Kohti seuraavaa

Luovan elämäkerran kurssi on vihdoin ohi. Se kesti vain kaksi kuukautta, mutta koska joka viikko piti tehdä jokin tehtävä se tuntui pitkältä ja työläältä. Tuntuu, että unohdin jo kurssin alun, ja pitikin käydä ensimmäisen tapaamisen powerpointit uudestaan läpi.

Elämäkertaa tuli pohdittua eri näkökulmista viikkojen aikana. Osa elämäkertaan liittyvistä teemoista on mielenkiintoisempia kuin toiset. Ja jotkut elämäkertateokset mielenkiintoisempia kuin toiset. Tämä ainakin riippuu kirjoittajan taidosta ja lähestymistavasta. Onneksi elämäkerta voi olla muutakin kuin paksu kasa sivuja täynnä kuivaa tekstiä. Erilaisen elämäkerran tehtävä olikin kurssilla mukava, ja sen tuotokset olivat monimuotoisia virtuaalimaailmasta esineisiin pöydällä. Esseekin tuotti aika erilaisia teemoja ja ajatuksia. Muiden esseitä lukemalla oppi ehkä eniten elämäkertojen maailmasta.

Pohdin kurssin alussa, että tuleekohan luettua enemmän elämäkertoja tämän kurssin jälkeen. Siitä on ehkä aikaista vetää johtopäätöksiä, mutta ainakin luen nyt elämäkerrallista Vammaiset : vaivaisista täysivaltaisiksi kansalaisiksi?-teosta. Se sisältää monen vammaisen elämäkerrallisia kertomuksia ja on rakennettu kuin yleinen vammaisten elämäkerta ikäkausien ja elämäntilanteiden mukaan. Olisiko se joukkoelämäkerta? Vielä en tiedä, onko kirja hyvä, mutta ainakin se vaikuttaa perusteelliselta.

Arvotettu suunnitelma

Erilainen elämäkerta piti palauttaa palautekierroksen ja korjausten jälkeen. Omaani ei tullut juuri muutoksia. Jonkun kirjoitusvirheen korjasin ja lähdeluettelo piti siistiä. Lisäksi askartelin elämäkerran esimerkiksi kuvan ja kasasin tekstiä. Oletuksena tehtävässä varmaankin oli, että teksti olisi omaa. Elämäkertani luonteesta ja aiheesta johtuen päädyin kirjoittamaan itse vähän, ja ottamaan lisäksi pari suoraa lainausta ja kopiomaan tekstiä toisaalta. Saa nähdä, mitä arvostelijat pitivät. Korjauksia en tehnyt varsinaiseen suunnitelmaan, koska alkuperäinen oli jo varsin kattava.

Muutkaan ryhmäläiset eivät muuttaneet suunnitelmiaan paljon. Vain yksi taisi tehdä paljon lisäyksiä saadun palautteen perusteella. Ikävää muutosten puutteesta teki sen, että meidän piti antaa muille ryhmäläisille arvosana tehtävästä. Joillekin oli annettu palautetta siitä, että suunnitelma ei vastannut tehtävänantoa, mutta tätä ei otettu huomioon. Laitoinkin arvosanan yhteyteen, että jos palaute olisi otettu huomioon, arvosana olisi ollut korkeampi. Varsinkin kun tarkoituksena oli suunnitella monimediainen elämäkerta ja pääasialliseksi toteutusmuodoksi valittiin teksti ja kuvat painettuna teoksena. Vaikka suunnitelmaan kuului muutakin, ne olivat pienessä osassa. Tämän ja muiden suunnitelmien kohdalla mietin edelleen, miksi monimediaisuus tuntui olevan vaikeaa. Itselleni se oli hyvin helppoa. Ehkä en vietä tarpeeksi aikaa kirjojen ääressä? 

 

Tällä kertaa ei annettu varsinaisesti palautetta, vaan arvosanoja. Arvosanat oli melko helppo antaa, koska meillä oli käytettävissä hyvät arviointikriteerit. Joku kohta sai kyllä miettimään, mihin suuntaan arvosanaa säätää. Kuten miten paljon pohdintaa kuuluu suunnitelmaan ja minkälainen esimerkki on tarpeeksi kattava. Tämä tehtävä oli kuitenkin helpompi arvostella kuin edellinen essee olisi ollut.

Anteeksi etukäteen

Palautteen antaminen ei selkeästi ole minun juttuni, vaikka siitä olen käynyt kurssinkin. Elämäkertakurssilla piti kirjoittaa essee jostain elämäkertoihin liittyvästä aiheesta ja antaa muille palautetta tekstistä. Huomasin etsiväni muiden esseistä kaikkea korjattavaa enemmän kuin hyviä kohtia. Eivät esseet huonoja olleet, ja joku oli jopa loistava. Jotenkin aivoni eivät taipuneet parempaan palautteeseen (mistä tuli tarve pyytää anteeksi). Toki yritin antaa kehuja ja en sanonut toivottavasti liian terävästi. Itsesensuuri sentään toimi. Pitänee seuraavalla kerralla varata useampi tunti per palauteteksti, jotta saan palautteen kunnolliseksi. Haluan vain mieluummin antaa hyödyllistä palautetta, enkä vain todeta mitä toinen on kirjoittanut ja miten. Kaikista esseen aiheistakaan ei löytynyt kovin kiinnostavaa keskusteltavaa.

Luin myös muiden antamia ja saamia palautteita. Joku oli panostanut tosissaan ja kirjoittanut liuskan verran tekstiä ja ideoita. Oli tosin joukossa muutama, jotka antoivat vielä huonommin palautetta kuin minä. He eivät antaneet edes kehitysideoita ja he onnistuivat kirjoittamaan vielä lyhyemmin. En tiedä, olivatko he käyneet palautetaitojen kurssin.

Oma esseeni päätyi pohtimaan asiantuntijablogia elämäkertana. Siitä ei tullut mikään mestariteos, mutta olen ihan tyytyväinen. Hylkäsin ne pari aiemmin miettimääni ideaa, koska koronan jälkeen kovin korkealentoinen ajattelu ei vielä onnistunut.

Aiheen nappasin yhden ryhmäläisen edellisen tehtävän tekstistä. Ajattelin siitä tulevan jonkun verran tekstiä helposti, koska blogit ovat tuttuja ja olin jo pohdiskellut teemaa edellisen tehtävän yhteydessä itsekseni. Essee olikin melko vaivaton kirjoittaa. En vain saanut etukäteen kehitettyä rakennetta, joten päädyin kirjoittamaan pätkiä lähteiden pohjalta ja laittamaan ne hyvään järjestykseen. Paljon jäi vielä kirjoittamatta, mutta aika ja into loppuivat kesken, kuten tavallista. Olisin voinut pohtia esimerkiksi influenssereiden kerrontaa ja yritysten blogeja hyvinkin pitkästi.

Käytin esseen punaisena lankana omaa blogiuraani, joka ei aina oikein ole edennyt muutamaa kirjoitusta pidemmälle. Saamassani palautteessa toivottiin, että olisin ottanut esimerkkejä teksteistäni mukaan tai laittanut linkit blogeihin loppuun. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ollut tehdä liian henkilökohtaiseksi menevää tekstiä, vaan pysyä yleistasolla ja asiantuntijablogien yleisissä ominaisuuksissa. Kerroinkin tämän palautteen antajille. Jäin itsekseni miettimään, miten paljon opiskelijoiden oletetaan kertovan itsestään muille. Toki tällä kurssilla mennään henkilökohtaiseen, koska puhutaan elämästä kertomisesta. Moni valitsi tehtävän aiheetkin niin, että päätyivät kertomaan itsestään ja suvustaan, vaikka ei ollut pakko. Itselleni se oli jotenkin itsestään selvää, että jos ei halua kertoa kaikkea kaikille, ei ole pakko. Vaikka se olisikin teoriassa jo muiden luettavissa verkossa, kuten blogieni tapauksessa.


Esseetä varten oli lista lähteitä, joiden lisäksi sai etsiä yhden tieteellisen lisälähteen. Huomasin muiden esseitä lukiessani tämän olevan haaste. Monilla ei ollut kovin tieteellisiä lisähteitä, joillain oli kymmenen uutisartikkelin tapaist lähdettä, ja joku oli päättänyt yhden kokoomateoksen olevan yksi lähde, vaikka artikkeleilla oli eri kirjoittajat. Lähteiden käyttöön kuitenkin pyydettiin erikseen kiinnittämään huomiota. Itse ratkaisin ongelman etsimällä tutkimusartikkelin. Aihetta päättäessäni jotenkin ajattelin, että totta kai blogeja on tutkittu elämäkertana. Löysin kyllä paljon sinne päin olevia artikkeleita, mutta aivan samaa aihetta ei löytynyt. Perusblogihan on luonteeltan hyvin elämäkertamainen. Blog as biography ei tuonut yhtään sillä otsikolla oleva hakutulosta. Ehkä aihe on niin itsestäänselvä? Toisaalta yksi lähteeni käsitteli elämäjulkaisuja, eli miten ihmiset kertovat elämästään verkossa. Blogien lisäksi tämä käsittää sosiaalisen median julkaisut. Verkosta olisi helppo koostaa jonkun elämäkerta pelkkien Facebook-päivitysten avulla. Ehkä seuraavaan esseeseen...

Maailmasta tuli kirjani

Jotta osaa kirjoittaa elämäkerran, on hyvä tietää, mistä elämäkerta koostuu. Emme tosin ole elämäkertakurssilla tainneet tarkemmin pohtia, mikä elämäkerta oikeastaan on muuten kuin ensimmäisellä luennolla. Elämäkerran määrittely jäi itsenäiseksi luettavaksi. Nyt puolessa välissä kurssia oli siis aiheellista lukea yksi kokonainen elämäkertakirja.
Pääsin tässä ehkä hieman helpolla. Meidän oli alunperin tarkoitus lukea ryhmässä kaksi kirjaa, jokainen lukisi yhden, ja keskustella niistä. Jotenkin päädyimme siihen, että kaikki ottivat listalta mitä huvitti. Kerroin lukeneeni Kalle Könkkölän elämäkerran edellistä tehtävää varten, ja muut ryhmäläiset sanoivat sen riittävän. Koronan vaikuttaessa en pistänyt hanttiin, koska kaikki ylimääräinen ajatustyö oli hankalaa.
Könkkölän elämäkerta Huoneekseni tuli maailma on Heini Sarasteen kirjoittama, koostama, toimittama. Sisältö oli mielenkiintoinen, kirjalliset ansiot taas jättivät ehkä toivomisen varaa. Vammaispolitiikassa nykyäänkin mukana oleville kirja on varmasti hyvä taustateos.
Ryhmäkeskustelu pyöri kerronnan ympärillä. Eräs valittu elämäkerta oli enemmän listaus elokuvista ja toinen elämäkerran lisäksi kaunokirjallinen romaani ja kertomus gradun teosta. Mietimme, mikä teki jokaisesta elämäkerran kerrontatavasta hyvän ja mitä voisi parantaa. Elämäkerran pitäisi olla asiallinen, mutta persoonallinen. Pelkkää faktatietoa on tylsä lukea, mutta elämäkerran ei pitäisi muuttua puoliksi romaaniksi kesken kaiken. Näkökulman vaihto kesken kaiken tekee elämäkerran sekavaksi. Kaikkea ei tarvitse kertoa kronologisessa järjestyksessä, mutta joku selkeä rakenne auttaa lukijaa.
Pitänee seuraavaksi lukea hyllystä löytyvät Merete Mazzarellan Mary Shelleyn tarina ja Linus Torvaldsin elämäkerta. Toinen ollut kesken useamman vuoden, toinen istunut hyllyssä vielä pidempään.

Keskeytetty elämäkerta

Kaksi vuotta se kesti, ennen kuin korona iski tähän taloon. Onneksi en ollut tapani mukaan koulutehtävien kanssa aivan viime tingassa, ja sain koronasta huolimatta palautettua edes jotain. Tarkoitus oli suunnitella erilainen elämäkerta, joka olisi monimediainen, sekä toteuttaa tästä esimerkki. Suunnitelma syntyi helposti ja nopeasti, kun sain hyvän idean. Esimerkin toteuttaminen taas jäi koronan takia. Onneksi sen ehtii vielä myöhemminkin, kun saamme palauttaa hiotut suunnitelmamme.
Tehtävänannossa oli esimerkkejä monimediaisista erilaisista elämäkerroista. Eräs esimerkki oli halli, ja siitä sain ajatuksen Kalle!-näyttelystä. Se kertoisi Kalle Könkkölän elämästä ja vammaisaktivismista, sekä vammaisuuden historiasta. Pohjana oli Könkkölän elämäkerta Huoneekseni tuli maailma, mutta muuta materiaalia haettaisiin mm. Kynnyksen, Abiliksen, DPI:n, eduskunnan ja Vihreiden arkistoista. Hallissa olisi esillä tekstiä, kuvia ja videoita, sekä keskellä Könkkölän rintakuva, jota saisi tunnustella vapaasti. Kaikki toki mahdollisimman saavutettavaa. Jäin jo miettimään, miten tämän saisi toteutettua. Ainakin se vaatisi aikaa ja rahaa. Veikkaan että projekti olisi oikeasti toteutettavissa, jos intoa riittäisi. Katsotaan nyt…
Muutkin ryhmäläiset kehuivat suunnitelmaani ja sen monipuolisuutta. Joku ehdotti virtuaalista käyntiä ja pienoismallia tilasta. Virtuaalisuus kävi kyllä mielessä, mutta ajattelin sen olevan jo liikaa. Vaikka olikin tarkoitus tehdä monimediainen elämäkerta, ei aivan kaikkia elementtejä ole ollut tarkoitus ottaa mukaan. Moni ryhmäläinen myös valitti, että monimediaisuus teki tehtävästä hankalan. Sen huomasi myös suunnitelmista, jotka olivat osin aika tekstipohjaisia. En oikein tiedä, mikä teki tehtävästä hankalan. Saimme kuitenkin paljon esimerkkejä ja tässä vaiheessa kirjoittamisen opintoja kaikilla pitäisi olla jo joku käsitys monimediaisuudesta. Elämäkerraksi kelpasi verkkosivutkin. Kai se toteutettava osuus pelotti monia. Muutama kurssilainen oli joteuttamassa koko elämäkertaa, ennen kuin tajusi lukea ohjeet kunnolla. Nyt piti kuitenkin tehdä vain suunnitelma. Tosin joku valitti senkin olevan vaikeaa, kun ei saanut palauttaa mindmapia tai ranskalaisia viivoja. Ehkä kaikki eivät ole tottuneet kirjoittamaan ajatuksiaan auki?
Muiden ryhmäläisten ideoista mielenkiintoisin oli pieni pöytä, jossa oli vanhoja esineitä. Taustalla kuului tarinaa esineiden omistajasta. Se oli kuin oma ideani pienoiskoossa. Elämäkerran ei tarvitse aina olla suuri kokonaisuus, vaan se voi olla myös pieni tuokiokuva. Toinen mielenkiintoinen idea oli ammattiblogi elämäkertana. Harmitti vain, että sen kohdalla ajatus ja esimerkin toteutus ei ollut kantanut loppuun saakka. Blogi kertoi enemmän mitä tekijä osaa kuin miksi hänellä on tietyt taidot ja miten ne on hankittu. Miksi ja miten olisi tehnyt siitä elämäkertamaisemman.

Vanhasta uutta

Elämäkertakurssin eksoottisin tehtävä oli fanifiktion kirjoittaminen. Tehtävänantona oli kirjoittaa joku osa tunnetusta kirjasta uusiksi tai sijoittaa itsensä kirjaan. Kai sekin on on elämäkertaa? Ainakin se on autofiktiota. Fanifiktio ei kuitenkaan ole mun juttu. Totesin pohdintaosuudessakin, että verkossa liikkuvat meemit ovat tutumpia fanifiktion muotoja. Muutamia parodiakirjoja tosin löytyy hyllystä, ja netissä olen tainnut lukea ainakin Taru sormusten herrasta -versiota. Perinteistä, amatöörikirjailijoiden eroottisia kertomuksia ei ole tullut luettua. Jäin miettimään pohdinnassa myös (mennen sivuun tehtävänannosta), ovat elokuvat yksi fanifiktion muoto. Ainakin jotkut kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat tuntuvat siltä. Osia kirjoitetaan uusiksi ja jätetään pois. Tarinasta tehdään oma versio. Muut ryhmäläiset jatkoivat pohtimaani, että fani-sanana viittaa alisteiseen asemaan. Elokuvia tehdään usein samalla tasolla alkuperäisen kanssa, kun fanifiktio mielletään ehkä alemman tason ja harrastelijoiden tuotteeksi. Toisaalta joku myös totesi, että jos käsittelee elokuvia fanifiktiona, ei haittaa niiden erot alkuperäiseen teokseen nähden.

Mietin pitkään, mihin kirjaan sijoittaisin fanifiktioni. Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta oli ensimmäinen vaihtoehto, koska sen tarinassa oli pari selkeää aukkoa. Televisiosta kuitenkin tuli Da Vinci koodi. Se alkoi tuntua paremmalta vaihtoehdolta, koska tarina oli tutumpi. Sain samalla tekosyyn lukea kirjan uusiksi. Da Vinci koodin tarina on kuitenkin melko selkeä kokonaisuus, joten piti miettiä hetki, mitä sen kanssa tekisi. Mietin hetken kohtausta Marian kanssa, mutta en oikein keksinyt siitä mitään fiksua. Päädyin sitten jatkamaan kirjaa loppupäästä Fachen näkökulmasta. Teksti syntyikin yllättävän helposti ja palautteen mukaan saavutin hyvin Dan Brownin tyylin. Tuskin kuitenkaan jatkan fanifiktion kirjoittamista.

Muiden ryhmäläisten tekstit olivat melko erilaisia lähestymistavoiltaan. Yksi toi hahmot nykyaikaan ja teki tarinasta täysin uuden version. Toinen laajensi kohtausta, ja komas kirjoitti kohtauksen kynttilänjalan näkökulmasta. Se olikin melko hauska idea. Palautteissani tärkein teema taisi olla alkuperäisen tyylin ja kielen matkiminen. Muutaman tekstin alkuperäinen teos oli kirjoitettu murteella, ja fanifiktioteksteissä murretta oli vaihtelevasti. Toisaalta tyylin ja kielen käyttö kunnioittaa alkuperäistä, toisaalta se tekee erot alkuperäiseen pieneksi. Jos tarinaankaan ei tule paljon uutta, fanifiktion ansiot jäävät pieneksi. Varsinkin yhden tekstin kohdalla mietin, että siihen olisi voinut kirjoittaa paljon lisää. Toisessa ääripäässä oli teksti, jota ei tunnistanut alkuperäisen fanifiktioksi ellei tiennyt asiaa. Tästä uli koko ajan mieleen 50 Shades of Grey, joka sai alkunsta Twilightin fanifiktiona. Jossain vaihessa fanifiktiosta tulee siis oma tarinansa.

Artikkelia ja analyysia

Luova elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssi alkoi omien verkkoon laitettujen tekstien analyysilla. Käytännössä piti miettiä mitä on julkaissut someen ja mitä se kertoo itsestä. Pohjana tässä oli Meretojan (2019) artikkeli Metanarratiivisuus ja kerronnallinen toimijuus. Artikkeli oli mielenkiintoinen, vaikka se pitikin lukea pari kertaa. Teoria-osuus vaati melkein aivojen nyrjäyttämistä, kun en ole hetkeen lukenut humanistisia tieteellisiä artikkeleita. Loppupuolen esimerkit onneksi auttoivat ymmärtämään aihetta. Metanarratiivisuus on siis sitä, kun tekstissä pohditaan kirjoittamisen ja kerronnallisuuden ilmiöitä, yksinkertaistetusti.

Omaksi analyysin kohteekseni valitsin Twitter-tilini. Siellä on yli 2200 twiittiä, joista ehkä 50 on viimeisen kuuden vuoden ajalta, ja sitä edeltävinä vuosinakin aika rajattu määrä. En kuitenkaan jäänyt miettimään tätä, vaan pohdin, miksi suuri osa 50 twiitistä liittyy SomeTimeen. Totesin, että some-tapahtumassa on luonnollista twiitata ja sitä melkein odotetaankin. Se myös nostaa esiin asiantuntijuuttani, hyvässä ja huonossa mielessä. Twitterissä kun ei näy nyt mitä kaikkea muutakin teen. Pitää kai oikeasti aktivoitua siellä taas, jos löytää jostain aikaa.

Päädyin pohtimaan myös Facebookin käyttöäni. Sieltä nostin vague booking -ilmiön esiin. En tosin ehtinyt kaivaa tälle lähdettä. (Note to self: hyvä esseen aihe?) Vague booking tarkoittaa some-julkaisuja, joilla halutaan kommentoida jotain, mutta ei kerrota yksityiskohtia. Listasin alustavasti myös kaikenlaisia muita mieleen tulevia ajatuksia. Kaikkea ei vain aina saa paperille saakka eikä mahdu annettuun sivumäärään. Se olisi myös mennyt hyvin metaksi, jos olisin pohtinut tehtävässä miksi otin juuri nuo asiat esiin enkä jotain muuta. Mietin nimittäin, kertoisinko työnhausta tai analysoisinko vuorovaikutuksen määrää.

Muiden analyyseja kommentoidessa tuli hyvin esiin eri näkökulmat ja tyylit tehdä analyysiä. Joku kertoi tarkkaan, mitä hänen julkaisussaan oli ja toinen ei taas kertonut oikein mitään. Yhdessä tekstissä pohdittiin parilla lauseella Ukrainasta tulevia kuvia. Pelkästään tästä saisi Meretojan (2019) artikkelin kanssa pitkät pätkät kirjoitettua. Kuka haluaa kertoa kuvilla mitä ja miksi. Miten kuvien kohteet itse reagoivat kuviin, miten he haluavat ne julki. Miksi juuri nämä kuvat leviävät, onko ne valittu tarkoituksella vai ovatko ne mielenkiintoisia. Minkälaisilla kuvilla haetaan apua. (Note to self: toinen hyvä esseen aihe?)

Seuraavaksi pitäisi kirjoittaa kurssille kaksi sivua fanifiktiota. Kunhan ensin keksii mistä senkin aloittaa. Kurssin esseen aihe on myös pohdinnassa, kuten näkyy. Ehkä saan tehtyä jotain täällä julkaistavaa.

 

Lähde: Meretoja, H. 2019. Metanarratiivisuus ja kerronnallinen toimijuus. AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen Aikakauslehti, 16(2), 58–77.

Elämäkertaa luovasti

Elämäkerrasta (huom! Ei elämäNkerrasta) tulee mieleen paksu opus, jossa kerrotaan juurta jaksain jonkun mahtihenkilön elämästä kuivalla asiatyylillä. Keskellä on ehkä useampi sivu kuvia, joihin saatetaan viitata tai sitten ei tekstissä. Tämä on ehkä hieman stereotypinen mielikuva, mutta tällaisia on kirjaston hylly täynnä. Olenkohan koskaan edes lukenut kokonaista elämäkertaa?

Mikä tekisi sitten elämäkerrasta luovan? Todennäköisesti mikä tahansa muu toteutustapa kuin edellä mainittu. Luovan elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssilla pohditaan juuri tätä. Se on kirjoittamisen aineopintojen ensimmäinen kurssi. Itselläni tosin ei, koska teen asiat aina hankalimman kautta. Luvassa on ainakin sosiaalisen median analyysiä, fanifiktiota, esseetä ja lukupiiriä. Sekä palautetaitojen kehittämistä ja elämäkerran suunnittelua. Laskin, että tämä on niitä kursseja, jotka oikeasti teettävät 5 opintopisteen eli 135 tunnin edestä työtä.

Oletan, että osaan kurssin jälkeen arvioida elämäkertojen laatua paremmin. Veikkaan myös, että ymmärrän paremmin, mikä kaikki on oikeasti elämäkertaa ja itsestä kertomista. EHkä tiedän myös, miten fanifiktio liittyy elämäkertaan. Ainakin se on luovaa kirjoittamista. Jos itsensä laittaa valmiiseen romaaniin, tuleeko siitä autofiktiota, vaikka tarina on keksitty?

Autofiktiota olen muuten lukenut ainakin. Curzio Malaparten Iho tuli luettua erästä kurssia varten. Elmäkerroista ainakin Merete Mazzarellan Sielun pimeä puoli: Mary Shelley ja Frankenstein on lähes luettu. Se kertoo sekä Frankensteinin synnystä (siis kirjan) että Shelleyn elämästä. Kirja on mielenkiintoinen, mutta päädyin lukemaan sitä ruotsiksi eli se on kesken vielä vuosien jälkeen. Se voisi kyllä olla yksi vaihtoehto tämän kurssin luettavaksi teokseksi.