Käytäntöä

Aihe vaihtui taas proosaan ja puhe oli enemmän käytännön vinkeistä. Pohjana toimi (opettajan omien kokemusten lisäksi) Varis-luku Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinoista.
Proosa etenee tiettyjen keskeisten tapahtumien kautta. Ne muodostavat juonen, mutta se ei tarkoita samaa kuin tarina. Juoni voi pomppia ajassa ja paikassa, mutta tarina etenee silti aika lineaarisesti. Keskeisten tapahtumien järjestys on olemassa kronologisessa järjestyksessä, vaikka tekstissä ne tulisivat ilmi aivan eri järjestyksessä. Nämä tapahtumat pitää kirjoittaessa hahmottaa etukäteen, jotta tekstistä tulisi ehyt. Niiden välit muodostavat tekstin jännitteen ja kiinnostavuuden. Keskeiset tapahtumat voidaan tiivistää myös yksittäisiin lauseisiin, eikä käänteen jälkeen paluuta entiseen enää ole. Pitää myös muistaa, ettei liikemomentti tarkoita jatkuvaa tapahtumista. Potentiaali tapahtumille riittää.
Mielikuvitus ja havainnointi ovat tärkeitä kirjailijalle. Proosa vaatii näkökulman sisäistämisen, sekä tekstin, sen hetkisen kertojan, että muiden henkilöiden. Näkökulma sisältää fyysisen maailman, tunteet ja ajattelutavan. Näkökulmaa, miljöötä ja henkilöiden sisäistä maailmaa voi kuvata monin aistein, ei pelkästään näön kautta. Toisaalta adjektiiveja ei kannata viljellä liikaa. Niiden kohdalla kannattaa miettiä, tuovatko ne tekstiin ja tarinaan jotain tärkeää, ja onko sama sanottu jo muualla. Kaiken kuvauksen voi myös tehdä tosin keinoin ja selittää pitkän kaavan kautta. Lukijat yleensä ymmärtävät pienestä vihjeestä.

Draamaa!

Tunnin aiheena oli siis draama ja näytelmät. Luimme ensin ensimmäisen kohtauksen Reko Lundanin Tarpeettomista ihmisistä niin, että muutamat meistä saivat roolit ja lukivat ääneen. Oli hauska huomata, että joku luki suoraan ja joku eläytyi enemmän.
Draaman (tai käsikirjoituksen) ominaisuuksiin kuuluu, että siinä ei ole kuvausta niin paljon kuin proosassa. Kaikki kerrotaan repliikkien ja välitekstien kautta, myös taustat. Takautumia saa toki olla, mutta ne raskauttavat tekstiä ja tekevät siitä hankalan seurata. Preesens on draaman aikamuoto. Informaatio ei myöskään saa aina olla selkeästi sanottu ("nyt Kari sai potkut"), vaan alateksti ja tiedon ujuttaminen repliikkeihin tekee draamasta mielenkiintoisemman ("Se löi paperin käteen ja kysyi haluuksmä luottamusmiehen"). Tekstissä pitää olla jännitettä, jotta sitä jaksetaan seurata. Varsinkin tv:ssä ja elokuvissa sitä kaivataan.
Draaman henkilöilläkin on usein konflikteja ja ristiriitoja. Henkilöillä on yleensä jokin tahdon suunta, he tekevät asioita draamassa tietystä syystä. Nämä syyt eivät aina mene yhteen muiden tahdon kanssa. Tämä luo kiinnostavampia hahmoja. Henkilö määriteltiin toiminnaksi, jonka hän itse suorittaa tai muut suorittavat hänelle. Henkilöt voivat olla myös poissaolevia, eli heihin vain viitataan tekstissä.
Tärkeää draamassa ovat yksityiskohdat. Faktoja pitää tukea, eikä ristiriitaisuuksia saa tekstissä olla (ellei kyseessä ole abstrakti näytelmä). Perusyksikkönä draamassa on tilanne, joka voi olla yhtä pitkä tai lyhyempi kuin kohtaus. Tilanteen pitää edetä luonnollisesti eteenpäin ja seuraavaan tilanteeseen. Draamassa pyritään konkreettisuuteen ja lopputuloksen pitäisi olla visuaalisesti fyysinen jatkumo. Tätä voidaan tukea väliteksteillä, mutta toisaalta liian tarkka lukuohje voi vaikeuttaa tekstin ymmärrystä ja siirtoa näyttämölle. Repliikitkin voidaan mieltää toiminnallisina eleinä, eli niistä voi saada vihjeitä henkilön liikkeistä sillä hetkellä. Lundanin näytelmässä repliikeistä kävi ilmi piiloaggressio, ja päällekkäin puhuminen toi intensiteettiä.

Esseehenkilö

Jatkoimme edelleen proosan "teoriaa", tällä kertaa henkilöiden kautta. Runoissa on lähes aina lyyrinen minä, mutta proosassa henkilöihin on vakavampi suhde. He elävät luodun ja lukijan kokeman maailman kautta.
E.M. Forster jakaa henkilöt kahteen kastiin, litteisiin ja pyöreisiin. Litteät hahmot ovat melkein karikatyyrejä, tiettyä ihmislajia edustavia tyyppejä. Heillä ei ole montaa kuvaavaa ominaisuutta tekstin sisällä. Nämä hahmot eivät myöskään kehity, vaan he ovat aina samanlaisia. Litteys ei kuitenkaan aina ole negatiivinen piirre, jos henkilö on muuten hyvin luotu. Pyöreät (täyteläiset?) hahmot saavat tekstissä useampia ominaisuuksia, ja he kehittyvät johonkin suuntaan teoksen aikana. Heihin on myös helpompi samaistua. Jako on siis hieman sivuhenkilö vs. päähenkilö. Forsterin jako ei kuitenkaan aina ole selkeä, vaan hahmo voi kuulua hieman molempiin kasteihin.
Jos kirjoittaja ei ole tehnyt itselleen selväksi, millaisesta maailmasta teksti kertoo ja millaisia henkilöitä siellä liikkuu tai tekstin henkilöt ovat, tulee hahmoista helposti litteitä. Tähän yksipuolisuuteen auttaa, jos onnistuu kuvaamaan hahmojen muutoksen tai halun muuttua (tai sisäisen liikkeen muutoksen puolesta). Jos hahmolla ei ole halua tai tarvetta tehdä jotain tai saada jotain, toimintaa ei synny. Samoin itselle tuttu ja "sähköinen" aihe helpottaa kirjoittamista. Fiktiivisen henkilön kautta on helpompi myös käsitellä itselle vaikeita, mutta tärkeitä aiheita.
Kirjoittamisessa voi myös lähteä liikkeelle siitä, millainen maailma nyt on, millainen sen pitäisi olla tai se voisi olla. Onko maailma tylsä, ankea ja ennalta-arvattava (litteä), vai ilman rajoja oleva fantasia (pyöreä). Realismi kuvaa olemassaolevaa todellisuutta ankeuden kautta. Dystopia voi olla yhtä ankea, mutta siellä kaikki voi olla mahdollista. Maailma voi olla sekava, tylsä ja masentava. Jokaisella on oma näkökulmansa siihen, millaisena taiteen pitäisi se kuvata.
Henkilöiden ja juonien luomiseen on myös kysymyspatteristoja. Niillä pääsee ehkä alkuun, mutta hahmoista tulee helposti arkkityyppejä ja stereotyyppejä. Kirjoituksen taide ja taito -kirja kertoo lisää.

Vaihdoimme tässä vaiheessa tyylilajin esseeseen, ja mietimme sen ominaisuuksia. Esimerkkeinä olivat Margaret Atwoodin Velka ja vaurauden varjopuoli -kirjan alkusivut, sekä Tuomas Nevanlinnan Positiivisen ajattelun paradoksit.
Esseen aiheen pitää olla selkeä. Sitä käsitellään eri näkökulmista pohdiskelevaan tyyliin selkeästi kirjoittaen. Useat näkökulmat tuottavat laajemman kuvan aiheesta, kuin esimerkiksi yksipuolisessa tarinassa. Aiheen puolesta voidaan argumentoida puolesta ja vastaan.
Essee pohjautuu todellisuuteen, eikä sen oleteta sisältävän keksittyjä faktoja. Teksti voi kuitenkin sisältää fiktiivisiä piirteitä, ja se sisältää enemmän kaunokirjallisia arvoja kuin puhdas faktateksti. Essee kuitenkin edellyttää aiheen ymmärtämistä tietoisella tasolla.
Esseet voivat esitellä kirjoittajan mielipiteitä ja henkilökohtaisia elementtejä, mutta toisaalta myös pyrkiä vaikuttamaan lukijoiden mielipiteisiin.
Vaikka essee ei sisällä juonta, sen rakenteen pitää olla selkeä. Pohdiskelua voi olla paljonkin, ja aiheen varjolla voidaan kertoa monenlaisia asioita. Usein essee sisältää taustaa siitä, miksi aiheesta kirjoitetaan juuri nyt. Essee ei kuitenkaan ole niin ajankohtainen teksti kuin kolumni, vaan syvällisempi ja merkityksellisempi katsaus aiheeseen.

Kerrotaan ja näytetään

Tällä kerralla mietimme luennolla näyttämisen ja kertomisen eroa tekstissä. Näyttämisestä esimerkkinä toimi Kjell Askildsenin Ihana paikka -novelli, kertomisesta taas Veijo Meren Kampa.
Näyttämisessä kirjoitetaan kaikki aika pelkistetysti. Esimerkiksi Ihanassa paikassa ei käytetä paljon (melkein ollenkaan) adjektiiveja, ja suuri osa novellista on toiminnan ja tarinan kuvausta. Henkilöiden ajatuksia tai motiiveja ei myöskään kerrota. Kaikki tämä antaa lukijalle enemmän tulkinnan varaa, mutta se tulkinta ei välttämättä ole kirjoittajan tarkoittama. Vain näyttämistä sisältävä teksti vaikuttaa hieman käsikirjoitusmaiselta. Se vain vihjailee tekstin ulkopuolisista asioista. Lukijan pitää itse luoda maailmaa mielessään.
Kampa taas oli hyvä esimerkki kertomisesta. Teksti rönsyilee, se selostaa ja kuvailee. Tarinaa ja juonta ei varsinaisesti ole. Kertova teksti muistuttaa aika paljon stand up -esitystä. Kampakin oli jutun kerrontaa enemmän kuin mitään muuta. Asiat kerrotaan perinpohjaisesti ja tulkitaan valmiiksi. Rivien väliin ei kauheasti jää mitään.
Muutama moderni jenkkikirjailija (Justin Cronin, Sarah Lotz) käyttävät paljon näyttämistä luoden elokuvamaisen vaikutelman. Tekstiä on helppo lukea, mutta paikoin kaipaisi enemmän sisältöä. Kertomista on vain tiettyjen henkilöiden kohdalla, joskus.

Luennolla juteltiin myös käytännön asioista kirjoittamisesta. Puheeksi tuli mm. Tsehovin kivääri, eli jos jostain kirjoitetaan ja mainitaan, sitä pitää myös käyttää tarinassa. Jos seinällä kerrotaan olevan kivääri, jonkun pitää sillä ampua ennen novellin loppua.
Etukäteen mietitty fiktiomaailma auttaa kirjoittamaan ja parantelemaan tekstiä. Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki, mutta tekstin maailman mahdollisuudet ja henkilöiden backstoryt selkeyttävät kirjoitusprosessia. Mikä on motiivi tapahtumalle, ja mitä aikaisemmin ei ainakaan ole tapahtunut.
Kritiikistä ja itsesensuurista nousi suurempi keskustelu. Ensimmäinen versio tekstistä saa aina olla huono. Uudelleenkirjoittaessa voi etsiä vaikka kappale kerrallaan niiden ydin, ja lopussa jokaiseen lauseen ja kappaleen pitäisi olla kokonaisuuden takia tärkeä. Toisaalta opettajan mukaan kaikki hyvin ilmaistu on relevanttia. Varsinaisella sisällöllä ei aina ole väliä. Joskus saa myös shokeerata eikä tarvitse olla tylsä.
Palautteen ja komppaamisen merkitys kirjailijalle voi olla tärkeää, niin kuin Kirjoittamisen taito ja taito tietää kertoa.

Runoilua

Toisen luennon aiheena oli runojen perusteet. Mietimme siis, mikä tekee runon ja miten sen ominaisuudet näkyvät esimerkeissä. Lähdeviitteet alla ovat niin hyvin esillä kuin äkkiseltään löysin.
Totesimme runojen yleensä olevan lyhyitä verrattuna esimerkiksi novelleihin tai varsinkin romaaneihin. Runoista löytyy myös usein riimejä/loppusointuja, varsinkin vanhemmista ja perinteisemmistä kirjoitelmista. Useimmat runot ovat jaettu säkeiksi, jotka muodostavat itsessään kokonaisuuksia.
Runomitta (pitkä vs. lyhyt "tavu") tuo runoihin yhteyden melodiaan ja rytmiin. Sen huomaa varsinkin lausuessa, ja mitan kuuleminen onkin aika vaistomaista. Ennen runoudessa arvostettiin sanojen hallintaa runomitan puitteissa. Nykyään kaikilla runoilla ei ole selkeää mittaa tai rytmiä, eli niissä on vapaa mitta, joka voi särähtää monen korvaan. Proosarunot taas sisältävät enemmän tavallisia lauseita, jotka voisivat esiintyä muuallakin kuin runoissa.
Monissa runoissa on selkeä "lyyrinen minä", jonkinlainen kertoja. Se on usein liioiteltu ja roolin takana. Runo voi olla vain tunnelmakuvaus tietystä hetkestä kertojan elämässä (Pablo Neruda: Oodi halkojen tuoksulle).
Runous on enemmän sitä miten sanotaan kuin mitä sanotaan. Tehokas runo luo mielikuvia sanomatta asioita suoraan, eikä kaikkea edes tarvitse sanoa yhdessä runossa. (Anna Ahmatova: Ensimmäinen kolmatta). Sanat ovat käsitteitä, joita pitää käsitellä niin, että niistä syntyy lukijalle kuva, mutta aina pitää jättää myös tulkinnan varaa (Koivumäki: Jätteidenlajittelua).
Jäntin Joulukalenteri-runossa otsikko toimii eräänlaisena kehyksenä. Joulukalenterin 24 riviä kuvaavat luukkuja ja löytöjä. Neruda taas käytti säkeitä ja rivien sisennyksiä rivitysten kanssa luomaan mielikuvia, mikä on yksi osa hänen lyyrisempaa tyyliään verrattuna esimerkiksi Koivumäkeen.

Puut

Puut eivät näyttäneet enää samalta kuin ennen. Hän ei oikein osannut sanoa, mikä oli muuttunut, mutta hän oli varma, että tuolta ne eivät ole näyttäneet aiemmin. Tosin hän ei ollut katsellut ulos ikkunasta eilen. Liikaa tekemistä talon sisällä. Voi siis olla, hän ajatteli, että jossain oli taas alettu iso hakkuuaukea. Pitää muistaa kysäistä siitä naapurilta, kun tämä tulee tuomaan postin. Kauhea vaiva siitäkin, kun postilaatikot siirrettiin ison tien varteen. Kaksi kilometriä oli liikaa hänelle useimpina päivinä. Onneksi oli ystävällisiä naapureita. Muutamaan päivään ei ollutkaan tullut yhtään kirjettä, tai sitten naapuri ei ollut ehtinyt tuomaan niitä. Kummallista, mutta kaikkea sattuu. Ehkä naapurin siskontyttö oli taas sairaalassa.

Valot välkähtivät. Toivottavasti sulakkeet kestäisivät. Viime viikkoinen myrsky ja siitä seurannut sähkökatko olivat haitanneet jo elämää tarpeeksi. Siitä lähtien jatkuneet pienet sähköhäiriöt polttivat sulakkeita jatkuvaa tahtia. Huomenna pääsisi kirkolle ostamaan lisää, kunhan minibussi kulkisi. Se oli kyllä hyvä keksintö, hän tuumasi. Kerran viikossa autottomat asukkaat kasaan ja kaupoille. Toivottavasti sulakkeet löytyisivät helposti. Muuten ruokakaupassa tulisi kiire. Lasten herkkuihin tarvittiin useampia aineksia, ja niiden etsiminen kestäisi. Jos kaikkia edes löytäisi. Kaupan valikoimat olivat huonontuneet viime aikoina, ja tuoretta leipää, sitä missä oli siemeniä päällä, ei aina edes ollut. Ai niin, aamupalaa. Kahviakin pitää muistaa ostaa. Ja paristoja. Sähkökatkon aikaan nekin olivat melkein loppuneet. Ilman radiota hän ei pärjäisi.

Jostain kuului vaimeaa hurinaa. Olikohan se naapurin auto? Toiselta puolelta taloa näkisi tielle. Hurina voimistui ja ohitse ajamassa näkyi iso tumma kuorma-auto, jossa tuntui olevan aivan liikaa metallia. Ei siis naapuri tuomassa postia. Mitäköhän tuo auto täällä teki... Nuorena hän oli nähnyt kaupungissa kaikenlaisia armeijan kulkuvälineitä. Harmaita, vihreitä ja paljon metallia. Joku sellainen ohi mennyt kuorma-auto varmaan oli. No, samapa tuo. Aika keittää kahvia ja laittaa radio päälle.

Radio ei suostunut löytämään kanavia. Pelkkää sihinää ja ratinaa kaikilla taajuuksilla. Antennissa tai muussa pikkuosassa täytyy olla vikaa. Hän ei ollut koskaan ollut kovin hyvä teknisten vempainten kanssa. Lapset saisivat katsoa laitetta, kun tulevat. Ellei sitten kylältä löytyisi uutta tai naapurilta lainata. Nyt kuuluu jotain... Pätkiä uutisista? Kauhean nopeaa ja epäselvää puhetta. Opettelisivat edes puhumaan kunnolla, toimittajia kun kuvittelevat olevansa. Eihän tuosta ymmärrä kuin sanat räjähdys ja kaupunki. Jotain sotilaista. Jossain taidetaan siis tapella. Parempi sammuttaa radio ja yrittää myöhemmin uudestaan, kerran muita kanavia ei löydy. Eilen tuli sentään musiikkia, klassista ja jazzia koko päivän. Uutisetkin olivat jääneet pois, “teknisten ongelmien takia” sanottiin.

Ulkona näemmä kirkastuu. Ihanaa, aurinkoa vaihteeksi. Ehkä hän saisi haravoitua vihdoin. Se typerä myrsky viime viikolla oli saanut monen puun pudottamaan lehtensä juuri hänen pihalleen. Nythän on jo liian kirkasta. Parempi vetää verhot eteen. Niistä ei tosin näytä olevan apua. Mikä tuo kaamea pamaus oli?

Puut eivät näyttäneet enää samalta kuin ennen. Niitä ei enää ollut.

The trees look funny

Novellin aiheen keksiminen kesti, mikä ei kauheasti ihmetyttänyt. Redditin listoista ei ollut apua, eikä muusta aihelistojen googletuksesta. Olen hukannut linkin hyvään "one sentence"-sivustoon, joka olisi ollut hyvä tähän tarkoitukseen.
Halusin löytää lauseen, josta aloittaa. Ajattelin myös lopettaa siihen samaan lauseeseen. Sopivaa lausetta en vain löytänyt tai keksinyt, ennen kuin katsoimme War of the Worlds-leffan. Siinä oli repliiikki "the trees look funny", joka tuntui hyvältä. Se kääntyi muotoon "Puut eivät näytä samalta kuin ennen".
Sisältöä novellille taas tuli pienistä tilanteista ajatuksenvirtana. Avataan verhot, valot välkkyvät, mietitään ostoslistaa, tehdään aamupalaa.... Tarinan tarkoituksena ei ollut olla synkeä ja täynnä kliseitä, mutta siihen näemmä päädyttiin.