Tauno

Kiire kiire. Taunolla oli taas kiire. Hän hörppi kuumaa kahvia, napitti paitaansa ja tappeli kravatin solmun kanssa. Tauno vilkaisi sekaista keittiötä, neljää lastaan ja väsynyttä vaimoaan. Hänen vaimonsa näytti nuokkuvan pöydän ääressä, mutta onnistui samalla jotenkin syöttämään Tiinaa. Tiinalla oli liikaa energiaa ja puuroa lensi joka suuntaan. Vanhemmat lapset kinastelivat taas jostain pokemonista. Kännykät kävivät melkein puurokulhossa käsien viuhtoessa sinne tänne. Tämänkö eteen hän teki töitä? Mieluummin Tauno olisi istunut mökin laiturilla olut kädessään ja vapa vedessä, ihanassa hiljaisuudessa ja rauhassa. Hän vilkaisi kelloaan, heitti kahvikupin tiskialtaaseen ja antoi vaimolleen tavan mukaisen poskisuukon. Pian Tauno ryntäsi jo kerrostalon portaita alas. Alaovella hän melkein törmäsi naapuriin ja hänen kolmeen puudeliinsa. Sitten parin minuutin reipas kävely metrolle. Tauno kävi mielessään läpi päivän tehtäviä ja salkkunsa sisältöä. Tietokoneen laturin hän oli toivottavasti muistanut napata mukaan. Tauno kääntyi aukiolle muiden työmatkalaisten seassa. Joku pyrki vastakkaiseen suuntaankin. Aukion reunoilla puut alkoivat vihertää ja linnut lauloivat, Taunolla ei vain ollut aikaa sellaista huomata. Hän mietti kokouksia ja lomakkeiden täyttöä niin, ettei edes huomannut heti lakanneensa hengittämästä. Yhtäkkiä hänen maailmansa vain musteni ja hän kaatui maahan.



Metrossa oli rauhallista aamuisin. Keskustasta itään ei ollut läheskään niin paljon matkustajia kuin vastakkaiseen suuntaan. Anna oli saanut valita paikkansa vapaasti, ja selaili penkiltä löytynyttä Metro-lehteä. Vuosaaren kuulutus tuli vihdoin ja Anna nappasi käsilaukkunsa mukaan. Lehti jäi odottamaan seuraavaa lukijaa.
Anna napitti takkinsa ja käveli rauhallisesti portaat ylös ja ulkoilmaan. Vastaan tuli työmatkalaisia kiirehtimässä lähtevälle metrolle. Anna väisteli heitä tottuneesti ja suuntasi alas aukiolle. Hetken hän kuunteli talitinttien lauleskelua ennen kuin jatkoi matkaa. Viima tuntui hänen kasvoillaan, mutta ei liian ikävästi. Kevät oli melkein täällä.
Aukion laidalla makasi keski-ikäinen mies ympärillään muutama kiinnostunut ihminen. Joku heistä oli kumartunut miehen puoleen ja toinen selitti kiivaasti jotain kännykkäänsä. Anna mietti hetken, pitäisikö pysähtyä, mutta päätteli miehen saavan jo apua. Miehen harmaa puku näytti kalliilta ja istuvalta, vaikka hän makasikin maassa hieman oudossa asennossa. Annan mieleen tuli auton alle jäänyt orava. Miehen salkku ei ollut lentänyt kauas ja hänen kätensä näytti kurottavan sitä kohti, kuin hamuaisi pähkinää.
Anna jatkoi matkaansa miettien, että olisipahan jotain kerrottavaa toimistolla.


Pöydällä oli lasillinen appelsiinimehua, melkein syöty voileipä, kahvikuppi ja Helsingin Sanomat. Niistä oli Aunen aamupala koostunut jo vuosien ajan. Lisäviihdykkeenä olivat alhaalla aukiolla liikkuvat ihmiset. He olivat kuin muurahaisia, vaikka Aunen mielestä se olikin kliseinen ilmaisu. Ihmisiä matkalla sinne tänne omia polkujaan, kohti tuntemattomia kohteita. Ensimmäinen muurahaisaalto alkoi seitsemän jälkeen, sopivasti Aunen aamupalan aikaan. Keittiön ikkunasta oli hyvä näkymä aukiolle koulun suuntaan. Pieniä muurahaisia suuntasi koululle koko aamupäivän ja iltapäivällä he taas hajaantuivat joka suuntaan. Salkkumuurahaiset suuntasivat aamulla metroa kohti päästäkseen töihin ja iltapäivällä taas toiseen suuntaan. Muitakin satunnaisia kulkijoita oli pitkin päivää, heitä Aune ei vain jaksanut seurata.
Tänä aamuna muurahaiset kiirehtivät kuin ennenkin. Tuolla meni nainen punaisen nahkalaukkunsa kanssa, tuolla toinen korkokengät kopisten. Aune ei kuullut ääntä ikkunan läpi, mutta sitä ei ollut vaikea kuvitella. Partavesien ja hajuvesien sekamelskankin hän pystyi kuvittelemaan. Joskus tuntui, että hän näki hajustepilven leijuvan muurahaisten päällä.
Aune jatkoi Helsingin Sanomien selailua ja vilkuili satunnaisesti ulos. Yksi muurahainen kiinnitti hänen huomionsa. Salkkumuurahainen harmaassa puvussa ja sinertävässä takissa. Jokin hänen kävelyssään oli outoa. Muurahainen puristi salkkuaan tiukasti ja näytti huohottavan. Aune seurasi muurahaisen matkaa aukion läpi. Yhtäkkiä se vain lyyhistyi maahan. Aune painoi nenänsä melkein ikkunaan kiinni nähdäkseen paremmin. Pari muurahaista riensi heti kaatuneen toverinsa luo ihmettelemään tilannetta. Muut tuskin vilkaisivat sinne päinkään ja jatkoivat vain matkaansa.
Yksi muurahainen kaivoi kännykän esiin ja selitti sinne kiivaasti jotain. Kädet heiluivat joka suuntaan. Toinen taas kumarteli kaatuneen päälle, ilmeisesti tutkien tätä. Aune ei nähnyt kunnolla, koska muitakin muurahaisia pysähtyi tarkastelemaan tilannetta. He seisoivat tietenkin sopivasti peittäen näkymän.
Tilanne ei tuntunut kehittyvän suuntaan eikä toiseen, ennen kuin ambulanssi ajoi paikalle. Metron suuntaan matkaavat muurahaiset joutuivat väistelemään sitä eivätkä selkeästi pitäneet ennalta määrätyn polkunsa häiriintymisestä. Ambulanssi pysähtyi aivan lyyhistyneen muurahaisen viereen ja sieltä nousi kaksi punapukuista muurahaista lisää. Aune ei oikein nähnyt näin kaukaa, mitä he tekivät, mutta pian kaatunut oli nostettu paareille ja ambulanssiin. Yksi katsojista piti huolta, että miehen salkku tuli mukaan.
Ambulanssi lähti ja taas muurahaiset joutuivat väistelemään nyrpistellen nenäänsä. Katsojajoukkokin hajaantui ja pian näytti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Muurahaisia matkalla omia polkujaan sinne tänne, salkkujen ja reppujen kanssa. Aune katseli heitä vielä hetken ennen kuin palasi voileipänsä pariin. Se oli ehtinyt jo hieman kuivahtaa.


Miina naputteli kännykkäänsä samalla kun söi hajamielisesti aamupalaa. Luokan Whatsapp-ryhmässä oli taas juoruja, ja niitä piti selvitellä ennen koulun alkua. Vieressä äiti yritti syöttää Tiinalle aamupuuroa. Miksi sen piti olla noin vaikeaa? Äidin olisi vain pitänyt tunkea se lusikka Tiinan suuhun eikä antaa tämän heitellä puuroa pitkin keittiötä. Isäkin oli karannut paikalta heti kun oli saanut kahvinsa juotua. Sama toistui joka arkiaamu. Viikonloppuisin Miina nukkui pidempään eikä hänen tarvinnut seurata ”perheen yhteistä aamupalahetkeä”.
Kännykkä piippasi sen merkiksi, että oli aika rynnätä kouluun. Miina oli ulkona ovesta ennen kuin äiti ehti edes reagoida. Reppu olalla ja kännykkä kädessä hän suuntasi metrolle päin. Edessä vilahti ambulanssi, mutta se oli täällä tuttu näky. Joku spurgu vetänyt metrolla överit, Miina ajatteli ja jatkoi Whatsappin naputtelua.
Kääntyessään aukiolla metrolle päin Miina huomasi ambulanssin uudestaan kävellessään melkein sitä päin. Joku ojensi juuri salkkua ambulanssin sisään ja ovet pamahtivat kiinni. Miina kaivoi kuulokkeet esiin talsiessaan metroa kohti.