Puoli valtakuntaa tupakasta. Olisi edes jotain tekemistä, Lare ajatteli ja haukotteli. Se kävi järkeen, että tupakat oli kielletty aktiivisilla sota-alueilla pimeään aikaan. Lare ei kuitenkaan voinut käsittää, miksi niitä ei saanut polttaa täällä kaukana kaikesta. Tuskin kukaan vihollinen olisi tarpeeksi lähellä ampuakseen hänet tupakan hehkun takia. Tai vaikka olisikin, Lare mietti, ainakaan sitten ei olisi näin tylsää. Hän vilkaisi kelloa. Neljä tuntia auringon nousuun ja viisi vahdin vaihtoon, eli viisi tuntia ja viisi minuuttia niin saisi unta palloon. Viidestä minuutista kaksi varattu polttamiseen. Kai siihen kestää, taas. Jos joskus edes tapahtuisi jotain, eivät yölliset vahtivuorot olisi niin pahoja. Ainoa odotettavissa oleva tapahtuma lähitunteina olisi partion paluu, ja siihenkin oli aikaa.
Lare vaihteli painoa jalalta toiselle ja yritti nähdä metsän varjojen läpi. Tupakanhimo palasi. Saisi edes sähkötupakkaa, mutta niitä ei Lare ollut nähnyt sodan alun jälkeen. Hän muisteli kokeilleensa sellaista Leon luona. Kokemus ei ollut ollut häävi, mutta laite oli parempi kuin ei mitään. Kummallista. Ennen sotaa Lare oli voinut olla viikkojakin vapaaehtoisesti polttamatta, nyt ei edes yhtä vahtivuoroa. Hän kohautti mielessään olkapäitään. Stressi sen varmaan teki. Tai tekemisen puute.
Leiristä Laren takaa kuului askeleita. Lare yritti kuunnella, mihin suuntaan ne menisivät. Ei saa kääntyä katsomaan. Kallen siitä saamat huudot olivat kuuluneet taatusti viholliselle saakka. Ihan kuin se olisi maailman loppu, jos katse olisi sekunniksi pois metsästä. Kessun ajatuksista ei ottanut selvää, eikä Lare halunnut samanlaista huutoa tai lisäöitä vartiossa. Päivävartiossa saisi edes polttaa.
Askeleet kaikkosivat vessojen suuntaan ja palasivat parin minuutin päästä. Lare seisoi parhaansa mukaan suorana, ase olalla, siltä varalta, että askelten lähde epäilisi hänen torkkuvan. Todennäköisesti häntä ei edes huomattu tai ajateltu, mutta olipahan hetkeksi tekemistä.
Lare odotti yli minuutin hiljaisuuden taas laskettua ennen kuin otti rennomman asennon. Hän venytteli niskaansa ja liikutteli käsiään. Kylmäkin alkoi vähitellen tulla. Lare piti pienen jumppatuokion venyttelemällä lisää ja hyppimällä paikallaan, pää visusti koko ajan metsään päin käännettynä. Jumppa ei kuitenkaan auttanut syksyiseen viimaan, joka pyrki Laren takin sisään. Kaulaliina hänellä sentään oli, mutta takin puuttuvien nappien kohdalla siitä ei ollut apua. Hanskoja ei leirissä tainnut olla kuin Kessulla ja partiossa käyvillä. Lare jäi pohtimaan, miksi partion mukana liikkuvien käsien lämmitys oli tärkeämpää kuin vartiossa seisovien. Partiolaiset sentään saivat liikkua koko ajan ja pysyä lämpimänä. Vartiossa seistiin paikallaan ja paleltiin. Kohmeisilla sormilla olisi vaikea osua kehenkään aseella, mikäli tarve tulisi. Ja siksihän tässä seistiin. Jotta saataisiin havaittua ja ammuttua kaikki lähelle tulijat. Tulijoita vain tuskin olisi. Leiri oli pieni, ja ulkopuolisten silmiin ei mitenkään tärkeä. Ei se muidenkaan silmiin tärkeä ollut. Joku oli vain jossain päättänyt, että tähän pitää varastoida sotilaita odottamaan jotain tapahtuvaksi. Vihollisia ei ollut Laren tietojen mukaan monen kilometrin säteellä. Partiossa käyneetkään eivät olleet kuulleet tai nähneet ketään muita kuin omia huoltojoukkoja hetkeen. Saakohan partiossa polttaa yölläkin? Ei varmaan, elleivät kaikki sitten polta, jottei kukaan voisi kannella.
Metsästä kuului hento vihellys. Lare ei ollut varma, oliko hän vain kuvitellut sen ja jäi kuuntelemaan. Vihellys toistui, mutta missään ei näkynyt ketään. Metsä oli täynnä puiden varjoja. Palaava partio oli jo turhankin varovainen, ajatteli Lare ja antoi vaimean merkkivihellyksen. Metsän pimeydestä tuli esiin tummia hahmoja. Ensin muutama, ja sitten lisää. Ennen kuin Lare ehti tajuta hahmoja olevan aivan liikaa, osui häneen ensimmäinen luoti. Lare katsahti hämmästyneenä alas ja näki veren leviävän takin läpi. Toinen luoti osui Larea kaulaan. Lare ei halunnut mitään muuta niin paljon kuin yhden tupakan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti