Kertausessee

Nyt oli viimeinen kerta eli käsittelimme kaikki esseet, joista ei oltu vielä keskusteltu. Lukuvinkkinä oli H.K. Riikosen Mikä on essee.
Koska esseet olivat sekalaisista aiheista, oli palautekin sekalaista. Mietimme mm. mitä essee antaa ja millä keinoin. Toinen essee olisi kaivannut lisää selitystä ja yksinkertaistusta, seuraava taas käytti ehkä liiankin lyhyitä lauseita tehokeinona. Heittäytymistäkin vaadittiin lisää. Poliittisen retoriikan todettiin kaipaavan kontekstia.
Oma dialogiesseeni sai taas kehuja otsikosta. Itse esseessä pitäisi vain mennä syvemmälle. Omaa laiskuutta voisi korostaa vielä lisää, tuoda se kierolla tavalla esiin. Mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan.

Liikaa taidetta

Tämä kerta oli lähinnä edellisellä kerralla tehtäväksi annetun taide-esseen käsittelyä. En päässyt silloin paikalle, mutta sain tehtävänannon sähköpostilla. Lukuvinkkejä tällä kertaa oli Reijo Meren Goethen tammi sekä Melanderin Onnellisuudesta ja Mitä essee tarkoittaa.
Opettaja piti oman esseeni otsikosta ja perusteellisuudesta. Se kuulemma kaipaisi enemmän omakohtaisuutta, koska nyt oli liikaa analyysiä ja luetteloa.Esseeminän pitäisi tulla paremmin esiin. Alun yleistys ja pohdinta ei tuo uutta eli sen voisi siirtää loppuun. Jonkin taide elokuvan voisi tuoda vastakohdaksi. Jäimme keskustelemaan hetkeksi Hollywood-elokuvien taiteellisuudesta.
Muiden esseistä nousi muunmuassa yksityiskohtien tärkeys, raportin ero esseeseen, taide esseen olemus ja väärän selittäminen.

Matkailua

Essee toimii alustana ajattelulle, joten matkaaminen on esseelle tyypillistä. Esseessä kaikki kaunokirjallisuuden keinot käyvät, kunhan on rehellinen. Hölmötkin ajatukset saa laittaa mukaan, kuten miksi kirjoitan. Ajatus saa karkailla.
Kävimme opiskelijoiden matkaesseitä läpi. Omastani sain palautetta, että se oli enemmän romaaninluku kuin essee. Opettaja näki esseen teeman aivan erilaisena kuin minä. Hän puhui ihmisiin luottamisesta ja halusi kääntää esseen rakenteen päälaelleen. Problematiikkaa ei kuulemma ollut tarpeeksi.
Keskustelimme muutenkin epäkronologisesta järjestyksestä ja kirjoituskerroista. Opettaja piti selvästi kun aihe ja teksti olivat henkilökohtaisia.
Pohdimme lopussa dialogia esseessä. Esimerkkeinä olivat Ville Lähteen Paljon liikkuvia osia ja Antti Nylenin Halun ja epäonnen esseet. Totesimme, että on liian helppoa kirjoittaa mustavalkoisesti ja pohdinta on suoraa mielipidettä kiinnostavampi. Kannattaa olla itsekriittinen, vaikka olisi itsekeskeinen. Joissain aiheissa dialogisuus on luontaista, se perustelee mielipiteitä.
Saimmekin tehtäväksi tehdä dialogisen esseen. Joko suoraa dialogia tai väitteen puolustamista, kunhan on kaksi vastakkaista mielipidettä.

Kirjaesseitä

Viimeinen opetuskerta lyriikkakurssilla oli varattu kirjaesitelmien läpikäynnille. Ensin tosin teimme alkuun ryhmässä pantomiimiesityksen. Päädyimme valitsemaan Lassi Nummen lyhyen runon ja roolikseni jäi esittää nukkuvaa.
Ensimmäinen essee koski Patri Valoa. Jäimme pohtimaan voiko nykyään laittaa pakahduttavia tunteita runoihin. Niistä tulee herkästi nykyään ironisia. Valon kieleen kuuluva imelyys ja uskonnollisuus kuuluu kulttuurimme tyylilajiin. Eero Kilpi -esitelmästä jäi mieleen, että Kilpi kirjoittaa post-it -lappuja ja niistä runoja. Oma esseeni koski Hal Sirowitziä. Opettaja piti sen asettelusta. Se oli kuulemma kuin runokirjan sivu. Hän piti myös omasta runostani ja laittoi koko ryhmän tekemään oman äitini sanoi -runon.

 Laita pipo päähän, äitini sanoi.
Ethän halua hiustesi
jäätyvän niin kuin naapurin
Kallelle kävi kesken jääkiekkopelin,
kun pipo ei muka mahtunut kypärän alle.
Hänen isänsä joutui leikkaamaan Kallen hiukset
pois ja leikkasi vahingossa hiuksiin
kiinnijäätyneet korvalehdet, ja nyt
Kallen täytyy aina pitää pipoa.

Ahmatova -esseessä oli otettu mukaan runon selitykset ja se oli kuulemma mainio kokeilu. Itse pidin sitä lähinnä outona. Tapani Kinnunen on ilmeisesti Suomen Bukowski. Risto Rasa leikittelee rytmillä ja alivaltiosihteeri kikkailee kielen kanssa.
Aivan viimeisenä tehtävänä meidän piti selata runokirjoja ja miettiä miten ne ovat rakentuneet. Totesimme itse kirjojen olevan yhtä erilaisia kuin niiden sisältämien runojenkin.

Lyriikkakurssi ei ollutkaan läheskään niin pelottava, kuin olin pelännyt. Runoilijaksi en ehkä rupea, mutta hyvä tietää, että sekin sujuu. Perinteisiä runomitallisia runoja välttelen edelleen...

Liikkuvat osat

Unohtui kirjoittaa viime kerralla, että tämä opettaja tykkää antaa paljon lukuvinkkejä. Viime kerralta esimerkiksi Michel Welbeckin Alkeishiukkasia, Heikki Aittokosken Narrien laiva, Tommi Melanderin Onnellisuudesta, Timo Hännikäinen Ilman, Antti Nylenin useampikin kirja, Milan Kunderan esseemäiset romaanit... Tällä kerralla mainintoja saivat Ville Lähteen Paljon liikkuvia osia sekä Pirkko Lindbergin Fukushima ikuisesti, Ville Juhani Sutisen Kiinalainen ruletti, Kari Ukkilan Kerettiläisessee, Ville Ropposen Uralilainen ikkuna ja Jaana Seppäsen Iltapäivä.
Kävimme läpi viime kerralla aloitettujen esseiden seuraavia versioita. Esseen ensimmäinen kappale mietitytti opettajaa muutaman kohdalla. Muuten mietimme lähinnä esseiden teemoja ja miten niitä voisi korostaa. Joskus toisto on hyvä, joskus taas kannattaa mennä heti suoraan asiaan. Aina kannattaa kirjoittaa enemmän.
Essee pyrkii olemaan muuta kuin mielipiteitä ja faktoja. Se menee kiinni itse polttopisteeseen ja kerää pikkuajatuksia, aavistuksia. Moralisointi voi toimia tyylikeinona, jos sitä ei käytä liikaa. Rajujen väitteiden kanssa ajatus pitää käydä läpi loppuun saakka. Kaikki konkreettinen tieto tuo dialogia ja uskottavuutta, mutta annettuja totuuksia ei kannata esittää sellaisenaan.
Saimme tehtäväksi kirjoittaa matkakokemuksesta. Tekstissä pitää olla positio tai ongelma sekä tarkkailija tunnelma. Teemana ihmisen ajattelu, oleminen maailmassa.

Tietoa

Lyriikan jälkeen mentiin aivan toiseen laitaan eli tietokirjoittamiseen. Opettaja ilmoitti heti alkuun, että kurssi käsittelee vain esseitä. Niiden perusteella voi kuulemma kirjoittaa mitä vain tietokirjallisuutta. Tämä on ehkä totta, mutta olisi ollut kiva käydä edes lyhyesti läpi tietokirjoittamisen muitakin muotoja, kuten uutisia ja blogeja.
Essee ei ollut kovin tuttu tekstimuoto opiskelijoille, popularisoituja tiedeblogeja lukuun ottamatta. Esseitä on kirjoitettu lähes aina. Opettaja määritteli esseen henkilökohtaiseksi, persoonalliseen sävyyn kirjoitetuksi tietotekstiksi. Se ei ole puhdasta fiktiota koskaan. Usein esseessä on yhteiskunnallinen teema taustalla. Essee on ajatusleikki, joka tutkii asioita eri kanteilta ja eri tavoin. Se on siis paljon muutakin kuin akateeminen essee.Essee voi sisältyä romaaniin sellaisenaan, ja elämäkin voi esseemäinen, juureton ja pohdiskeleva.
Varhaisimmat esseet ovat Platonilta, Cicerolta ja Senecalta. Keskiajalla esseitä ei juuri kirjoitettu, mutta 1500-luvulla Michel de Montaigne loi nykytyylisen esseen. Suomessa esseen suosio on kasvanut tällä vuosituhannella, koska sitä ennen se miellettiin vanhojen miesten horinaksi.
Essee ei sisällä valheita, mutta siinä on kaunokirjallisia piirteitä. Se ei myöskään ole puhdas tietokirjallinen teksti kuten esimerkiksi uutinen. Esseessä on aina kirjoittajan oma persoona mukana. Esseen minä laittaa itsensä likoon.
Saimme tehtäväksi tunnilla kirjoittaa miniesseen. Piti valita joku ominaisuus ja käsitellä sitä tärkeänä pitämän asian kautta. Valitsin välinpitämättömyyden, niin sain avauduttua sähkärin korjausprosessista.
Lopuksi luimme esseemme ääneen ja saimme lyhyen palautteen. Aiheeni oli kuulemma hyvä. Tekstin voisi vain ehkä rakentaa toisin, eli jättää faktat esseen loppuun. Ensi kerraksi pitää olla seuraava versio esseestä valmiina.

Runotanssi

Tämä oppitunti olikin pitkä. ja sisältö vaihteli laidasta laitaan. Aloitimme pohtimalla runon ja proosan eroja. Runo on herkempi. Se on korukieltä ja kielen iloittelua. Se elää hetkessä, kuvailee ja tarjoaa tilaa omille ajatuksille. Proosa kertoo ja toteaa. Se on selkeää ja on valmiiksi tulkittu.
Seuraavaksi tuli kurssin mielenkiintoisin osuus. Tanssija esitti meille edellisellä kerralla kirjoittamiamme dadarunoja. Esitykset olivat hauskoja, äänekkäitä, tunteikkaita ja jotain aivan muuta. Tanssija vertasi runon lausuntaa sen tanssimiseen ja runon sommittelua tanssimiseen tilassa. Runo saa toisen taidemuodon kautta myös kirjoittajalle uuden tavan tulkita sitä.
Esitelmiä oli tällä kertaa useita. Agneismi luo kauneutta luonnollisesta fyysisestä maailmasta ja haluaa luoda maailmasta paremman paikan tuleville sukupolville. Nonsense runossa on enemmän rakennetta kuin dadassa. Se luo mahdollisuuden radikalisoida vanhaa riimiä. Kollaasiruno yhdistää tekstejä eri lähteistä. Siinä onkin perinteisesti sitaatteja ja viittauksia muualle. Teimme tästä harjoituksen jossa mm. luettiin useiden runojen rivejä väärin.
Kuvarunon teksti muodostaa kuvan. Se antaa tulkinnalle paljon tilaa. Konkretismi taas hyödyntää visuaalisia ja typografisia keinoja ja lisää kuvia ja piirroksia runoon. Pidin myös oman esitelmäni lasten runoista.
Keskustelimme ajasta runoudessa. Miten kirjoittamisella järjestää aikaa. Paperilla käytetty tila voi hidastaa tai kiihdyttää lukemista. Verbien aikamuodoissa pitää olla tarkka. Imperfekti luo tarinan ja jos tekstissä ei ole futuuria, siitä tulee staattista.
Saimme lopuksi taas runotehtävän. Piti muistella esinettä omasta menneisyydestään ja kuvailla sen ulkonäkö tarkasti. Sen jälkeen piti kuvailla mitä esineen ympärillä on, eli valo, esineet, tunnelma jne. Näiden pohjalta piti kirjoittaa lyhyehkö runo, joka sisältää tulevaisuuteen kohdistuvaa kerrontaa. Valitsin omaksi esineekseni Vipsin.

Hiljaisen talon uinuessa
vanha koira valvoo lapsen unta.
Oma pesä, oma maailma
Kiiltosilmät napittaa,
luppakorvat kuuntelee
vanha koira valvoo lapsen unta.

Dadakuva

Alkuosan tunnista mietimme kuvakielisyyttä ja saimme taas runotehtävän. Jokainen etsi koulurakennuksesta jonkinlaisen taideteoksen ja teki siitä runon. Päädyin runoilemaan aulassa olevasta maalauksesta, jota aina katselen ennen tunnin alkua.

 paksutaulu

miehiä pellolla
metsän tuijotus, selin
savua taivaanrannassa
palmuja, puita, patsas
pisara ja pelto
kukkia kankaalla
värejä, haaleita, kuluneita
taitettuja osia, irtonaisia
likaista
lasin suojassa

Kuvallisuus voi olla metafora, vertaus tai symboli. Runo pyrkii sanomaan asian kuvakielisyyden kautta ja runoilija puhuu tarkasti sisäisessä tulkinnassa.
Vaikka runoilija lähestyisi heti monen merkityksen kautta, silti pitäisi myös muistaa kuvailla konkreettista. Tämä helpottaa lukijan ymmärrystä. Monet oivallukset tulevat heti ja joskus runo pitää uskaltaa jättää kesken.
Ensimmäinen opiskelijan esitelmä oli dadaismista. Sen runot ovat välittömiä, sattumanvaraisia, nonsenseä ja melua. Dadaismi haluaa kyseenalaistaa ja ärsyttää. Päädyimme tekemään dadarunon opettajan keräämien sanojen pohjalta. Niitä kuulemma käytettäisiin ensikerralla tanssiesityksissä.

Me ja muut

Meillä särö!                 Tonavassa
Jakoavain meissä
Rouskuttaenjuostessa
Kissakalahatussa

Suojatiessa. Körmyttäessä.

Sitten seurasi esitelmät hakukonerunoudesta ja yhteiskuntarunoudesta. Jälkimmäinen oli lähinnä poliittista runoutta.

Shokkialku

Yskä iski taas niin jouduin olemaan lyriikan kurssilta pari ensimmäistä kertaa pois. Sain onneksi opettajalta tehtävät sähköpostitse. Eli meidän täytyy pitää lyhyt esitelmä runouteen liittyvästä ilmiöstä sekä tehdä essee perustuen johonkin runokirjaan. Ainakin ensimmäisen kerran perusteella lyriikkakurssi ei ehkä olekaan niin kaamea. Opettaja ainakin on tyyliltään mielenkiintoisempi ja osaavampi kuin vanhat koulun äikän opettajat.
Oppitunnilla tuli heti oikea shokkialku kun meidät laitettiin kirjoittamaan runo otsikolla “Valon viivat harmaassa”. En tiennyt ensin mitä kirjoittaa, mutta sain sentään jotain aikaan, ainakin tuotos on hyvin moderni. Se pohjautuu vanhaan piirtoharrastukseeni.

 valon viivat harmaassa

viiva piirtyy
                        harmaalla harmaaseen
mustaa mustaan

                       valoa paperiin
          
oma ääni muodostuu

       kuuluu muille

                paperilla näkyy
        
    valoa

Runoilun jälkeen mietimme rytmiä ja mittaa hetken, eli miten runo on aseteltu paperille, sen typografia ja miten hengitetään lukiessa. Onko ääneen lukemisessa eroa runon kirjoittamiseen? Rytmiä on kaikkialla ja se saa tukea musiikista, tekstissä fonetiikan kautta. Rytmi voi olla ajallinen ja tilallinen. Runossa voi olla mitta, vapaa mitta tai ei mittaa ollenkaan. Alkusoinnut ovat vanhinta runon muotoa.
Meillä oli myös kolme lyhyttä esitelmää. Ensimmäinen kävi läpi modernismia, eli runouden muotoa 1800-luvun lopusta eteenpäin. Sen sanasto on arkista ja se pyrkii yksinkertaistamaan. Se toi säkeenylityksen runouteen ja pyrki muutenkin uudistamaan vanhaa kaavaa. Toinen esitelmä oli roolirunoudesta, eli joka on tavallaan draamallinen monologi. Siinä on tärkeää puhehetki ja konteksti. Viimeinen esitelmä oli flarfista. Se on eräänlaista hakukonerunoutta, josta on tehty tarkoituksella huonoa ja kömpelöä. Päädyimme tekemään siitäkin harjoituksen. Googlasin sanan yksisarvinen. Tässä on tulos:

Olenko olemassa?
Olenko vuohi vai hevonen? Valkoinen vai vaaleanpunainen?
Kehitys jatkuu, 7. ulottuvuudesta eteenpäin
Liihottelen kuitenkin Brasiliassa,
hillittömän rakkauden ja intohimon vertauskuvana
elasmotherium sibiricum - sarvikuonon sukulainen 

Loppua ja palautetta

Viimeinen kurssikerta niin kävimme muutamia tekstejä läpi ja hieman yleistä pohdintaakin. Tekstin ja henkilöiden puhetyyli aiheutti jonkin verran keskustelua, samoin parodian ja ironian merkitykset.
Sain palautetta myös omasta tekstistäni. Mietin ääneen onko siinä jo liikaa yksityiskohtia, mutta ilmeisesti ei. Ne herättivät muutamia kysymyksiä, kuten mihin ne sijoittuu ja miten siihen on päädytty. Opettaja kyseli kauheasti sen perään, mihin teksti ottaa kantaa ja mikä on yhteiskunnallinen ajatus sen taustalla. Pitää siis alkaa oikeasti miettimään maailman ja tapahtumien taustoja ja saada niitä paperille auki. Tunnilla jo mietittiin onko tarina dystopiaa, nykymaailma lähtenyt käsistä? Mietimme myös kuka on joutunut eturintamaan ja miksi. Oravakin sai huomiota. Ehkä näistä saa enemmän jatkettua joskus. Ainakin maailman propagandaa olisi hauska miettiä.
Loppuun oli varattu aikaa taas keskustelukierrokselle: miltä nyt tuntuu ja mihin on pyrkimässä. Omat ajatukset lähinnä koskivat kirjoittamisen harjoittelua ja prosessikirjoittamista. Pitäisi myös saada luettua oikeasti eri tyylisiä kirjoja. Muilta opiskelijoilta nousseita ajatuksia oli tietoisempi ote luettuun ja kirjoitettuun ja itselle oleellisen tunnistaminen. Pitäisikö luoda tietoisesti oma tyyli?

Kurssi oli yhtä mielenkiintoinen kuin edellisetkin vaikka painotus olikin liikaa palautekeskusteluissa. Niistä sai kuitenkin paljon ajatuksia ja ideoita omaan kirjoittamiseenkin. Oma tyylini ehkä alkaa näkyä tai ainakin kirjoitukseni teemaan liittyvä tyyli.

Palautekierros

Kävimme taas läpi opiskelijoiden uusia tekstejä ja muutamista tehtyjä uusia versioita. Mietimme maailman rajaamista teksteissä. Lähikuvaa ja yleiskuvaa, mitä kannattaa kertoa ja miten tilanteeseen on päädytty. Yhteen tekstiin oli saatu toimiva kehärakenne aikaan.
Tarinointi oli myös puheenaiheena. Tarinasta syntyy uusia tarinoita, samoin elämän jatkumisesta. Tekstin rakenne voi myös vaikuttaa tarinan jatkumoon.

Nimetön uutisankkurin kaipuu

Näemmä tämä kurssi on lähes pelkkää omien tekstiemme palautekeskustelua. Käy se niinkin, vaikka ehkä välillä olisi kiva saada jotain teoriaa tai historiaa pohdinnan tueksi. Ehkä olen vain ollut liikaa yliopistolla.
Käsitellyt tekstit olivat aika sci fiä: tietokoneen ajattelua ja liikkumista tv:n läpi. Palasimme taas myös taustatyöhön. Yksinkertaisenkin tarinan ja asetelman takana on aikajana ja useita tapahtumia. Niitä ei ole pakko kirjoittaa auki, mutta niitä kannattaa ainakin miettiä.
Lyhyt tehtävä tai ajatuksen aihe tunnin lopuksi oli että mihin suuntaan haluaa kehittää omaa tyyliään. Tiedän ainakin haluavani kirjoittaa ”luovempaa” tekstiä, eli ehkä pyrkiä eroon tekstin yksinkertaisuudesta. Enemmän hienoja lauseita ja parempaa kielenkäyttöä.

Palautetta kerrakseen

Jatkoimme taas omien tekstiemme läpikäyntiä. Aloitimme omasta tekstistäni. Se oli kuulemma mielenkiintoinen, mutta kaipasi enemmän paikka- ja aikatietoja. Lukijat heittivät sen melkein toisen maailmansodan aikaan, mikä ei ollut tarkoitukseni. Innoitukseni kyllä ehkä. Toisaalta he miettivät dystopiaakin, eli pitää kehittää sitä puolta seuraavaan versioon. Teknologian puute kaipaa myös selitystä. Larea pitäisi jalostaa, antaa syy pitää hänestä ja kertoa, miksi hän on vartiovuorossa. Hän ei olisi vain uhri. Pohdimme hetken, mikä tuottaa samaistumisen tunteen lukiessa. Novellini loppu oli kuulemma hieman deus ex machina, joten sitäkin voisi parannella.
Toisien tekstien kohdalla mietimme käsikirjoituksen ja proosan eroa. Yhdessä oli myös hyvin otettu aika ja ajattelun muutos mukaan.
Käytännön vinkit liittyivät aistihavaintoihin. Joka kappaleeseen voi laittaa kaksi lausetta, jotka kuvaavat vain aistihavaintoja. Se voi helpottaa kirjoittamista. Konkreettinen kuva on myös helppo, ja kaikkea siinä ei tarvitse selittää. Kun tekee näköhavaintoja, voi pohtia miksi huomaa juuri sen ja mitä se tuo mieleen.

Surrealistisia välilyöntejä

Taas tuli lisää opiskelijoiden tekstejä ja palautetta. Jäimme keskustelemaan surrealismista ja absurdista ja niiden liittymisestä maagiseen realismiin. Totesimme niiden olevan hyvä tapa kuvata pakkomiellettä ja mielen murenemista.
Toisessa tekstissä mentiin äärilaitaan eli keskustelimme realismin ja naturalismin eroista, eli todenmukaisuudesta ja kaiken tallentamisesta sellaisena kuin se oikeasti on.

Pieni musta lohikäärme Viljo

Emme käyneet tällä kertaa läpi kuin opiskelijoiden kirjoitelmia. Niitä oli kaikenlaisia. Mietimme esimerkiksi tunteiden toiminnallistamista, eli miten saada tunteet ilmaistuksi ympäristön kautta. Lukijalle on kiinnostavaa, jos tunteet ovat kontrasti tilanteeseen ja ympäristöön, mutta kontrastin pitää olla myös uskottava.
Suorien hyviksien ja pahiksienkin puute sekä pienet yksityiskohdat tuovat kiinnostavuutta ja realistisuutta. Liika myyttien ja symboleiden viljely vie sitä taas pois.
Saimme myös taas lukuvinkin. Asko Martinheimon Parempi lause.

Ulos ja sisään

Vuoden eka oppitunti ja uusi kurssi alkaa, nyt proosateemalla. Tämä kurssiaihe on itselle varmaan se kaikista tutuin. Toisaalta se on myös tyyli, jossa tuskin on koskaan oikeasti hyvä. Aina löytyy harjoiteltavaa jostain.
Kävimme tunnin aluksi keskustelua edellisestä draamakurssista ja muutenkin mietimme omaa kirjoittamistamme. Monet toivoivat pieniä kirjoitustehtäviä kurssille. Opettaja antoi myös taas kirjavinkin, Mindfulness ja kirjoittamisen taito. Se on kuulemma parhaita kirjoitusoppaita, mitä hän on lukenut. Pitää käydä varaamassa se kirjastosta.
Tunnin varsinainen teema oli ulkoa sisään ja sisältä ulos. Miten siis kuvata henkilöitä ja tapahtumia ulkoisen tai sisäisen kautta. JD Salingerin Loistava banaanikalapäivä esimerkiksi onnistuu kuvaamaan päähenkilön ajatuksia menemättä hänen päänsä sisään. Tekstissä kuvaillaan enemmän tapahtumia ja keskustelua, aivan kuten draamassa. Raija Siekkisen Kuinka rakkaus syntyi tapahtuu taas päähenkilön ajatuksissa. Lukija kokee mitä henkilö kokee. Tämä tyyli vaatii kieleltä enemmän ja ilmaisussa pitää olla tarkempi.
Salingerin kohdalla mietimme myös, että on helpompaa kirjoittaa omasta kokemuksesta, tunnetuista asioista. Myös hyvin ja perusteellisesti rakennettu henkilö tuo uskottavuutta, vaikka ei kerrota kuin valikoituja tapahtumia.
Saimme myös kirjoitustehtävän sisä/ulko teemalla. Piti valita aiheeksi jotain itselle tärkeää, ja teemana odotus, jos ei muuta keksi. Viikko aikaa kirjoittaa. Nyt keksimään siis aihetta…

Rakenteellista teatteria

Tai sitten ei. Viimeisen varsinaisen opetuskerran aiheena oli draaman rakenne ja rakenteeton (draaman jälkeinen) teatteri. Jälkimmäinen sisälsi aika paljon Hans Thies Lehmannin ajatuksia.
Draaman jälkeinen teatteri tarkoittaa löyhästi ottaen kaikkea muuta kuin perinteistä teatteria. Kerronta katkeaa, tyylejä sekoitetaan ja tehdään kaikkea mahdollista erilaista ja modernia. Esitys on rytmiä, ääntä, tyhjää tilaa, hiljaisuutta, dekonstruktuoitua tekstiä. Esimerkkinä meillä oli mm. E L Karhun Leipäjonoballadi. Sen käsikirjoituskin oli moderni, kaikki yhteen pötköön kuin proosassa. Pohdimme myös Tadeusz Kantorin Wielopole, wielopole -näytelmää ja Smedsin Karamazovin veljekset -tuotantoa.
Draaman rakenne käytiin läpi dramaturgian kautta. Tässä oli hieman toistoa aiemmasta. Tärkeää on tarina (mitä) ja juoni (miten), kun tekstiä analysoidaan. Aristoteleen Runousopin kolme näytöstä on draaman klassinen muoto. Gustav Freytag kehitti viisinäytöksisen mallin, jossa toiminta nousee ja laskee. Nämä olivat draaman suljetun muodon lajeja, joissa alusta seuraa tietty loppu lineaarisessa järjestyksessä. Avoimessa muodossa taas teksti voi hyppiä sinne tänne ja loppua ei ehkä ole ollenkaan.
Alku, keskikohta, kliimaksi ja ratkaisu ovat hyviä ja helppoja tapoja rakentaa draamatekstiä. Rakenne voi olla kehämäinen, episodeista koostuva tai kuin talo.
Näytelmän pitää olla kiinnostava, muistettava. Materiaalista pitää löytää se osa, mikä herättää aktiivisen kiinnostuksen. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse suunnitella ennakkoon.

Maailman palaute

Tämän kertainen oppitunti oli pidempi kuin yleensä. Ensin käsittelimme kirjoittamiamme kohtauksia ja lopuksi oli lyhyt luento-osuus maailmankuvasta.
Opettaja oli löytänyt tehokkaan työkalun palautteen antamiseen. Das Art -menetelmä on kotoisin Hollannista ja se on kehitetty esitysten arvioimiseen. Das Art menee hieman syvemmälle kuin perinteinen huonot ja hyvät puolet. Se käsittelee eri puolia näytelmästä ja ison osan ajasta tekijä vain tarkkailee prosessia.
Nyt käytössä oli hyvin lyhyt versio, eli tekijän kysymys, myönteinen palaute ja ongelmakohtien etsintä. Muuhun ei olisikaan ollut aikaa. Kävimme kohtauksia ja palautetta läpi pienissä ryhmissä, mutta aika meinasi silti loppua kesken. En saanut mitään kovin konkreettisia ideoita tekstini parantamiseksi. Opettaja tosin antoi vinkin koko näytelmän nimeksi, koska Nina oli kuin paketti auton takaosassa. Muidenkaan ryhmäläisten teksteille ei tullut paljon muuta kuin myönteistä palautetta. Saimme muutaman kohdalla yhdessä mietittyä ratkaisuja kirjoittajan hankaliksi kokemiin kohtiin.
Maailmankuva sisältää ihmisen suhteen muihin, oikeaan ja väärään. Se kertoo, minkälaisen koodiston pohjalta ihminen havainnoi ja toimii. Näyttämöllä siis kuka on normaali, neutraali; kuka kertoo; keneen samaistutaan jne. Katsoja ja kertoja ei voi olla neutraali, vaikka yrittää.
Teimme tämän pohjalta pienen harjoitteen, jossa mietittiin omia kieliympäristöjä ja niiden sovittamista omaan näytelmään. Kieliympäristö tässä tarkoitti eri tapoja puhua ja käyttää kieltä. Sain listattua niitä jonkun verran, mutta ei niistä oikein mininäytelmääni ole.

Puhuvia tyyppejä

Ilta oli pyhitetty henkilöiden ja dialogin miettimiseen. Henkilöt ovat toiminnan tärkeimpiä osia draamassa. Heillä on tahto, josta syntyy toimintaa. Ristiriita vie kriisin kautta heidät ratkaisuun. Ristiriita voi olla usein konflikti eri henkilöiden ja heidän tahtotilan tai toiminnan välillä.
Draamassa voi olla yksi tai useampi päähenkilö, ei kuitenkaan kovin monta. Päähenkilö, protagonisti, muuttuu tarinan edetessä eniten. Voisiko parannuksen kokeva pahis olla päähenkilö sankarista kertovassa tarinassa? Päähenkilön vastustaja on antagonisti. Muut henkilöt ovat vain tarinan tukena. Näkökulmahenkilö taas määrittää tarinan näkökulman, ja se voi olla joku aivan muu kuin päähenkilö. Henkilöhahmon ja näytelmän tarkoitus kannattaa selvittää ennen kirjoittamista.
Lajos Egrin mielestä hyvin rakennettu henkilö on tärkeämpi kuin juonen kehittely. Lukijan pitää tunnistaa henkilö, pysytä samaistumaan häneen. Henkilön tunteet ovat tähän hyvä keino. Henkilöitä pitää myös ymmärtää, pitää tietää heidän taustansa ja vaikuttimensa. Yksi määräävä piirre voi olla hyvä tapa lähteä liikkeelle henkilön rakentamisessa. Fysiologia, sosiaalinen piiri ja psykologia tulevat seuraavaksi.
Toinen näkökulma henkilöön otettiin post-draamasta. Siinä erotetaan henkilöhahmo ja ihminen tarkemmin. Hahmo on enemmän vain kuva ja joukko ideoita.
Mietimme myös miten aloittaa kirjoittamisen ja ottaa kaikki huomioon. Puheeksi tuli Georges Poltin 36 tilannetta, joista voidaan johtaa kaikki näytelmät.
Dialogi vaikuttaa heti näytelmän atmosfääriin ja sen rakentumiseen. Monologissa yleisön rooli kasvaa. Dialogi mm. edistää tapahtumien kulkua ja valottaa näytelmän alatekstiä. Tärkeää on miten sanotaan, ei vain mitä sanotaan. Oikean elämän puhe ei aina sellaisenaan toimi näyttämöllä. Nonverbaalisuuskin voi olla osa dialogia. Käännettä pienempi sykäys voi muuttaa jännitettä ja luoda reaktioita henkilöissä.
Lopuksi kävimme hieman läpi Juha Jokelan Fundamentalistin yhtä kohtausta. Saimme myös yhden kirjoitusharjoitteen: tilanne, jossa on toiminut toisin kuin olisi halunnut. Edellisellä kerralla opettaja oli jakanut toisenlaisia harjoituksia kirjekuoressa. Piti mennä uuteen paikkaan ja siellä kirjoittaa kuoren ohjeiden mukaan.

Opettele lukemaan!

Eli oppitunti käsitteli näytelmän lukemista. Se ei kuulemma ole niin yksinkertaista, jos tekstistä haluaa saada tarpeeksi irti ja esityksen näyttämölle.
Aloitimme Outi Nyytäjän artikkelille näytelmän lukemisesta. Se on julkaistu 1978, mutta lukemisen perusteet eivät juuri ole muuttuneet. Ensin näytelmä luetaan alusta loppuun kuin mikä tahansa kaunokirjallinen teos ja laitetaan ensivaikutelmat paperille heti ja tarkasti. Sen jälkeen havainnoidaan tekstiä tarkemmin, ja mietitään miksi joku asia jäi mieleen. Roolit ja näytelmän maailma puretaan erikseen. Henkilöistä kaivetaan esiin niiden luonne, ja maailmasta etsitään vihjeitä ympäristöstä ja aatteista. Näytelmistä löytyy myös teema tai teemoja. Päälause kehittyy pääsanoman ympärille, mutta sitä ei tarvitse sellaisenaan löytää valmistaa esityksestä.
Toinen artikkeli oli Juha-Pekka Hotisen Tekstuaalista häirintää. Se käsitteli enemmän analyysimaisempaa lukemista. Lukijan pitää ensin pohtia oma näkökulmansa lukemiseen, ja tietää, mihin käyttöön analyysi tulee.
Keskustelimme myös näytelmätekstien vanhenemisesta. Monien tekstien yksityiskohdat vanhenevat ja pääsanomat ikääntyvät, varsinkin ”poliittisissa” näytelmissä. Yleisteema voi kuitenkin pysyä ajankohtaisena. Teksteillä on eri aikakausina eri merkityksiä ja tärkeät kohdat voivat muuttua.
Loppu tunnin teimme pika-analyysia kolmen näytelmän kohtauksista. Tarpeettomia ihmisiä, Petos ja Skavabölen pojat. Viimeinen oli hyvä esimerkki, miten tekstinä näytelmä on eri kuin lavalla. Alun sai lukea pariinkin kertaan, ennen kuin sain sen hahmotettua oikein. Luimme kohtaukset tietenkin ääneen, kuten draamaan kuuluu, ja jokaiselle oli jokin rooli. Onneksi ei tarvinnut sentään näytellä!