikuinen opiskelija. Jyväskylässä voin tehdä suurimman osan opinnoista verkon välityksellä  ja saan suorittaa kandidaatin tutkinnonkin. Kursseja on joka sorttia, ja Jyväskylän perusopinnot näyttivät kattavammilta kuin Turussa. Harmi vain, että koska avoimen opinnot ovat maksullisia, ei minun kannata tehdä kursseja lisää perusopintojen puolelta kuin erityistapauksissa.

Opinnot pitää aloittaa HOPSilla, eli opintosuunnitelman teolla. Se on muutakin kuin vain kurssien valitsemista ja aikataulujen tekoa. Pitää pohtia suunnitelman merkitystä, itseään opiskelijana ja kirjoittajana. Samalla pitää pitää mielessä omat opiskelutavoitteet. Tein suunnitelman aika nopeasti, mutta toivottavasti menee läpi. Se on usein jotenkin vain vaikeaa ja aikaavievää tehdä pitkä reflektoiva teksti, kun ei siitä niin paljon ole kuitenkaan tässä tapauksessa hyötyä. Tiedän omat tavoitteeni, ja itseä kirjoittajana on tullut pohdittua täällä blogissakin.

Kootusti

Johdanto

Intoa täynnä oppimaan uutta ensimmäiselle kurssille. Mielenkiintoisinta kurssilla oli ehkä eri tekstilajien läpikäyminen ja niiden erojen löytäminen. Proosan ja runon eron esimerkiksi oli tiedossani, mutta kurssi ehkä selvensi paljon miksi ja miten. Palautekeskustelut opiskelijoiden teksteistä tuntuivat hyödylliseltä ja toivat myös uutta tietoa ja näkökulmia. Sellaisiakin, joita ei varmaan muuten olisi tunnilla tullut puheeksi, enkä itse olisi tullut ajatelleeksi. Keskustelut tosin kaipasivat paikoitellen enemmän ohjausta.
Ennen kurssia olin kirjoittanut enemmän tietokirjallisuutta: raportteja, kaupallisia some-päivityksiä, esseitä opiskellessa. Muutamat kaunokirjalliset tekstit olivat olleet aihioita ja lyhyitä palasia. Niitä ei kovin moni muu ollut lukenut. Kaipasin juuri harjoitusta ja ajatuksia siihen kirjoittamisen luovaan puoleen. Miten päästä irti tylsästä faktojen latelusta ja saada teksti kuvailevammaksi, miten kirjoittaa hienommin. Olin päätynyt lukemaan useampia helppoa tekstiä sisältäviä kirjoja viime vuosina. Enemmän toimintaa, vähemmän kuvausta ja ajattelua. Tunnistin niistä omaa tyyliäni. Itse asiassa minua hämmästytti, miten kirjallisuuden professori (Justin Cronin) suostui julkaisemaan niin tökerösti kirjoitetun kirjan. Ehkä hän laittoi rahan taiteellisuuden edelle. Stephen Kingin kirjat ovat usein samaa tyylilajia ja silti parempaa tekstiä.
Kirjoittamiseeni oli myös vaikuttanut fyysiset esteeni. Heikot lihasvoimat ja toistuvat jännetupentulehdukset ovat tehneet teksteistäni tiiviitä, kirjoitan vain sen pakollisen. Kouluaikana piti kirjoittaa käsin ja se oli hidasta eikä kumittaminen ollut helppoa. Piti tietää siis heti, mitä aikoo sanoa ja miten. Tietokoneella pidemmät tekstit tulevat helpommin, mutta vieläkin pitää pitää taukoja enkä ole oppinut editoimaan omia tekstejäni. Joko korjailen pikkuvikoja tai kirjoitan koko jutun uudestaan. Usein käteni eivät pysy ajatuksieni vauhdissa, mikä vaikeuttaa oikeaa luovuutta. En voi vain kirjoittaa kirjoittamisen vuoksi, vaan tuotetun tekstin pitää olla ekonomista. Käsieni voimat ja tavoiteltu tulos pitää saada sovitettua yhteen.

Mitä opin: Ehkä eri tyyppisten tekstien kirjoittaminen ei olekaan vaikeaa.

Tuotokset: http://kuisti.blogspot.fi/2016/09/normal-0-false-false-false-en-us-x-none.html

Draama

Draamakurssi oli kaikista kursseista ehkä teoriapainotteisin. Siellä käytiin läpi erilaisia termejä ja tapoja kirjoittaa draamaa. Näissä tavoissa oli omia sääntöjään. Luimme myös paljon erilaisia näytelmäkohtauksia ja analysoimme niitä aina tunnin teeman mukaan. Opettaja oli hyvin innostunut aiheesta ja sen huomasi. Tunnit olivat mielenkiintoisia luentoja ja usein pitkittyivät.Omia tekstejä kurssilla syntyi pari, lyhyt irrallinen kohtaus ja viiden kohtauksen pituinen mininäytelmä. Niihin minulla syntyi tekstiä aika helposti, kunhan keksin ensin aiheen. Draama sopi kirjoitustyylilleni: Kuvausta vähän ja sekin selkeästi ilmaistuna, repliikkejä paljon. Ei tarvinnut miettiä adjektiiveja tai hienoja lauseita. Kävimme tunnilla läpi toki abstraktimpaakin teatteria ja proosan tapaisia käsikirjoituksia, mutta harjoitustyöksi kelpasi onneksi perinteinen käsikirjoitus. Olisi tosin voinut olla mielenkiintoista kokeilla toisenlaistakin tyyliä, mutta tämä kurssi oli kuitenkin ensimmäinen varsinainen kosketukseni draaman kirjoittamiseen. Ehkä siis ensi kerralla.
Kurssilta mieleen jäi myös Das Art -palautteenantomenetelmä. Se tuntui hyvältä, koska se erosi perinteisestä ”mikä on hyvää ja mikä huonoa”-palautteesta. Das Art meni syvemmälle. Tosin ainakin itsellä olisi ollut ehkä hyödyllisempää osallistua enemmän oman tekstini palaute-prosessiin, mutta se ei kuulunut menetelmään.

Mitä opin: Draaman kirjoittaminen ei ole vaikeaa vaan mielenkiintoista

Tuotokset: http://kuisti.blogspot.fi/2016/11/pakettimatka.html
                 http://kuisti.blogspot.fi/2016/11/taksikohtaus.html

Proosa

Tässä vaiheessa huomasin, että en ollut lukenut kurssien aikana niin paljon kuin oli tarkoitukseni. Kokonaisia kirjoja ei tullut luettua juuri lainkaan. Niistä olisi kuitenkin ollut hyötyä, koska vaikka kävimme tunneilla läpi erilaisia tekstinpätkiä, ne olivat vain pätkiä. Niihin ei pystynyt uppoutumaan sisään.
Aina samanlaiset oppitunnit, luento ja palautteet, kävivät joskus tylsiksi, vaikka aiheet ja keskustelut olivatkin mielenkiintoisia.
Oma kirjoittamiseni edistyi vähän. Yritin soveltaa joitain tunneilla käsiteltyjä asioita ja niistä heränneitä ajatuksia novellissani. Aloin kehitellä myös isompaa kokonaisuutta ja siihen liittyvää maailmaa, ja pohdin, miten sen saa näkymään lyhyessä tekstissä.

Mitä opin: Kirjoittaminen vaatii palautetta ja harjoittelua

Tuotokset: http://kuisti.blogspot.fi/2017/02/odotus-v2.html
                 http://kuisti.blogspot.fi/2017/01/odotus.html

Lyriikka

Sain hieman shokkialun lyriikan kurssille, koska olin kipeänä ja pois kaksi ensimmäistä kertaa. Melkein heti ensimmäisenä tehtävänä oli kirjoittaa lyhyt runo. Muutenkin tunneilla oli paljon nopeita runotehtäviä, ja tuotoksia ei onneksi tarvinnut jakaa kaikkien kanssa. Nämä tehtävät kuitenkin pakottivat kirjoittamaan, runoilemaan, ilman valmistautumista ja ajattelua. Niiden kautta ehkä oppi, että runoileminen ei ole vaikeaa tai ikävää. Vaikutus omaan kirjoittamiseeni oli se, että ehkä olen vapaampi ja innokkaampi kokeilemaan eri menetelmiä. Perinteisiä riimillisiä runoja tuskin alan kuitenkaan kirjoittaa.
Opiskelijoiden miniesitelmät olivat hyvä tapa jakaa tietoa eri aiheista, vaikka sitä tietoa oli joskus vaikea etsiä.

Mitä opin: Runous ei ole pelottavaa

Tuotokset: http://kuisti.blogspot.fi/2017/04/kirjaesseita.html
                 http://kuisti.blogspot.fi/2017/03/runotanssi.html
                 http://kuisti.blogspot.fi/2017/03/dadakuva.html
                 http://kuisti.blogspot.fi/2017/04/aitini-sanoi.html
                 http://kuisti.blogspot.fi/2017/02/shokkialku.html

Tietokirjoittaminen

Esseekurssi oli ehkä raskain koko kokonaisuuden kursseista. Sitä varten piti kirjoittaa monta esseetä ja kaikkia niistä analysoitiin. Teoriaa ei pohjaksi juuri ollut, vaan analysointi ja palaute perustuivat aiemmin opittuun. Keskustelu oli joskus filosofista ja eksyi aiheesta.
Esseiden kirjoittaminen sinänsä oli mukavaa ja sitä voisin harjoitella enemmän. Kun valitsin kiinnostavan aiheen ja sain napattua pari analyysityökalua tekstin rungoksi, oli essee helppo kirjoittaa, koska juuri sitä on yliopisto-opintojen aikana tullut tehtyä. Omiin kokemuksiin ja mielipiteisiin perustuva essee taas ei ollut niin helppoa saada yhdeksi kokonaisuudeksi. Essee ei kuitenkaan ole se oma lajini välttämättä. Kiinnitin kurssin aikana enemmän huomiota sanavalintoihin ja tekstin laatuun.

Mitä opin: Kaikesta voi kirjoittaa ja samaa tekstiä kannattaa kirjoittaa uudestaan.

Tuotokset: http://kuisti.blogspot.fi/2017/05/homppataide.html
                 http://kuisti.blogspot.fi/2017/04/esseen-aihe-tahan.html
                 http://kuisti.blogspot.fi/2017/04/melkein-onnistuu.html
                 http://kuisti.blogspot.fi/2017/05/txtfbbbq3.html
                 http://kuisti.blogspot.fi/2017/05/ei-kuulu-mulle-v1.html

Koonti

Olen vuoden aikana oppinut, että saan kaikenlaisia tekstejä aikaiseksi tarpeen vaatiessa. Kaikille kriitikoille tuotokseni eivät tosin kelpaa. Kirjoittamiseni estetiikka on ehkä menossa haluamaani suuntaan. Osaan ja pystyn kirjoittamaan paremmin kuin vuoden alussa, ja tiedän mihin kiinnittää huomiota. En pelkää kirjoittaa ”huonoa” tekstiä. Pääasia on, että tekstiä syntyy.
Fyysisille rajoitteilleni en voi mitään, mutta uusi parempi näppäimistö auttaa jo paljon. Kirjoittamiseni on aika paljon sujuvampaa sen kanssa.
Osa kursseista oli raskaampia kuin toiset. Lyriikan kurssilla käytetyt pikaharjoitukset olivat hyviä, samoin esseekurssin kirjoituspakko (vähintään kolme esseetä) ja draaman Dasarts-menetelmä. Jatkuvat palautekeskustelut olivat paikoin puuduttavia.

Mitä opin: Reflektointi on hyvästä

Tuotokset: http://kuisti.blogspot.fi/2017/05/tauno.html