Esseehenkilö

Jatkoimme edelleen proosan "teoriaa", tällä kertaa henkilöiden kautta. Runoissa on lähes aina lyyrinen minä, mutta proosassa henkilöihin on vakavampi suhde. He elävät luodun ja lukijan kokeman maailman kautta.
E.M. Forster jakaa henkilöt kahteen kastiin, litteisiin ja pyöreisiin. Litteät hahmot ovat melkein karikatyyrejä, tiettyä ihmislajia edustavia tyyppejä. Heillä ei ole montaa kuvaavaa ominaisuutta tekstin sisällä. Nämä hahmot eivät myöskään kehity, vaan he ovat aina samanlaisia. Litteys ei kuitenkaan aina ole negatiivinen piirre, jos henkilö on muuten hyvin luotu. Pyöreät (täyteläiset?) hahmot saavat tekstissä useampia ominaisuuksia, ja he kehittyvät johonkin suuntaan teoksen aikana. Heihin on myös helpompi samaistua. Jako on siis hieman sivuhenkilö vs. päähenkilö. Forsterin jako ei kuitenkaan aina ole selkeä, vaan hahmo voi kuulua hieman molempiin kasteihin.
Jos kirjoittaja ei ole tehnyt itselleen selväksi, millaisesta maailmasta teksti kertoo ja millaisia henkilöitä siellä liikkuu tai tekstin henkilöt ovat, tulee hahmoista helposti litteitä. Tähän yksipuolisuuteen auttaa, jos onnistuu kuvaamaan hahmojen muutoksen tai halun muuttua (tai sisäisen liikkeen muutoksen puolesta). Jos hahmolla ei ole halua tai tarvetta tehdä jotain tai saada jotain, toimintaa ei synny. Samoin itselle tuttu ja "sähköinen" aihe helpottaa kirjoittamista. Fiktiivisen henkilön kautta on helpompi myös käsitellä itselle vaikeita, mutta tärkeitä aiheita.
Kirjoittamisessa voi myös lähteä liikkeelle siitä, millainen maailma nyt on, millainen sen pitäisi olla tai se voisi olla. Onko maailma tylsä, ankea ja ennalta-arvattava (litteä), vai ilman rajoja oleva fantasia (pyöreä). Realismi kuvaa olemassaolevaa todellisuutta ankeuden kautta. Dystopia voi olla yhtä ankea, mutta siellä kaikki voi olla mahdollista. Maailma voi olla sekava, tylsä ja masentava. Jokaisella on oma näkökulmansa siihen, millaisena taiteen pitäisi se kuvata.
Henkilöiden ja juonien luomiseen on myös kysymyspatteristoja. Niillä pääsee ehkä alkuun, mutta hahmoista tulee helposti arkkityyppejä ja stereotyyppejä. Kirjoituksen taide ja taito -kirja kertoo lisää.

Vaihdoimme tässä vaiheessa tyylilajin esseeseen, ja mietimme sen ominaisuuksia. Esimerkkeinä olivat Margaret Atwoodin Velka ja vaurauden varjopuoli -kirjan alkusivut, sekä Tuomas Nevanlinnan Positiivisen ajattelun paradoksit.
Esseen aiheen pitää olla selkeä. Sitä käsitellään eri näkökulmista pohdiskelevaan tyyliin selkeästi kirjoittaen. Useat näkökulmat tuottavat laajemman kuvan aiheesta, kuin esimerkiksi yksipuolisessa tarinassa. Aiheen puolesta voidaan argumentoida puolesta ja vastaan.
Essee pohjautuu todellisuuteen, eikä sen oleteta sisältävän keksittyjä faktoja. Teksti voi kuitenkin sisältää fiktiivisiä piirteitä, ja se sisältää enemmän kaunokirjallisia arvoja kuin puhdas faktateksti. Essee kuitenkin edellyttää aiheen ymmärtämistä tietoisella tasolla.
Esseet voivat esitellä kirjoittajan mielipiteitä ja henkilökohtaisia elementtejä, mutta toisaalta myös pyrkiä vaikuttamaan lukijoiden mielipiteisiin.
Vaikka essee ei sisällä juonta, sen rakenteen pitää olla selkeä. Pohdiskelua voi olla paljonkin, ja aiheen varjolla voidaan kertoa monenlaisia asioita. Usein essee sisältää taustaa siitä, miksi aiheesta kirjoitetaan juuri nyt. Essee ei kuitenkaan ole niin ajankohtainen teksti kuin kolumni, vaan syvällisempi ja merkityksellisempi katsaus aiheeseen.