Käytäntöä

Aihe vaihtui taas proosaan ja puhe oli enemmän käytännön vinkeistä. Pohjana toimi (opettajan omien kokemusten lisäksi) Varis-luku Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinoista.
Proosa etenee tiettyjen keskeisten tapahtumien kautta. Ne muodostavat juonen, mutta se ei tarkoita samaa kuin tarina. Juoni voi pomppia ajassa ja paikassa, mutta tarina etenee silti aika lineaarisesti. Keskeisten tapahtumien järjestys on olemassa kronologisessa järjestyksessä, vaikka tekstissä ne tulisivat ilmi aivan eri järjestyksessä. Nämä tapahtumat pitää kirjoittaessa hahmottaa etukäteen, jotta tekstistä tulisi ehyt. Niiden välit muodostavat tekstin jännitteen ja kiinnostavuuden. Keskeiset tapahtumat voidaan tiivistää myös yksittäisiin lauseisiin, eikä käänteen jälkeen paluuta entiseen enää ole. Pitää myös muistaa, ettei liikemomentti tarkoita jatkuvaa tapahtumista. Potentiaali tapahtumille riittää.
Mielikuvitus ja havainnointi ovat tärkeitä kirjailijalle. Proosa vaatii näkökulman sisäistämisen, sekä tekstin, sen hetkisen kertojan, että muiden henkilöiden. Näkökulma sisältää fyysisen maailman, tunteet ja ajattelutavan. Näkökulmaa, miljöötä ja henkilöiden sisäistä maailmaa voi kuvata monin aistein, ei pelkästään näön kautta. Toisaalta adjektiiveja ei kannata viljellä liikaa. Niiden kohdalla kannattaa miettiä, tuovatko ne tekstiin ja tarinaan jotain tärkeää, ja onko sama sanottu jo muualla. Kaiken kuvauksen voi myös tehdä tosin keinoin ja selittää pitkän kaavan kautta. Lukijat yleensä ymmärtävät pienestä vihjeestä.

Draamaa!

Tunnin aiheena oli siis draama ja näytelmät. Luimme ensin ensimmäisen kohtauksen Reko Lundanin Tarpeettomista ihmisistä niin, että muutamat meistä saivat roolit ja lukivat ääneen. Oli hauska huomata, että joku luki suoraan ja joku eläytyi enemmän.
Draaman (tai käsikirjoituksen) ominaisuuksiin kuuluu, että siinä ei ole kuvausta niin paljon kuin proosassa. Kaikki kerrotaan repliikkien ja välitekstien kautta, myös taustat. Takautumia saa toki olla, mutta ne raskauttavat tekstiä ja tekevät siitä hankalan seurata. Preesens on draaman aikamuoto. Informaatio ei myöskään saa aina olla selkeästi sanottu ("nyt Kari sai potkut"), vaan alateksti ja tiedon ujuttaminen repliikkeihin tekee draamasta mielenkiintoisemman ("Se löi paperin käteen ja kysyi haluuksmä luottamusmiehen"). Tekstissä pitää olla jännitettä, jotta sitä jaksetaan seurata. Varsinkin tv:ssä ja elokuvissa sitä kaivataan.
Draaman henkilöilläkin on usein konflikteja ja ristiriitoja. Henkilöillä on yleensä jokin tahdon suunta, he tekevät asioita draamassa tietystä syystä. Nämä syyt eivät aina mene yhteen muiden tahdon kanssa. Tämä luo kiinnostavampia hahmoja. Henkilö määriteltiin toiminnaksi, jonka hän itse suorittaa tai muut suorittavat hänelle. Henkilöt voivat olla myös poissaolevia, eli heihin vain viitataan tekstissä.
Tärkeää draamassa ovat yksityiskohdat. Faktoja pitää tukea, eikä ristiriitaisuuksia saa tekstissä olla (ellei kyseessä ole abstrakti näytelmä). Perusyksikkönä draamassa on tilanne, joka voi olla yhtä pitkä tai lyhyempi kuin kohtaus. Tilanteen pitää edetä luonnollisesti eteenpäin ja seuraavaan tilanteeseen. Draamassa pyritään konkreettisuuteen ja lopputuloksen pitäisi olla visuaalisesti fyysinen jatkumo. Tätä voidaan tukea väliteksteillä, mutta toisaalta liian tarkka lukuohje voi vaikeuttaa tekstin ymmärrystä ja siirtoa näyttämölle. Repliikitkin voidaan mieltää toiminnallisina eleinä, eli niistä voi saada vihjeitä henkilön liikkeistä sillä hetkellä. Lundanin näytelmässä repliikeistä kävi ilmi piiloaggressio, ja päällekkäin puhuminen toi intensiteettiä.

Esseehenkilö

Jatkoimme edelleen proosan "teoriaa", tällä kertaa henkilöiden kautta. Runoissa on lähes aina lyyrinen minä, mutta proosassa henkilöihin on vakavampi suhde. He elävät luodun ja lukijan kokeman maailman kautta.
E.M. Forster jakaa henkilöt kahteen kastiin, litteisiin ja pyöreisiin. Litteät hahmot ovat melkein karikatyyrejä, tiettyä ihmislajia edustavia tyyppejä. Heillä ei ole montaa kuvaavaa ominaisuutta tekstin sisällä. Nämä hahmot eivät myöskään kehity, vaan he ovat aina samanlaisia. Litteys ei kuitenkaan aina ole negatiivinen piirre, jos henkilö on muuten hyvin luotu. Pyöreät (täyteläiset?) hahmot saavat tekstissä useampia ominaisuuksia, ja he kehittyvät johonkin suuntaan teoksen aikana. Heihin on myös helpompi samaistua. Jako on siis hieman sivuhenkilö vs. päähenkilö. Forsterin jako ei kuitenkaan aina ole selkeä, vaan hahmo voi kuulua hieman molempiin kasteihin.
Jos kirjoittaja ei ole tehnyt itselleen selväksi, millaisesta maailmasta teksti kertoo ja millaisia henkilöitä siellä liikkuu tai tekstin henkilöt ovat, tulee hahmoista helposti litteitä. Tähän yksipuolisuuteen auttaa, jos onnistuu kuvaamaan hahmojen muutoksen tai halun muuttua (tai sisäisen liikkeen muutoksen puolesta). Jos hahmolla ei ole halua tai tarvetta tehdä jotain tai saada jotain, toimintaa ei synny. Samoin itselle tuttu ja "sähköinen" aihe helpottaa kirjoittamista. Fiktiivisen henkilön kautta on helpompi myös käsitellä itselle vaikeita, mutta tärkeitä aiheita.
Kirjoittamisessa voi myös lähteä liikkeelle siitä, millainen maailma nyt on, millainen sen pitäisi olla tai se voisi olla. Onko maailma tylsä, ankea ja ennalta-arvattava (litteä), vai ilman rajoja oleva fantasia (pyöreä). Realismi kuvaa olemassaolevaa todellisuutta ankeuden kautta. Dystopia voi olla yhtä ankea, mutta siellä kaikki voi olla mahdollista. Maailma voi olla sekava, tylsä ja masentava. Jokaisella on oma näkökulmansa siihen, millaisena taiteen pitäisi se kuvata.
Henkilöiden ja juonien luomiseen on myös kysymyspatteristoja. Niillä pääsee ehkä alkuun, mutta hahmoista tulee helposti arkkityyppejä ja stereotyyppejä. Kirjoituksen taide ja taito -kirja kertoo lisää.

Vaihdoimme tässä vaiheessa tyylilajin esseeseen, ja mietimme sen ominaisuuksia. Esimerkkeinä olivat Margaret Atwoodin Velka ja vaurauden varjopuoli -kirjan alkusivut, sekä Tuomas Nevanlinnan Positiivisen ajattelun paradoksit.
Esseen aiheen pitää olla selkeä. Sitä käsitellään eri näkökulmista pohdiskelevaan tyyliin selkeästi kirjoittaen. Useat näkökulmat tuottavat laajemman kuvan aiheesta, kuin esimerkiksi yksipuolisessa tarinassa. Aiheen puolesta voidaan argumentoida puolesta ja vastaan.
Essee pohjautuu todellisuuteen, eikä sen oleteta sisältävän keksittyjä faktoja. Teksti voi kuitenkin sisältää fiktiivisiä piirteitä, ja se sisältää enemmän kaunokirjallisia arvoja kuin puhdas faktateksti. Essee kuitenkin edellyttää aiheen ymmärtämistä tietoisella tasolla.
Esseet voivat esitellä kirjoittajan mielipiteitä ja henkilökohtaisia elementtejä, mutta toisaalta myös pyrkiä vaikuttamaan lukijoiden mielipiteisiin.
Vaikka essee ei sisällä juonta, sen rakenteen pitää olla selkeä. Pohdiskelua voi olla paljonkin, ja aiheen varjolla voidaan kertoa monenlaisia asioita. Usein essee sisältää taustaa siitä, miksi aiheesta kirjoitetaan juuri nyt. Essee ei kuitenkaan ole niin ajankohtainen teksti kuin kolumni, vaan syvällisempi ja merkityksellisempi katsaus aiheeseen.