Pentulive

Pieniä koiria

  Siellä ja täällä

             ja tuolla

Temmellystä tantere täynnä

 

Pallon perässä juoksee

Poroa retuuttaaa

Häntääkin maistaa ja alustaa repii

 

Kasaan on hyvä nukahtaa

    Lämmin

         pehmeä

  turvallinen

Rauha on maassa 

 

Selja

 

- Keskeytämme lähetyksen tärkeän tiedotteen takia. Bipaghin vuoristoon on tehty ohjushyökkäys --. Vakavanaamainen mies puvussa jatkoi selostusta kuvan vaihtuessa vuoristomaisemiin. Savuavia taloja vihreän ruohon ja kallioiden keskellä. Selja nyrpisti nenäänsä. Taas aikuisten asioita ja tonttu-ohjelma piti lopettaa. Miksei koskaan toisin päin! Tontut olivat tärkeämpiä kuin joku palanut talo.

- Laita Selja tv lujemmalle, äiti huusi keittiöstä.

Selja huokasi ja painoi kaukosäätimen nappia. Ei tonttuja kuitenkaan enää tulisi ennen huomista. Hän heitti kaukosäätimen sohvalle ja lähti huoneeseensa leikkimään.

Isä tuli taas myöhään kotiin. Selja meni seuraksi keittiöön, kun isä söi. Isälle piti kertoa, että Aino oli saanut pikkuveljen ja Robert oli taas pois koulusta ja Hann-nukke kaipasi uutta mekkoa ja kaikkea muuta tärkeää. Isä nyökkäili Seljan selostuksen aikana, kun samalla selasi lehteä ja lappoi ruokaa suuhunsa. Selja epäili, että isä ei oikein kuunnellut.

Isä ei ehtinyt edes saada lautasta tyhjäksi, kun ovikello soi ja äänekäs mieslauma löysi tiensä keittiöön. Selja tiesi, että tässä vaiheessa oli hyvä mennä pois. Keittiö olisi täynnä ääntä ja papereita loppuillan. Isä ei myöskään pitäisi siitä, että Selja jäisi kuuntelemaan. Aikuisten asioita, hän sanoi. Lisäksi kenellekään ei saisi kertoa, kuka heillä kävi vierailulla ja koska, tai mistä he puhuivat. Isä oli selittänyt jotain salakerhosta. Selja oli nyökännyt ja ymmärtänyt. Heillä oli tarhassakin ollut salakerho. Se leikki vain keskenään ja keskusteli siitä, miten tyhmiä pojat ovat. Varsinkin Jojo.

Sen verran Selja oli kuunnellut isän salakerhoa, että siellä puhuttiin soroista, kiparoista ja paljon muusta, mistä television vakava pukumieskin kertoi. Papereita heiluteltiin usein äänekkäästi, ja välillä koko talo kaikui kiivaasta keskustelusta. Selja ei ollut tiennyt, että aikuiset voivat olla niin äänekkäitä ilman, että riitelevät.

Äiti istui Seljan tullessa kotiin usein television ääressä uutiskanavan pauhatessa. Tietokone oli äidin vieressä sohvalla, mutta Selja ei huomannut äidin koskevan siihen. Äiti kyllä väitti tekevänsä paljon töitä Seljan ollessa koulussa. Ruoanlaitto vain joskus melkein unohtui television puhuvien päiden paasatessa. Äidin ruoanlaitto oli muutenkin mennyt tylsäksi. Paljon perunaa ja kastiketta. Selja sai aina kyllä katsoa tonttu-ohjelmansa ennen ruokaa, siitä äiti piti huolen. Jos isä oli kotona, äiti käski hänenkin antaa Seljan olla tonttujen seurassa rauhassa. Se oli kuulemma tärkeää.

Jossain vaiheessa talvea monet oppilaat jäivät pois koulusta. Tova-opettaja sanoi heidän saavan kotiopetusta. Selja kadehti heitä. Seljan ja muiden piti istua koulussa tekemässä tehtäviä, kun jotkut saivat jäädä kotiin leikkimään. Äiti kuitenkin sanoi, että Seljan pitää käydä koulua.

Koulu tuntui nyt tyhjemmältä. Selja huomasi muutaman opettajankin lähteneen, ja joitain luokkahuoneita oli tyhjennetty. Vanhemmat oppilaat puhuivat välitunnilla jotain soroista. Hyvä, kun olivat lähteneet. Selja ihmetteli itsekseen, että pois menneet oppilaat olivat kotona eikä missään kaukana. Selja näki heidän kurkkivan ikkunasta koulumatkallaan. Välillä Aino ja muutama muu leikkivät iltapäivisin sisäpihalla, kun Selja tuli kotiin. Kukaan heistä ei tosin suostunut leikkimään Seljan kanssa. Se oli kuulemma kielletty. Selja sai sitten mennä rauhassa kotiin. Ehtiipähän katsoa tontut ja tehdä läksyt.

Isän salakerho alkoi nykyään aikaisemmin ja tuntui olevan entistä äänekkäämpi. Sen paperitkin tuntuivat valloittavan koko talon. Samaan aikaan äidin uutiskanava pauhasi, ja Seljalla ei ollut rauhaa edes omassa huoneessa. Muutaman kerran Selja oli joutunut itkuisena pyytämään isää olemaan hiljempaa, jotta saisi katsoa tontut rauhassa. Isä murisi jotain, mutta salakerho hiljeni hetkeksi.

Kevään saapuessa koulussa alettiin puhua kesälomasta. Selja tiesi, että piti viettää taas kesä kaupungissa. Viime kesänä äiti oli saanut isän suostuteltua ottamaan lomaa ja viemään heidät järven rannalle. Nyt isällä oli liikaa kiireitä salakerhon kanssa. Äitikin osallistui siihen enemmän.

Selja oli ottanut tavaksi mennä ulos heti, kun aikuisia alkoi saapua. Kun sen teki tarpeeksi hiljaa, eivät vanhemmat huomanneet mitään. Välillä piti käydä kotona syömässä, mutta ei äiti edes aina huomannut, kun Selja otti ihan itse lautasellisen. Perunaa ja kastiketta oli nyt joka päivä. Välillä salakerholaiset toivat makkaroita ja pieniä paisteja. Niitä Seljakin sai maistaa. Kerran eräs aikuinen toi Seljalle suklaalevyn. Isä käski sanoa kiitos ja mennä syömään se omaan huoneeseen. Levy kesti Seljalla viikon. Suklaa oli harvinaista herkkua niin sitä ei saanut syödä liian nopeasti.

Ulkona ollessaan Selja leikki itsekseen sisäpihalla ja käveli lähikaduilla. Ihmisiä tuntui olevan vähemmän ja muutamat kaupat olivat kiinni. Jonkun kaupan isoon ikkunaan oli spraymaalattu rumia sanoja. Selja olisi ihmetellyt niitä Ainon tai jonkun kanssa, mutta Aino oli muuttanut pois. Seljalle ei kerrottu minne. Muutkin kotiopetuksessa olleet tuntuivat kadonneen. Koulussa oli leikkikavereita, mutta opettajat hyssyttelivät välitunnilla. Ei saanut riehua tai huutaa. Koulun jälkeen taas kaikki menivät koteihinsa. Kenenkään luo ei saanut mennä leikkimään. Ja isä ei antanut kutsua ketään heille. Sisäpihalla saattoi keinua rauhassa yksin. Hann-nukke oli nykyään aina Seljan mukana kainalossa.

Selja huomasi sotilaita olevan kaupungissa kevään aikana enemmän ja enemmän. Ensin heitä oli yksin liikkeellä ja yhtäkkiä pienissä ryhmissä. Sotilaita näkyi myös Seljan kotikadulla. Joku seisoi aina vartiossa kadunkulmassa. Selja kiersi hänet kaukaa. Se hyvä puoli sotilaissa oli, että isän salakerho ei ollut ihan niin äänekäs enää. Väkeäkin oli vähemmän. Muutaman kerran isä pyysi Seljaa avaamaan pihaoven kerholaisille. Isä sanoi, että salakerhon piti pysyä salassa. Siitä ei saanut kertoa ulkopuolisille eikä varsinkaan sotilaille. Kadunkulman vartija ei saanut siis tunnistaa tulijoita. Selja oli nyökännyt ja totellut. Hän tosin mietti, että jos vartijalle ei saanut kertoa mitään, miksi sitten isä laittoi viestilappuja sotilaan taskuun. Isä yritti tehdä sen huomaamattomasti, mutta Selja huomasi. Ehkä se oli sitten eri asia.

Koulun päättyessä rehtori piti ison puheen. Kaikkien oppilaiden piti ahtautua saliin kuuntelemaan. Nyt tosin kaikki mahtuivat kerralla, eikä tarvinnut pitää kevätjuhlaa kahdessa vuorossa. Selja ei ollutkaan tajunnut, miten paljon oppilaita oli poissa. Rehtorin puheessa tuntui olevan samoja hienoja aikuisten asioita kuin äidin uutisissa. Selja ei ymmärtänyt kaikkea. Kai soro oli huono ja kipara hyvä. Ei Seljan varmaan ollutkaan tarkoitus ymmärtää. Paikalla oli pukumiehiä ja joku arvokkaan näköinen sotilas kuuntelemassa rehtoria. Pojat supisivat jälkeenpäin sotilaan olleen eversti.

Selja mietti pitkään, mistä yksi pukumiehistä oli tuttu. Hän yritti olla tuijottamatta liikaa. Sitten hän keksi. Isä oli puhunut porttikongissa miehen kanssa muutaman kerran. Selja oli ollut salaa ulkona, ja olisi halunnut kotiin, mutta ei päässyt, kun isä oli lähellä ovea. Seljan oli ollut pakko odottaa miehen lähtevän ja isän menevän sisään. Onneksi siinä ei mennyt kauaa. Pukumiehellä oli ollut tavalliset vaatteet, siksi Selja ei heti häntä tunnistanut. Kiiltävä rannekello oli sentään hyvä tuntomerkki. Niitä ei monella ollut.

Salakerho tuntui olevan kesällä entistä salaisempi. Aikuisia tuli ja meni melkein kaikkiin vuorokauden aikoihin. Välillä Selja heräsi yöllä vaimeaan keskusteluun. Joskus hän jopa tallusti kuuntelemaan Hann kainalossa. Keittiön seinän takaa kuuli hyvin, ja käytävän pimeässä nurkassa häntä ei huomattu. Aikuisten puheet tuntuivat pyörivän sorojen ympärillä ja sotilaiden tekemisissä. Salakerho mainitsi usein myös junat. Ihmisiä ilmeisesti liikkui paljon junilla sinne ja tänne. Muutaman kerran Selja oli kuullut äidin kysyvän isältä, koska he voivat lähteä. Isä oli sanonut, ettei tiedä. Hänellä oli tärkeää tekemistä. Selja olisi halunnut junamatkalle.

Tänä yönä oli hiljaista. Melkein pelottavan hiljaista. Illallakaan ei ollut vieraita. Äkkiä isä säntäsi Seljan huoneeseen ja käski pakata. Hän heitti matkalaukun lattialle. Selja säikähti ja lähti kysymään äidiltä, mikä nyt on. Äiti oli heittämässä vaatteita matkalaukkuihin. Äiti ohjasi Seljan takaisin huoneeseensa, ja sanoi, että nyt Seljan pitää olla iso tyttö. Hänen pitää pakata itse matkalaukku järvilomaa varten. Ja muistaa ottaa Hann mukaan, ja ehkä joku pieni tonttunukke. Selja nyökytti. Hän on iso tyttö ja osaa pakata itse.

Selja raahasi täpötäyden matkalaukun ulko-ovelle. Äiti oli jo siellä vetämässä takkia päälleen. Isä hommasi jotain papereiden kanssa keittiössä. Jostain tuli savun hajua, mutta Seljalla ei ollut aikaa ihmetellä. Isä patisti heidät ovesta ulos ja kävelemään rautatieasemalle päin. Isällä ja äidillä oli omat laukkunsa. Selja sai raahata painavan matkalaukkunsa itse. Ensi kerralla hän pakkaa reppunsa täyteen eikä ota matkalaukkua.

Parin korttelin päässä alkoi kuulua sireenejä. Paloautoilla oli kiire jonnekin. Selja kääntyi katsomaan ja näki paloautojen kaartavan heidän talonsa kohdalle. Selja kurtisti kulmiaan, mutta isä hoputti eteenpäin.

Rautatieasemalla tuntui olevan kaaos. Selja ei ollut koskaan käynyt asemalla, mutta ei siellä varmaan tällaista pitänyt olla, varsinkaan keskellä yötä. Koko rakennus oli täynnä ihmisiä. Siellä ei mahtunut liikkumaan, mutta jotenkin isä sai raivattua heille polun junaa kohti. Välillä joku töni Seljaa ja edessä kulkeva äiti melkein katosi ihmisten sekaan. Jotenkin Selja kuitenkin pysyi perässä.

Mitä lähemmäksi junaa Selja pääsi, sitä mahdottomampaa oli kulkea eteenpäin. Isä otti Seljaa kädestä ja otti toiseen käteen Seljan matkalaukun. Selja rutisti Hannia rintaansa varten.

Selja yritti tähyillä junaa muiden jalkojen läpi. Isä oli pysähtynyt juttelemaan vartijan kanssa. Hän viuhtoi käsillään joka suuntaan. Selja näki pukumiehen, sen, jolla oli rannekello, tulevan isän luo. Äiti vain katseli ympärilleen huolestuneena. Isä vaihtoi muutaman sanan pukumiehen kanssa.

Seuraavaksi Seljaa kiskottiin taas eteenpäin, nyt pois junasta ja rakennuksen sivulle. Äiti kysyi huolestuneena, minne he ovat matkalla. Isä sanoi, että hänellä oli erikoisjärjestely. Selja pääsee kyllä turvaan.

Pukumies johdatti heidät rautatieaseman sivuovesta sisään. Pienessä huoneessa oli lasiseinä suureen halliin. Halli näytti olevan pimeä ja hiljainen. Muutenkin oli hiljaista. Selja oli iloinen, koska mekkala ulkona oli alkanut sattua korviin.

Pukumies käski heidän odottaa ja katosi pimeään halliin. Hetken päästä hän palasi. Mukana oli pari sotilasta ja joku toinen pukumies. Äiti yritti kysyä, mitä on tapahtumassa. Isä ei kuunnellut, vaan jutteli pukumiehen kanssa. Mies kysyi, onko isä nyt varma. Isä vastasi, että on, ja otti yhdeltä sotilaalta tämän ojentaman aseen. Selja rutisti Hannia.

Äiti yritti sanoa jotain, mutta kuului kova pamaus ja mätkähdys. Selja laittoi silmät kiinni ja rutisti Hannia vieläkään enemmän. Kuului toinen pamaus. Selja kaatui. Seljaa sattui. Jostain tuli märkää Seljan kyljelle. Eihän Hann kastu. Selja näki isän ojentavan aseen takaisin.

Isä naureskeli pukumiehen kanssa. Nyt se ongelma on ratkaistu. Selja ei ymmärtänyt mikä ongelma. Isä ja muut aikuiset lähtivät pois pimeään halliin. Selja olisi halunnut huutaa, mutta ei voinut liikkua. Onneksi enää ei sattunut.

Tilannekuva palautteesta

 

Paperilla oli piirrettynä hienoja koukeroisia kirjaimia. Sininen muste ei ollut levinnyt, mutta silti Jannilla oli vaikeuksia saada selvää tekstistä. Osittain, koska hän ei olla tottunut lukemaan vanhaa käsialaa. Osittain, koska hän ei halunnut uskoa lukemaansa. Janni pihisi kiukusta. Monen tunnin työ, josta hän oli ylpeä. Monta valvottua yötä!

Kirjoitelma oli paras, jonka hän oli koskaan tehnyt! Siinä oli ainesta Nobeliin! Miten opettaja ei voinut tätä tajuta! Käskeä nyt miettimään koko juoni uusiksi!

Janni käski itsensä rauhoittua. Hän hengitti sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Ei se kuitenkaan ollut ehkä paras kirjoitelma ikinä. Olihan siinä jotain parantamisen varaa. Kuten keskimmäisen luvun loppu. Intiaanit saartoivat vankkurit ja ampuivat nuolilla. Jossain itki vauva. Mikä vauva missä? Eihän hän ollut muistanut kertoa, että yksi uudisraivaaja oli ollut raskaana. Paitsi että sitten olisi pitänyt selostaa synnytyksestä jotain. Saman luvun alkukaan ei ollut kovin sujuva. Verrata nyt auringonnousua uudisraivaajien liikkeeseen. Äh, ja tuolla oli selkeä kongruenssivirhe. Ja tuolla toinen.

Silti. Ei jokaista riviä olisi tarvinnut merkata korjattavaksi, eikä kirjoittaa takasivua täyteen "parannusehdotuksia". Ehdotuksia, jotka eivät sopineet tarinaan. Ei vankkureissa voinut olla kamiinoita ruoanlaittoa varten! Vai voisiko olla? Jossain lännenelokuvassa vankkureissa oli kyllä savupiippu, Janni muisteli. Pitää tarkistaa seuraavaa versiota varten. Tosin tätä tekstiä ei tehnyt mieli enää nähdä. Kolmas versio tästä samasta tarinasta sai olla viimeinen. Edellisistä ei ollut tullut edes kunnon palautetta. Muutama alleviivaus ja kysymysmerkki. Tässä sitten oli kaikki muka pielessä!

Ei Janni osannut lukea opettajan ajatuksia. Pelkkä alleviivattu yksittäinen sana ensimmäisessä versiossa, ja nyt samassa kohdassa kaksi lausetta sinisellä siistillä käsialalla repimässä Jannin tekstin palasiksi. Sama selitys olisi ollut hyvä saada alleviivauksen sijaan. Tosin Janni oli eri mieltä siitä, oliko sana kauas tässä täysn väärä tapa kuvata matkan pituutta.

Jannin kiukku alkoi tulla esiin uudestaan. Hän tunsi verenpaineen nousevan lukiessaan ohjaajan kaunista käsialaa. Itkukaan ei ollut kaukana. Sinun onneksi tämä tehtävä arvostellaan vain hyväksytty-hylätty asteikolla. Kirjoitelmantapaisesi täyttää juuri ja juuri hyväksytyn rajan. Ei tällaista saanut kirjoittaa palautteeseen. Ei, vaikka se olisikin melkein totta. Jotain ystävällisempää.

Janni niiskutti pari kertaa. Seuraavalla kerralla hän marssisi ensimmäisen version kanssa opettajan luo, ja käskisi tätä selostamaan kaikki merkinnät paperissa, ja sitten hän kirjoittaisi niiden pohjalta täydellisen tekstin, johon ei tulisi muuta sinikynäkäsialamerkintää kuin Hyvä!. Janni nyökkäsi. Niin hän tekisi.

kutsun itseni iltateelle

maailma kaatuu päälle
    kaikki tehtävä nyt
              otan oman rauhan
teen kun haluan, jaksan
pakotus saa tauota
    Illaksi

Asuntoja

Terapeuttisen kirjoittamisen kurssiin kuuluu tietenkin terapeuttinen kirjoittaminen. Teimme siis terapeuttisia harjoituksia ja analysoimme niitä. Ohjeissa neuvottiin varaamaan rauhallinen hetki harjoitusten tekemiseen, ja se oli tarpeen. Harjoituksia oli monta lyhyttä, jotka kannatti tehdä putkeen. Teemana oli vanhojen asuntojen muistelu ja kirjeiden kirjoittaminen itselle. Varsinkin jälkimmäiseen olisi saanut menemään ties kuinka paljon aikaa.
Toisaalta oli kiva muistella Jyväskylän asuntoa, mutta huomasin sen muuttuneen aika neutraaliksi. Siitä ei noussut esiin huonoja muistoja, mutta ei myöskään huippuhyviä. Kirjeitä piti kirjoittaa kaksi. Toinen menneeseen, valitussa asunnossa asuneelle ja toinen taas tulevaisuuteen. Menneisyyteen kirjoittaessa huomasin kertovani käytännön neuvoja enemmän kuin muuta. Oli hieman vaikea keksiä, mitä edes kirjoittaisin. Tulevaisuuteenkin päädyin kirjoittamaan paljon käytännön asioita. Edellisessä tulevaisuuskirjeessä olin kertonut Iisakista ja hamsterista, joten nytkin tuli pieni ahdistus. Mitä jos taas käy huonosti? Tämä meni kuitenkin ohi, kun sain kirjeen tallennettua.
Vaikein osa tehtävää oli melkein siitä keskusteleminen. Meidän piti kurssin keskustelupalstalla kertoa omasta tehtävästä ja kommentoida muiden kirjoituksia. Oman tehtävän referoiminen oli melko helppoa, koska sitä olen tottunut tekemään. Muiden kirjoituksista taas oli paikoin hankala keksiä mitään kommentoitavaa. Piti keskustella keskustelemisen vuoksi. Muutamalla opiskelijalla oli mielenkiintoisia asuntomuistoja mm. Perusta ja asunnosta, josta ei itse muista mitään. Omaan tekstiini sain rohkaisua ahdistukseeni ja kommentteja, kuinka olin itselleni kuin isosisko.

______________________________________________________________

Minun piti kirjoittaa tehtävä valmiiksi viikonloppuna, mutta en löytänyt rauhallista hetkeä ennen maanantai-iltaa. Tämän palautettavan tekstin viimeistelykin jäin viime tinkaan. Mietin kyllä asuntoja ja kirjeitä ennakkoon. Tulevaisuuden kirjeestä uli mieleeni vastaava tehtävä 7. luokalta, kun piti kirjoittaa isolle ysiluokkalaiselle itselle ja kertoa elämästä. Se kirje on jossain tallella ja luin sitä viime muuton yhteydessä. Osa kirjeessä kertomistani asioista sai ikävän käänteen muutaman kuukauden päästä, joten iski pieni ahdistus tämän toistumiseen. Toivotaan ettei niin käy.
Mikään kuvista ei oikein tuntunut heti omalta, mutta yksittäin kuvia läpikäydessä silmiin osui viestejä tuntemattomilta. Ajatukseni ovat viime viikkoina harhailleet erilaisten opiskelu- ja työtehtävien takia, joten monta lyhyttä ajatusta yhdessä kuvassa on aika lähellä olotilaani.
Valitsin opiskeluajan asunnon, jossa asustelin parikymppisenä. Yksittäiset muistot pääosin hyviä satunnaisesti mekkaloivia naapureita lukuunottamatta. Kaikki muistikuvat yllättävän tasaisia, eli ei esimerkiksi suuria muistikuvia hyvistä tai huonoista makuelämyksistä. Asunnon värimaailmakin oli tasaisen vaalea. Kämppiksiäkin tuli ja meni, eikä kukaan heistä juuri erottunut muista. Yhdellä tosin oli kissa, jonka nimeä en enää taida edes muistaa. Asunnon valinta tehtävää varten oli aika helppoa, koska tuossa elämänvaiheessa oli suuria muutoksia takana ja myös edessä. Asunto oli myös ensimmäinen "oma", jonka olin itse valinnut ja sisustanut. Kämppiksetkin sain valita itse. Yritin saada jotain tarkkoja muistoja asunnosta irti, mutta asunto oli vuodesta toiseen samanlainen enkä suuria elämyksiä siellä ilmeisesti kokenut.
Nuoremmalle minälle suunnatussa kirjeessä oli käytännön neuvoja (tee näin, niin elämäsi helpottuu) ja vähemmän henkistä rohkaisua. Rohkaisu lähinnä liittyi ihmissuhteisiin ja työnhakuun. Tämä kirje ei syntynyt kovin helpolla, kun en oikein tiennyt mitä kirjoittaa ja miten asioita olisin ilmaissut. Suuria muutoksia en opiskeluaikaani olisi halunnut tehdä.
Tulevaisuuden kirjeessä taas kerroin, mitä elämääni kuuluu juuri nyt. Opiskelusta, töistä, perheestä ja fyysisestä jaksamisesta. Hyvin samaa siis kuin yläasteella. Laitoin sivuston lähettämään kirjeen kymmenen vuoden päästä. Jäin tosin miettimään, mitä sähköpostiosoitetta käytän silloin.
Tehtävän tekeminen oli muistelun osalta mukavaa, kirjeiden kirjoittaminen taas vaikeampaa ja tulevaisuuteen kirjoittaminen melkein ahdistavaa, koska edellisestä kerrasta jäi huonot muistot. Sain kuitenkin kirjeet kirjoitettua, ja oli melkein hauskaakin miettiä, mikä kaikki on hyvin juuri nyt. Tiedän, että kun saan kirjeen vuosien päästä, ei esimerkiksi vanhempieni tilanne ole yhtä hyvä. Silloin on mukava lukea hyvästä ajasta.

Virheellinen tehtävä

 Lähes valmiiksi kirjoitettu tehtävä, jonka palautuksesta ei ollut hyötyä.


Valikoin kirjasta sattumanvaraisesti luvun Kaunokirjallisuus ja lääkärit, jossa pohditaan miksi lääkäreiden ja terveysalan opiskelijoiden pitäisi lukea kaunokirjallisuutta ja miten tämä on otettu huomioon vuosien saatossa. Lääkärin pitää ottaa työssään muutakin huomioon kuin pelkkä ihmisen biologia. Lääkärin työ vaatii taitoa muun muassa "kuunnella ja kuulla, oivaltaa ja ymmärtää, kuvitella ja tulkita". Näiden taitojen harjoittelussa kaunokirjallisuus on Torpan mukaan hyödyksi. Varsinkin lukemista on suositeltu jo 1800-luvulta lähtien, ja on julkaistu listoja suositelluista kirjoista. Internetissä on jopa hakukone, jonka kautta löytää haluttua vaivaa käsitteleviä kirjoja.
Kaunokirjallisuudesta lääkärit voivat oppia ymmärtämään potilaitaan paremmin ja löytämään oikean tavan toivon luomiseen. Toisaalta lääkärit voivat lukiessaan oppia myös itsestään ja pohtia omien asenteidensa mielekkyyttä. Näitä seikkoja on haluttu korostaa sen jälkeen, kun huomattiin lääketieteen kääntyvän pois humanismista. Lääkäreiden koulutukseen on otettu enemmän muutakin kuin puhtaasti kliinistä työtä järjestämällä mahdollisuuksia poikkitieteelliseen oppimiseen. Tästä esimerkki on kaunokirjallisuutta käsittelevät kurssit. Kaikki ovat kokeneet kurssit hyödyllisiksi, koska niissä on opittu taitoja ja ajatusmalleja, joita ei muuten lääkäriopinnoissa ole.
Torppa kertoo analysoineensa lääketieteen opiskelijoiden kokemuksia esseen lukemisesta. Opiskelijajoukon kokemuksista löytyi paljon samanlaisia piirteitä, ja tarinaa luettiin älyn ja lääketieteen kautta. Toiseen tutkimukseen osallistuneet opiskelijat ottivat lukukokemukseen mukaan sosiaalisen ulottuvuuden; Keskustelu luetusta koettiin hyvin tärkeäksi humanistisen puolen oppimiseksi. Luvun lopussa todetaankin, että lääkäreiden pitää yhä osata hoitaa ja auttaa potilasta muutenkin kuin parantamalla hänen vaivansa.
Liikun paljon vammaispiireissä, joissa monen kunto heikkenee syystä tai toisesta jatkuvasti. Moni heistä on tottunut kertomaan vammastaan ja kaikesta siihen liittyvästä. Erilaisten hakemusten täyttämisen lisäksi moni viettää aikaa sosiaalisessa mediassa ja vaihtaa siellä kokemuksiaan toisten vammaisten kanssa, eli he tietämättään harrastavat kirjallisuusterapiaa. Lisäksi ainakin muutama diagnoosiryhmä kerää vammaisten ja heidän omaistensa kirjoittamia vertaistarinoita. Jäin miettimään, olisiko tällaisistakin teksteistä ja tekstimuotoisten keskustelujen seuraamisesta hyötyä lääkäreille. Toki vammaisuudesta on kirjoitettu kaunokirjallisuudessa (Down-syndrooma Kingin kirjassa, The Ables), mutta on eri asia lukea oikeasti vammaisten kirjoittajien tekstejä. He tietävät omasta tilanteestaan ja vammastaan, ja usein kokemuksia voidaan yleistää hieman koskemaan vaikka useimpia näkövammaisia. Lisäksi vammaisten käyttämä kieli ja tapa selostaa saattaa olla erilainen kuin vammattomien. Lääkärit voisivat siis saada vammaisten omista teksteistä irti muun muassa vammaisten tavan puhua itsestään ja heidän oikean kokemuksen elämästä vamman kanssa.
Edelliseen liittyen väitöskirjan luvusta osui silmiini muutama lääkäreiden lukulistalle sopiva kirja, jotka perustuvat oikeisiin kokemuksiin.  Lyhyen kuvauksen perusteella erityisesti Reko Lundánin romaani Viikkoja, kuukausia kuulostaa sopivalta. Romaanissa kerrotaan arkisesti elämästä aivokasvaimen kanssa ja lähestyvästä kuolemasta. Myös Hannu Mäkelän Äiti ja Anja Snellmanin Ihon aika perustuvat ilmeisesti kirjoittajien omiin kokemuksiin.
Koko tekstikatkealma esittelee erilaisia kirjallisia teoksia, joissa käsitellään kuolemaa tavalla tai toisella. Mukaan mahtuu romaaneja, runoja ja runokokoelmia sekä novelleja. Kuolevat taas ovat joskus nimettömiä, joskus kirjailijan äitejä, lapsia, siskoja tai veljiä. Vain muutama esitelty katkelma käsittelee isän kuolemaa. Esittelyjen sisältönä on kuolemistapahtuvan kuvauksia, kuoleman seuraaminen ja hyväksyminen, ja itse kuoleman seuraukset. Runojen kohdalla pohditaan sanavalintoja.
Kuolemaa käsittelevä teksti oli jostain syystä rankka lukea, vaikka en yleensä ole kovin herkkä. Ehkä teeman toisto ja kuvaus vaikuttivat. Luen jonkun verran kauhukirjallisuutta, jossa veri lentää (King esimerkki). Vampyyritarinatkaan eivät paljon hetkauta, kuten Croninin. Siinä on lisäksi kuvattu paikoitellen hyvin sairastumista, mutta kuolemien käsittely tunteellisella tasolla on jätetty hyvin pinnalliseksi. Vertaistuen teksteissä ei kuolemaa paljon kuvailla tai edes käsitellä. Se on mörkö jossain takana. Juuri sen hetkinen tilanne ja hitaat muutokset ovat usein enemmän mielen päällä. Ehkä joillekin diagnoosiryhmille asiantuntevasti ohjattu kirjallisuusterapeuttinen piiri voisi olla hyödyksi.

Tauno

Kiire kiire. Taunolla oli taas kiire. Hän hörppi kuumaa kahvia, napitti paitaansa ja tappeli kravatin solmun kanssa. Tauno vilkaisi sekaista keittiötä, neljää lastaan ja väsynyttä vaimoaan. Hänen vaimonsa näytti nuokkuvan pöydän ääressä, mutta onnistui samalla jotenkin syöttämään Tiinaa. Tiinalla oli liikaa energiaa ja puuroa lensi joka suuntaan. Vanhemmat lapset kinastelivat taas jostain pokemonista. Kännykät kävivät melkein puurokulhossa käsien viuhtoessa sinne tänne. Tämänkö eteen hän teki töitä? Mieluummin Tauno olisi istunut mökin laiturilla olut kädessään ja vapa vedessä, ihanassa hiljaisuudessa ja rauhassa. Hän vilkaisi kelloaan, heitti kahvikupin tiskialtaaseen ja antoi vaimolleen tavan mukaisen poskisuukon. Pian Tauno ryntäsi jo kerrostalon portaita alas. Alaovella hän melkein törmäsi naapuriin ja hänen kolmeen puudeliinsa. Sitten parin minuutin reipas kävely metrolle. Tauno kävi mielessään läpi päivän tehtäviä ja salkkunsa sisältöä. Tietokoneen laturin hän oli toivottavasti muistanut napata mukaan. Tauno kääntyi aukiolle muiden työmatkalaisten seassa. Joku pyrki vastakkaiseen suuntaankin. Aukion reunoilla puut alkoivat vihertää ja linnut lauloivat, Taunolla ei vain ollut aikaa sellaista huomata. Hän mietti kokouksia ja lomakkeiden täyttöä niin, ettei edes huomannut heti lakanneensa hengittämästä. Yhtäkkiä hänen maailmansa vain musteni ja hän kaatui maahan.