Virheellinen tehtävä

 Lähes valmiiksi kirjoitettu tehtävä, jonka palautuksesta ei ollut hyötyä.


Valikoin kirjasta sattumanvaraisesti luvun Kaunokirjallisuus ja lääkärit, jossa pohditaan miksi lääkäreiden ja terveysalan opiskelijoiden pitäisi lukea kaunokirjallisuutta ja miten tämä on otettu huomioon vuosien saatossa. Lääkärin pitää ottaa työssään muutakin huomioon kuin pelkkä ihmisen biologia. Lääkärin työ vaatii taitoa muun muassa "kuunnella ja kuulla, oivaltaa ja ymmärtää, kuvitella ja tulkita". Näiden taitojen harjoittelussa kaunokirjallisuus on Torpan mukaan hyödyksi. Varsinkin lukemista on suositeltu jo 1800-luvulta lähtien, ja on julkaistu listoja suositelluista kirjoista. Internetissä on jopa hakukone, jonka kautta löytää haluttua vaivaa käsitteleviä kirjoja.
Kaunokirjallisuudesta lääkärit voivat oppia ymmärtämään potilaitaan paremmin ja löytämään oikean tavan toivon luomiseen. Toisaalta lääkärit voivat lukiessaan oppia myös itsestään ja pohtia omien asenteidensa mielekkyyttä. Näitä seikkoja on haluttu korostaa sen jälkeen, kun huomattiin lääketieteen kääntyvän pois humanismista. Lääkäreiden koulutukseen on otettu enemmän muutakin kuin puhtaasti kliinistä työtä järjestämällä mahdollisuuksia poikkitieteelliseen oppimiseen. Tästä esimerkki on kaunokirjallisuutta käsittelevät kurssit. Kaikki ovat kokeneet kurssit hyödyllisiksi, koska niissä on opittu taitoja ja ajatusmalleja, joita ei muuten lääkäriopinnoissa ole.
Torppa kertoo analysoineensa lääketieteen opiskelijoiden kokemuksia esseen lukemisesta. Opiskelijajoukon kokemuksista löytyi paljon samanlaisia piirteitä, ja tarinaa luettiin älyn ja lääketieteen kautta. Toiseen tutkimukseen osallistuneet opiskelijat ottivat lukukokemukseen mukaan sosiaalisen ulottuvuuden; Keskustelu luetusta koettiin hyvin tärkeäksi humanistisen puolen oppimiseksi. Luvun lopussa todetaankin, että lääkäreiden pitää yhä osata hoitaa ja auttaa potilasta muutenkin kuin parantamalla hänen vaivansa.
Liikun paljon vammaispiireissä, joissa monen kunto heikkenee syystä tai toisesta jatkuvasti. Moni heistä on tottunut kertomaan vammastaan ja kaikesta siihen liittyvästä. Erilaisten hakemusten täyttämisen lisäksi moni viettää aikaa sosiaalisessa mediassa ja vaihtaa siellä kokemuksiaan toisten vammaisten kanssa, eli he tietämättään harrastavat kirjallisuusterapiaa. Lisäksi ainakin muutama diagnoosiryhmä kerää vammaisten ja heidän omaistensa kirjoittamia vertaistarinoita. Jäin miettimään, olisiko tällaisistakin teksteistä ja tekstimuotoisten keskustelujen seuraamisesta hyötyä lääkäreille. Toki vammaisuudesta on kirjoitettu kaunokirjallisuudessa (Down-syndrooma Kingin kirjassa, The Ables), mutta on eri asia lukea oikeasti vammaisten kirjoittajien tekstejä. He tietävät omasta tilanteestaan ja vammastaan, ja usein kokemuksia voidaan yleistää hieman koskemaan vaikka useimpia näkövammaisia. Lisäksi vammaisten käyttämä kieli ja tapa selostaa saattaa olla erilainen kuin vammattomien. Lääkärit voisivat siis saada vammaisten omista teksteistä irti muun muassa vammaisten tavan puhua itsestään ja heidän oikean kokemuksen elämästä vamman kanssa.
Edelliseen liittyen väitöskirjan luvusta osui silmiini muutama lääkäreiden lukulistalle sopiva kirja, jotka perustuvat oikeisiin kokemuksiin.  Lyhyen kuvauksen perusteella erityisesti Reko Lundánin romaani Viikkoja, kuukausia kuulostaa sopivalta. Romaanissa kerrotaan arkisesti elämästä aivokasvaimen kanssa ja lähestyvästä kuolemasta. Myös Hannu Mäkelän Äiti ja Anja Snellmanin Ihon aika perustuvat ilmeisesti kirjoittajien omiin kokemuksiin.
Koko tekstikatkealma esittelee erilaisia kirjallisia teoksia, joissa käsitellään kuolemaa tavalla tai toisella. Mukaan mahtuu romaaneja, runoja ja runokokoelmia sekä novelleja. Kuolevat taas ovat joskus nimettömiä, joskus kirjailijan äitejä, lapsia, siskoja tai veljiä. Vain muutama esitelty katkelma käsittelee isän kuolemaa. Esittelyjen sisältönä on kuolemistapahtuvan kuvauksia, kuoleman seuraaminen ja hyväksyminen, ja itse kuoleman seuraukset. Runojen kohdalla pohditaan sanavalintoja.
Kuolemaa käsittelevä teksti oli jostain syystä rankka lukea, vaikka en yleensä ole kovin herkkä. Ehkä teeman toisto ja kuvaus vaikuttivat. Luen jonkun verran kauhukirjallisuutta, jossa veri lentää (King esimerkki). Vampyyritarinatkaan eivät paljon hetkauta, kuten Croninin. Siinä on lisäksi kuvattu paikoitellen hyvin sairastumista, mutta kuolemien käsittely tunteellisella tasolla on jätetty hyvin pinnalliseksi. Vertaistuen teksteissä ei kuolemaa paljon kuvailla tai edes käsitellä. Se on mörkö jossain takana. Juuri sen hetkinen tilanne ja hitaat muutokset ovat usein enemmän mielen päällä. Ehkä joillekin diagnoosiryhmille asiantuntevasti ohjattu kirjallisuusterapeuttinen piiri voisi olla hyödyksi.