Tai sitten ei. Viimeisen varsinaisen opetuskerran aiheena oli draaman rakenne ja rakenteeton (draaman jälkeinen) teatteri. Jälkimmäinen sisälsi aika paljon Hans Thies Lehmannin ajatuksia.
Draaman jälkeinen teatteri tarkoittaa löyhästi ottaen kaikkea muuta kuin perinteistä teatteria. Kerronta katkeaa, tyylejä sekoitetaan ja tehdään kaikkea mahdollista erilaista ja modernia. Esitys on rytmiä, ääntä, tyhjää tilaa, hiljaisuutta, dekonstruktuoitua tekstiä. Esimerkkinä meillä oli mm. E L Karhun Leipäjonoballadi. Sen käsikirjoituskin oli moderni, kaikki yhteen pötköön kuin proosassa. Pohdimme myös Tadeusz Kantorin Wielopole, wielopole -näytelmää ja Smedsin Karamazovin veljekset -tuotantoa.
Draaman rakenne käytiin läpi dramaturgian kautta. Tässä oli hieman toistoa aiemmasta. Tärkeää on tarina (mitä) ja juoni (miten), kun tekstiä analysoidaan. Aristoteleen Runousopin kolme näytöstä on draaman klassinen muoto. Gustav Freytag kehitti viisinäytöksisen mallin, jossa toiminta nousee ja laskee. Nämä olivat draaman suljetun muodon lajeja, joissa alusta seuraa tietty loppu lineaarisessa järjestyksessä. Avoimessa muodossa taas teksti voi hyppiä sinne tänne ja loppua ei ehkä ole ollenkaan.
Alku, keskikohta, kliimaksi ja ratkaisu ovat hyviä ja helppoja tapoja rakentaa draamatekstiä. Rakenne voi olla kehämäinen, episodeista koostuva tai kuin talo.
Näytelmän pitää olla kiinnostava, muistettava. Materiaalista pitää löytää se osa, mikä herättää aktiivisen kiinnostuksen. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse suunnitella ennakkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti