sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

Luottamuslause!


Ilman luottamusta verkkokurssi ei onnistu. Luottamukseen taas vaikuttavat hyvin monet tekijät, jotka liittyvät opettajaan, opiskelijaan tai oppimisympäristöön. Valkonen, Tyrväinen, ja Uotinen eli verkkokurssikurssin opettajat olivat keränneet näitä tekijöitä kätevään taulukkoon (kts. Valkonen, Tyrväinen, ja Uotinen 2020). Meidän tehtävänä oli ensin lukea artikkeli ja kerätä siitä huomioita ryhmän kanssa yhteen, ja sitten analysoida omaa kurssisuunnitelmaa sen ja taulukon perusteella.

Minulle sattui Anwarin (2020) artikkeli, joka käsitteli yksityisyyttä verkkokursseilla. Anwar hyvin kätevästi keräsi yhteen, mitä Anwar oli aikaisemmin aiheesta kirjoittanut. Kätevää, kun saa tehtyä itsestään artikkelin. Artikkelin sisältö oli osittain tuttua. Siellä mainittiin Goffman, ja pohdittiin maineenhallintaa ja pseudonyymien käyttöä. Artikkelissa oli paljon suosituksia, miten verkkokurssilla voidaan rakentaa luottamusta. Muiden ryhmäläisten artikkeleissa oli hyvin paljon samoja asioita. Jotkut olivat itsestäänselviä kuten opettajan asiantuntijuus ja verkkoympäristön tietoturvallisuus.

Kun mietin omaa kurssisuunnitelmaani, nostinkin opettajan asiantuntijuuden esiin. Jätin tosin kirjoittamatta, että se vaikuttaa myös opettajan puolelta. Jos ei luota omaan asiantuntijuuteensa, on vaikea luottaa opettamaansa. Valkosen, Tyrväisen, ja Uotisen (2020) taulukossa luottamukseen vaikuttavista tekijöistä listattiin myös teknologia. Omalla kurssillani tämä on ehkä suuri riski ja epäluottamuksen aihe. Kaikilla kurssilaisilla on omat välineensä. Opettaja ei voi vaikuttaa niiden toimintaan. Hän voi vain antaa yleisiä ohjeita. Taulukon opiskelijoita käsittelevä sarake taas sai minut miettimään, että jos paikalle ei satu kovin kauheaa änkyrää, opettaja kurssillani saattaa päästä helpolla. Opiskelijat ovat aikuisia, jotka ovat maksaneet kurssista. He siis todennäköisesti haluavat oppia ja osaavat käyttäytyä. Hyvä tietenkin muistuttaa, miten heidän oletetaan toimivan, mutta kurinpalautusta tuskin tarvitsee tehdä jokaisella opetuskerralla.

Vaikein kohta taulukossa oli opiskelijan kohtaaminen ja inhimillisyys. Lähinnä se, miten sen sanoittaa. Pitääkö kirjoittaa, että kohtaan opiskelijat ihmisenä? Ystävällisesti? Otan huomioon eri elämäntilanteet? Jätin varmaan muutakin taulukosta käymättä läpi. Alakohtia oli sen verran monta. Ajatuksia kyllä tuli.

 

 

Lähteet:
Valkonen, L., Tyrväinen, H. & Uotinen, S. 2020. Luottamuksen rakentuminen verkko-opiskelussa. Kasvatus 51 (1), 21-37.
Anwar, M. 2020. Supporting privacy, trust and personalization in online learning. International Journal of Artificial Intelligence in Education. https://doi-org.ezproxy.jyu.fi/10.1007/s40593-020-00216-0 ;

 

Artikkelia ja analyysia


Luova elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssi alkoi omien verkkoon laitettujen tekstien analyysilla. Käytännössä piti miettiä mitä on julkaissut someen ja mitä se kertoo itsestä. Pohjana tässä oli Meretojan (2019) artikkeli Metanarratiivisuus ja kerronnallinen toimijuus. Artikkeli oli mielenkiintoinen, vaikka se pitikin lukea pari kertaa. Teoria-osuus vaati melkein aivojen nyrjäyttämistä, kun en ole hetkeen lukenut humanistisia tieteellisiä artikkeleita. Loppupuolen esimerkit onneksi auttoivat ymmärtämään aihetta. Metanarratiivisuus on siis sitä, kun tekstissä pohditaan kirjoittamisen ja kerronnallisuuden ilmiöitä, yksinkertaistetusti.

Omaksi analyysin kohteekseni valitsin Twitter-tilini. Siellä on yli 2200 twiittiä, joista ehkä 50 on viimeisen kuuden vuoden ajalta, ja sitä edeltävinä vuosinakin aika rajattu määrä. En kuitenkaan jäänyt miettimään tätä, vaan pohdin, miksi suuri osa 50 twiitistä liittyy SomeTimeen. Totesin, että some-tapahtumassa on luonnollista twiitata ja sitä melkein odotetaankin. Se myös nostaa esiin asiantuntijuuttani, hyvässä ja huonossa mielessä. Twitterissä kun ei näy nyt mitä kaikkea muutakin teen. Pitää kai oikeasti aktivoitua siellä taas, jos löytää jostain aikaa.

Päädyin pohtimaan myös Facebookin käyttöäni. Sieltä nostin vague booking -ilmiön esiin. En tosin ehtinyt kaivaa tälle lähdettä. (Note to self: hyvä esseen aihe?) Vague booking tarkoittaa some-julkaisuja, joilla halutaan kommentoida jotain, mutta ei kerrota yksityiskohtia. Listasin alustavasti myös kaikenlaisia muita mieleen tulevia ajatuksia. Kaikkea ei vain aina saa paperille saakka eikä mahdu annettuun sivumäärään. Se olisi myös mennyt hyvin metaksi, jos olisin pohtinut tehtävässä miksi otin juuri nuo asiat esiin enkä jotain muuta. Mietin nimittäin, kertoisinko työnhausta tai analysoisinko vuorovaikutuksen määrää.

Muiden analyyseja kommentoidessa tuli hyvin esiin eri näkökulmat ja tyylit tehdä analyysiä. Joku kertoi tarkkaan, mitä hänen julkaisussaan oli ja toinen ei taas kertonut oikein mitään. Yhdessä tekstissä pohdittiin parilla lauseella Ukrainasta tulevia kuvia. Pelkästään tästä saisi Meretojan (2019) artikkelin kanssa pitkät pätkät kirjoitettua. Kuka haluaa kertoa kuvilla mitä ja miksi. Miten kuvien kohteet itse reagoivat kuviin, miten he haluavat ne julki. Miksi juuri nämä kuvat leviävät, onko ne valittu tarkoituksella vai ovatko ne mielenkiintoisia. Minkälaisilla kuvilla haetaan apua. (Note to self: toinen hyvä esseen aihe?)

Seuraavaksi pitäisi kirjoittaa kurssille kaksi sivua fanifiktiota. Kunhan ensin keksii mistä senkin aloittaa. Kurssin esseen aihe on myös pohdinnassa, kuten näkyy. Ehkä saan tehtyä jotain täällä julkaistavaa.

 

Lähde: Meretoja, H. 2019. Metanarratiivisuus ja kerronnallinen toimijuus. AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen Aikakauslehti, 16(2), 58–77.

torstai 3. maaliskuuta 2022

Elämäkertaa luovasti

Elämäkerrasta (huom! Ei elämäNkerrasta) tulee mieleen paksu opus, jossa kerrotaan juurta jaksain jonkun mahtihenkilön elämästä kuivalla asiatyylillä. Keskellä on ehkä useampi sivu kuvia, joihin saatetaan viitata tai sitten ei tekstissä. Tämä on ehkä hieman stereotypinen mielikuva, mutta tällaisia on kirjaston hylly täynnä. Olenkohan koskaan edes lukenut kokonaista elämäkertaa?

Mikä tekisi sitten elämäkerrasta luovan? Todennäköisesti mikä tahansa muu toteutustapa kuin edellä mainittu. Luovan elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssilla pohditaan juuri tätä. Se on kirjoittamisen aineopintojen ensimmäinen kurssi. Itselläni tosin ei, koska teen asiat aina hankalimman kautta. Luvassa on ainakin sosiaalisen median analyysiä, fanifiktiota, esseetä ja lukupiiriä. Sekä palautetaitojen kehittämistä ja elämäkerran suunnittelua. Laskin, että tämä on niitä kursseja, jotka oikeasti teettävät 5 opintopisteen eli 135 tunnin edestä työtä.

Oletan, että osaan kurssin jälkeen arvioida elämäkertojen laatua paremmin. Veikkaan myös, että ymmärrän paremmin, mikä kaikki on oikeasti elämäkertaa ja itsestä kertomista. EHkä tiedän myös, miten fanifiktio liittyy elämäkertaan. Ainakin se on luovaa kirjoittamista. Jos itsensä laittaa valmiiseen romaaniin, tuleeko siitä autofiktiota, vaikka tarina on keksitty?

Autofiktiota olen muuten lukenut ainakin. Curzio Malaparten Iho tuli luettua erästä kurssia varten. Elmäkerroista ainakin Merete Mazzarellan Sielun pimeä puoli: Mary Shelley ja Frankenstein on lähes luettu. Se kertoo sekä Frankensteinin synnystä (siis kirjan) että Shelleyn elämästä. Kirja on mielenkiintoinen, mutta päädyin lukemaan sitä ruotsiksi eli se on kesken vielä vuosien jälkeen. Se voisi kyllä olla yksi vaihtoehto tämän kurssin luettavaksi teokseksi.