Asuntoja

Terapeuttisen kirjoittamisen kurssiin kuuluu tietenkin terapeuttinen kirjoittaminen. Teimme siis terapeuttisia harjoituksia ja analysoimme niitä. Ohjeissa neuvottiin varaamaan rauhallinen hetki harjoitusten tekemiseen, ja se oli tarpeen. Harjoituksia oli monta lyhyttä, jotka kannatti tehdä putkeen. Teemana oli vanhojen asuntojen muistelu ja kirjeiden kirjoittaminen itselle. Varsinkin jälkimmäiseen olisi saanut menemään ties kuinka paljon aikaa.
Toisaalta oli kiva muistella Jyväskylän asuntoa, mutta huomasin sen muuttuneen aika neutraaliksi. Siitä ei noussut esiin huonoja muistoja, mutta ei myöskään huippuhyviä. Kirjeitä piti kirjoittaa kaksi. Toinen menneeseen, valitussa asunnossa asuneelle ja toinen taas tulevaisuuteen. Menneisyyteen kirjoittaessa huomasin kertovani käytännön neuvoja enemmän kuin muuta. Oli hieman vaikea keksiä, mitä edes kirjoittaisin. Tulevaisuuteenkin päädyin kirjoittamaan paljon käytännön asioita. Edellisessä tulevaisuuskirjeessä olin kertonut Iisakista ja hamsterista, joten nytkin tuli pieni ahdistus. Mitä jos taas käy huonosti? Tämä meni kuitenkin ohi, kun sain kirjeen tallennettua.
Vaikein osa tehtävää oli melkein siitä keskusteleminen. Meidän piti kurssin keskustelupalstalla kertoa omasta tehtävästä ja kommentoida muiden kirjoituksia. Oman tehtävän referoiminen oli melko helppoa, koska sitä olen tottunut tekemään. Muiden kirjoituksista taas oli paikoin hankala keksiä mitään kommentoitavaa. Piti keskustella keskustelemisen vuoksi. Muutamalla opiskelijalla oli mielenkiintoisia asuntomuistoja mm. Perusta ja asunnosta, josta ei itse muista mitään. Omaan tekstiini sain rohkaisua ahdistukseeni ja kommentteja, kuinka olin itselleni kuin isosisko.

______________________________________________________________

Minun piti kirjoittaa tehtävä valmiiksi viikonloppuna, mutta en löytänyt rauhallista hetkeä ennen maanantai-iltaa. Tämän palautettavan tekstin viimeistelykin jäin viime tinkaan. Mietin kyllä asuntoja ja kirjeitä ennakkoon. Tulevaisuuden kirjeestä uli mieleeni vastaava tehtävä 7. luokalta, kun piti kirjoittaa isolle ysiluokkalaiselle itselle ja kertoa elämästä. Se kirje on jossain tallella ja luin sitä viime muuton yhteydessä. Osa kirjeessä kertomistani asioista sai ikävän käänteen muutaman kuukauden päästä, joten iski pieni ahdistus tämän toistumiseen. Toivotaan ettei niin käy.
Mikään kuvista ei oikein tuntunut heti omalta, mutta yksittäin kuvia läpikäydessä silmiin osui viestejä tuntemattomilta. Ajatukseni ovat viime viikkoina harhailleet erilaisten opiskelu- ja työtehtävien takia, joten monta lyhyttä ajatusta yhdessä kuvassa on aika lähellä olotilaani.
Valitsin opiskeluajan asunnon, jossa asustelin parikymppisenä. Yksittäiset muistot pääosin hyviä satunnaisesti mekkaloivia naapureita lukuunottamatta. Kaikki muistikuvat yllättävän tasaisia, eli ei esimerkiksi suuria muistikuvia hyvistä tai huonoista makuelämyksistä. Asunnon värimaailmakin oli tasaisen vaalea. Kämppiksiäkin tuli ja meni, eikä kukaan heistä juuri erottunut muista. Yhdellä tosin oli kissa, jonka nimeä en enää taida edes muistaa. Asunnon valinta tehtävää varten oli aika helppoa, koska tuossa elämänvaiheessa oli suuria muutoksia takana ja myös edessä. Asunto oli myös ensimmäinen "oma", jonka olin itse valinnut ja sisustanut. Kämppiksetkin sain valita itse. Yritin saada jotain tarkkoja muistoja asunnosta irti, mutta asunto oli vuodesta toiseen samanlainen enkä suuria elämyksiä siellä ilmeisesti kokenut.
Nuoremmalle minälle suunnatussa kirjeessä oli käytännön neuvoja (tee näin, niin elämäsi helpottuu) ja vähemmän henkistä rohkaisua. Rohkaisu lähinnä liittyi ihmissuhteisiin ja työnhakuun. Tämä kirje ei syntynyt kovin helpolla, kun en oikein tiennyt mitä kirjoittaa ja miten asioita olisin ilmaissut. Suuria muutoksia en opiskeluaikaani olisi halunnut tehdä.
Tulevaisuuden kirjeessä taas kerroin, mitä elämääni kuuluu juuri nyt. Opiskelusta, töistä, perheestä ja fyysisestä jaksamisesta. Hyvin samaa siis kuin yläasteella. Laitoin sivuston lähettämään kirjeen kymmenen vuoden päästä. Jäin tosin miettimään, mitä sähköpostiosoitetta käytän silloin.
Tehtävän tekeminen oli muistelun osalta mukavaa, kirjeiden kirjoittaminen taas vaikeampaa ja tulevaisuuteen kirjoittaminen melkein ahdistavaa, koska edellisestä kerrasta jäi huonot muistot. Sain kuitenkin kirjeet kirjoitettua, ja oli melkein hauskaakin miettiä, mikä kaikki on hyvin juuri nyt. Tiedän, että kun saan kirjeen vuosien päästä, ei esimerkiksi vanhempieni tilanne ole yhtä hyvä. Silloin on mukava lukea hyvästä ajasta.

Virheistä oppii

Terapeuttisen kirjoittamisen kurssin toinen tehtävä oli referoida kahta tekstikatkelmaa ja kertoa omia ajatuksiaan niistä. Toinen katkelma oli annettu pätkä Karoliina Kähmin väitöskirjasta, ja toiseksi tekstiksi piti valita luku Sanat että hoitaisimme -kirjasta. Molempien teemana oli tietenkin terapeuttinen kirjoittaminen.
Kähmin tekstissä mietittiin mitä kirjallisuusterapia on ja mitä hyötyä siitä voisi olla. Koska kyseessä oli väitöskirja, oli teksti tietysti akateemista. Muutamat kirjoitusvirheet tosin alkoivat häiritsemään. En tiedä, miten tarkkaan tämä teksti olisi pitänyt referoida, koska teksti oli pääosin lainauksia muiden ajatuksista. Jotenkin ei tuntunut kivalta lainata lainauksia.
Kirjan luvuksi otin sattumanvaraisesti tekstin lääkäreistä ja kaunokirjallisuudesta. Ensin ajattelin ottaa luvun, jossa esiteltiin erilaisia tutkimuksia, mutta sitä oli loppujen lopuksi tylsä lukea ja hankala referoida. Kaunokirjallisuus-luvun viesti oli se, että lääkärit voivat oppia kaunokirjallisuudesta mm. kuinka kuunnella potilaita. Bed-side manners, joita ei numeroita ja diagnooseja tuijottelemalla opita.
Jotenkin päädyin ymppäämään Kähmin tekstin referoinnin Kaunokirjallisuuden referoinnin sekaan. Loppuun keräsin muutamia omia ajatuksia teemalla vammaiset kirjoittaa, eli miten kirjoittaminen on vammaisille terapeuttista ja lääkärit voisivat ehkä oppia jotain vammaisten teksteistä, siitä miten he kertovat itsestään. Lopputulos ei ehkä ollut maailman paras, mutta se täytti tehtävän vaatimukset.

 Ja virheistä oppii? Keräsin Scriveneriin kirjoittamisen kurssien materiaalia. Jätin epähuomiossa Kähmin väitöskirjan pois, ja päädyin kirjoittamaan väärästä artikkelista kolme päivää. Huomasin asian, kun aloin lisäämään lähteitä lähes valmiin tekstin sekaan. Piti kirjoittaa muutamassa tunnissa koko homma uusiksi. Nyt lähteetkin ovat Scrivenerissä paremmassa järjestyksessä...

Virheellinen tehtävä

 Lähes valmiiksi kirjoitettu tehtävä, jonka palautuksesta ei ollut hyötyä.


Valikoin kirjasta sattumanvaraisesti luvun Kaunokirjallisuus ja lääkärit, jossa pohditaan miksi lääkäreiden ja terveysalan opiskelijoiden pitäisi lukea kaunokirjallisuutta ja miten tämä on otettu huomioon vuosien saatossa. Lääkärin pitää ottaa työssään muutakin huomioon kuin pelkkä ihmisen biologia. Lääkärin työ vaatii taitoa muun muassa "kuunnella ja kuulla, oivaltaa ja ymmärtää, kuvitella ja tulkita". Näiden taitojen harjoittelussa kaunokirjallisuus on Torpan mukaan hyödyksi. Varsinkin lukemista on suositeltu jo 1800-luvulta lähtien, ja on julkaistu listoja suositelluista kirjoista. Internetissä on jopa hakukone, jonka kautta löytää haluttua vaivaa käsitteleviä kirjoja.
Kaunokirjallisuudesta lääkärit voivat oppia ymmärtämään potilaitaan paremmin ja löytämään oikean tavan toivon luomiseen. Toisaalta lääkärit voivat lukiessaan oppia myös itsestään ja pohtia omien asenteidensa mielekkyyttä. Näitä seikkoja on haluttu korostaa sen jälkeen, kun huomattiin lääketieteen kääntyvän pois humanismista. Lääkäreiden koulutukseen on otettu enemmän muutakin kuin puhtaasti kliinistä työtä järjestämällä mahdollisuuksia poikkitieteelliseen oppimiseen. Tästä esimerkki on kaunokirjallisuutta käsittelevät kurssit. Kaikki ovat kokeneet kurssit hyödyllisiksi, koska niissä on opittu taitoja ja ajatusmalleja, joita ei muuten lääkäriopinnoissa ole.
Torppa kertoo analysoineensa lääketieteen opiskelijoiden kokemuksia esseen lukemisesta. Opiskelijajoukon kokemuksista löytyi paljon samanlaisia piirteitä, ja tarinaa luettiin älyn ja lääketieteen kautta. Toiseen tutkimukseen osallistuneet opiskelijat ottivat lukukokemukseen mukaan sosiaalisen ulottuvuuden; Keskustelu luetusta koettiin hyvin tärkeäksi humanistisen puolen oppimiseksi. Luvun lopussa todetaankin, että lääkäreiden pitää yhä osata hoitaa ja auttaa potilasta muutenkin kuin parantamalla hänen vaivansa.
Liikun paljon vammaispiireissä, joissa monen kunto heikkenee syystä tai toisesta jatkuvasti. Moni heistä on tottunut kertomaan vammastaan ja kaikesta siihen liittyvästä. Erilaisten hakemusten täyttämisen lisäksi moni viettää aikaa sosiaalisessa mediassa ja vaihtaa siellä kokemuksiaan toisten vammaisten kanssa, eli he tietämättään harrastavat kirjallisuusterapiaa. Lisäksi ainakin muutama diagnoosiryhmä kerää vammaisten ja heidän omaistensa kirjoittamia vertaistarinoita. Jäin miettimään, olisiko tällaisistakin teksteistä ja tekstimuotoisten keskustelujen seuraamisesta hyötyä lääkäreille. Toki vammaisuudesta on kirjoitettu kaunokirjallisuudessa (Down-syndrooma Kingin kirjassa, The Ables), mutta on eri asia lukea oikeasti vammaisten kirjoittajien tekstejä. He tietävät omasta tilanteestaan ja vammastaan, ja usein kokemuksia voidaan yleistää hieman koskemaan vaikka useimpia näkövammaisia. Lisäksi vammaisten käyttämä kieli ja tapa selostaa saattaa olla erilainen kuin vammattomien. Lääkärit voisivat siis saada vammaisten omista teksteistä irti muun muassa vammaisten tavan puhua itsestään ja heidän oikean kokemuksen elämästä vamman kanssa.
Edelliseen liittyen väitöskirjan luvusta osui silmiini muutama lääkäreiden lukulistalle sopiva kirja, jotka perustuvat oikeisiin kokemuksiin.  Lyhyen kuvauksen perusteella erityisesti Reko Lundánin romaani Viikkoja, kuukausia kuulostaa sopivalta. Romaanissa kerrotaan arkisesti elämästä aivokasvaimen kanssa ja lähestyvästä kuolemasta. Myös Hannu Mäkelän Äiti ja Anja Snellmanin Ihon aika perustuvat ilmeisesti kirjoittajien omiin kokemuksiin.
Koko tekstikatkealma esittelee erilaisia kirjallisia teoksia, joissa käsitellään kuolemaa tavalla tai toisella. Mukaan mahtuu romaaneja, runoja ja runokokoelmia sekä novelleja. Kuolevat taas ovat joskus nimettömiä, joskus kirjailijan äitejä, lapsia, siskoja tai veljiä. Vain muutama esitelty katkelma käsittelee isän kuolemaa. Esittelyjen sisältönä on kuolemistapahtuvan kuvauksia, kuoleman seuraaminen ja hyväksyminen, ja itse kuoleman seuraukset. Runojen kohdalla pohditaan sanavalintoja.
Kuolemaa käsittelevä teksti oli jostain syystä rankka lukea, vaikka en yleensä ole kovin herkkä. Ehkä teeman toisto ja kuvaus vaikuttivat. Luen jonkun verran kauhukirjallisuutta, jossa veri lentää (King esimerkki). Vampyyritarinatkaan eivät paljon hetkauta, kuten Croninin. Siinä on lisäksi kuvattu paikoitellen hyvin sairastumista, mutta kuolemien käsittely tunteellisella tasolla on jätetty hyvin pinnalliseksi. Vertaistuen teksteissä ei kuolemaa paljon kuvailla tai edes käsitellä. Se on mörkö jossain takana. Juuri sen hetkinen tilanne ja hitaat muutokset ovat usein enemmän mielen päällä. Ehkä joillekin diagnoosiryhmille asiantuntevasti ohjattu kirjallisuusterapeuttinen piiri voisi olla hyödyksi.