Toisen luennon aiheena oli runojen perusteet. Mietimme siis, mikä tekee runon ja miten sen ominaisuudet näkyvät esimerkeissä. Lähdeviitteet alla ovat niin hyvin esillä kuin äkkiseltään löysin.
Totesimme runojen yleensä olevan lyhyitä verrattuna esimerkiksi novelleihin tai varsinkin romaaneihin. Runoista löytyy myös usein riimejä/loppusointuja, varsinkin vanhemmista ja perinteisemmistä kirjoitelmista. Useimmat runot ovat jaettu säkeiksi, jotka muodostavat itsessään kokonaisuuksia.
Runomitta (pitkä vs. lyhyt "tavu") tuo runoihin yhteyden melodiaan ja rytmiin. Sen huomaa varsinkin lausuessa, ja mitan kuuleminen onkin aika vaistomaista. Ennen runoudessa arvostettiin sanojen hallintaa runomitan puitteissa. Nykyään kaikilla runoilla ei ole selkeää mittaa tai rytmiä, eli niissä on vapaa mitta, joka voi särähtää monen korvaan. Proosarunot taas sisältävät enemmän tavallisia lauseita, jotka voisivat esiintyä muuallakin kuin runoissa.
Monissa runoissa on selkeä "lyyrinen minä", jonkinlainen kertoja. Se on usein liioiteltu ja roolin takana. Runo voi olla vain tunnelmakuvaus tietystä hetkestä kertojan elämässä (Pablo Neruda: Oodi halkojen tuoksulle).
Runous on enemmän sitä miten sanotaan kuin mitä sanotaan. Tehokas runo luo mielikuvia sanomatta asioita suoraan, eikä kaikkea edes tarvitse sanoa yhdessä runossa. (Anna Ahmatova: Ensimmäinen kolmatta). Sanat ovat käsitteitä, joita pitää käsitellä niin, että niistä syntyy lukijalle kuva, mutta aina pitää jättää myös tulkinnan varaa (Koivumäki: Jätteidenlajittelua).
Jäntin Joulukalenteri-runossa otsikko toimii eräänlaisena kehyksenä. Joulukalenterin 24 riviä kuvaavat luukkuja ja löytöjä. Neruda taas käytti säkeitä ja rivien sisennyksiä rivitysten kanssa luomaan mielikuvia, mikä on yksi osa hänen lyyrisempaa tyyliään verrattuna esimerkiksi Koivumäkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti