Puoli valtakuntaa tupakasta. Olisi edes jotain tekemistä, Lare ajatteli ja haukotteli. Se kävi järkeen, että tupakat oli kielletty aktiivisilla sota-alueilla pimeään aikaan. Lare ei kuitenkaan voinut käsittää, miksi niitä ei saanut polttaa täällä kaukana kaikesta. Lähimpään kaupunkiin oli kymmeniä kilometrejä, ja kaikki kylien tapaisetkin melkein yhtä kaukana. Pääosa taisteluista oli yli sadan kilometrin päässä, Isamin vuoristossa. Leiri oli lisäksi pieni, ja ulkopuolisten silmiin ei mitenkään tärkeä. Ei se muidenkaan silmiin tärkeä ollut. Joku oli vain jossain päättänyt, että tähän pitää varastoida sotilaita odottamaan jotain tapahtuvaksi. Tuskin yksikään sorojen sissijoukoista eksyisi tänne saati sitten olisi tarpeeksi lähellä ampuakseen hänet tupakan hehkun takia. Tai vaikka eksyisikin, Lare mietti, ainakaan sitten ei olisi näin tylsää.
Hän värisi kylmästä ja vilkaisi kelloa. Neljä tuntia auringon nousuun ja viisi vahdin vaihtoon, eli viisi tuntia ja viisi minuuttia niin saisi unta palloon. Viidestä minuutista kaksi varattu polttamiseen. Kai siihen kestää, taas. Jos joskus edes tapahtuisi jotain, eivät yölliset vahtivuorot olisi niin pahoja. Ainoa odotettavissa oleva tapahtuma lähitunteina olisi partion paluu, ja siihenkin oli aikaa. Pari viikkoa sitten orava oli laukaissut leirin toisella puolella olleet automaattitykit Laren ollessa yövahdissa. Siitä oli seurannut ohjelmaa loppuvuoron ajaksi, kun tykin laukaisumekanismin hallintajärjestelmä oli rikkoutunut samalla. Se ampui satunnaisesti eri suuntiin parin minuutin välein. Lopulta mekaanikot olivat vain kytkeneet tykin irti verkkovirrasta ja leiri oli rauhoittunut. Nyt tykkejä oli enää kaksi leirin toisella reunalla, koska varaosia puuttui. Tällä reunalla leiriä piti Kessun mukaan olla sitten sitäkin tarkempi. Lare huokaisi. Piti seistä paikallaan ja tuijotella metsää läpi yön kylmässä ja kosteassa syysilmassa. Parempi tämä kuitenkin oli kuin eturintamassa, jonne monet muut vasta asepalvelukseen vaaditut lähetettiin. Lare oli onnistunut välttelemään vapaaehtoisia kutsuntoja vuosia, senkin jälkeen, kun niihin haalittiin kaikkia armeijaikäisiä. Sitten sorot päättivät haastaa riitaa ja tässä sitä oltiin. Suuri Johtaja käski kaikki mukaan taisteluun, ja koska Larella ei ollut parempaakaan tekemistä ja armeijan välttely olisi vienyt liikaa energiaa, lähti hän alokaskooulutukseen. Sota oli vienyt työpaikan (ja laiskuus ne kymmenen edellistä), Kaisa oli lähtenyt jonkun soron mukaan ja baarien aukioloa säädeltiin liikaakin. Enää hän ja Leo eivät voineet istua iltaa pitkälle yöhön. Lare jäi miettimään, olisivatko pidemmät aukioloajat ja vapaampi juopottelu tehneet Suuresta Johtajasta suositumman. Nopea yhden miehen gallup totesi että ei. Pakkolait, kamien karkotus ja vuosien sota soroja vastaan eivät olleet Laren mieleen, vaikka hän ei erityisesti kameista tai soroista välittänytkään.
Lare vaihteli painoa jalalta toiselle ja yritti nähdä metsän varjojen läpi. Tupakanhimo palasi. Saisi edes sähkötupakkaa, mutta niitä ei Lare ollut nähnyt sodan alun jälkeen. Hän muisteli kokeilleensa sellaista Leon luona. Leo rakasti itse sähkötupakkaa, niin hän laittoi kaikki muutkin kokeilemaan sitä. Kokemus ei ollut ollut Laren mielestä häävi, mutta laite oli parempi kuin ei mitään. Leo oli tarjonnut myös pikkusikareita, salakuljetettu jostain kaukaa ulkomailta. Niiden makea tuoksu ja maku oli ollut enemmän Laren mieleen. Hän pystyi melkein tuntemaan maun suussaan, kun kovasti yritti. Kummallista. Ennen sotaa Lare oli voinut olla viikkojakin vapaaehtoisesti polttamatta, nyt ei edes yhtä vahtivuoroa. Hän kohautti mielessään olkapäitään. Stressi sen varmaan teki. Tai tekemisen puute. Kolmatta yötä putkeen vartiossa, ja ties kuin mones yö kuukauden sisään, niin Lare ei jaksanut enää laskea puita ajankuluksi. Koko leiriä ympäröi tiheä metsä, jota oli taktisesti harvennettu paikoitellen. Lare osasi tämän reunan puut jo ulkoa, vaikka ei osannut kaikkia nimetä. Paksuja puita vasemmalla, edessä vanhoja havupuita, pensaita ja heinikkoa puiden juurella joka paikassa. Lare piti varsinkin yhdestä pitkälehtisestä pensaasta, jota kasvoi pihlajien luona. Hänen äidillään oli tainnut olla keittiön verhoissa sen kuva. Pensas toi mieleen naapurin rastapöheikön.
Leiristä Laren takaa kuului ripeitä askeleita. Lare yritti kuunnella, mihin suuntaan ne menisivät. Ei saa kääntyä katsomaan. Kallen siitä saamat huudot olivat kuuluneet taatusti sorojen korviin saakka. Ihan kuin se olisi maailman loppu, jos katse olisi sekunniksi pois metsästä. Lare pyöräytti silmiään. Kessun ajatuksista ei ottanut selvää, eikä Lare halunnut samanlaista huutoa tai lisäöitä vartiossa. Päivävartiossa saisi edes polttaa. Helvetin Kalle oli laittanut varaosien puuttumisen tykeistä hänen viakseen ja sysännyt hänet yövahtiin rangaistukseksi. Ainoa tapa saada viinapannu pysymään salassa, Kalle selitti. Onneksi hän sentään lupasi Laren pääsevän tuotteen testaajaksi.
Askeleet kaikkosivat vessojen suuntaan leirin sivustalle ja palasivat parin minuutin päästä. Lare seisoi parhaansa mukaan suorana, ase olalla, siltä varalta, että askelten lähde epäilisi hänen torkkuvan. Todennäköisesti häntä ei edes huomattu tai ajateltu, mutta olipahan hetkeksi tekemistä.
Lare odotti yli minuutin hiljaisuuden taas laskettua ennen kuin otti rennomman asennon. Hän venytteli niskaansa ja liikutteli käsiään. Kylmäkin muistutti itsestään. Lare piti pienen jumppatuokion venyttelemällä lisää ja hyppimällä paikallaan, pää visusti koko ajan metsään päin käännettynä. Jumppa ei kuitenkaan auttanut syksyiseen viimaan, joka pyrki Laren takin sisään. Hän kiskoi takkia enemmän kiinni. Kaulaliina hänellä sentään oli, mutta takin puuttuvien nappien kohdalla siitä ei ollut apua. Hanskoja ei leirissä tainnut olla kuin Kessulla ja partiossa käyvillä. Lare jäi pohtimaan, miksi partion mukana liikkuvien käsien lämmitys oli tärkeämpää kuin vartiossa seisovien. Partiolaiset sentään saivat liikkua koko ajan ja pysyä lämpimänä. Vartiossa seistiin paikallaan ja paleltiin. Kohmeisilla sormilla olisi vaikea tähdätä ja osua kehenkään aseella, mikäli tarve tulisi. Ja siksihän tässä seistiin. Jotta saataisiin havaittua ja ammuttua kaikki lähelle tulijat. Tulijoita vain tuskin olisi. Partiossa käyneetkään eivät olleet kuulleet tai nähneet ketään muita kuin omia huoltojoukkoja. Saakohan partiossa polttaa yölläkin? Ei varmaan, elleivät kaikki sitten polta, jottei kukaan voisi kannella.
Metsästä kuului hento vihellys. Lare ei ollut varma, oliko hän vain kuvitellut sen ja jäi kuuntelemaan. Vihellys toistui, mutta missään ei näkynyt ketään. Metsä oli täynnä puiden varjoja. Lare kaivoi taskusta yökiikarit (ne sentään jaettiin vartiovuorossa oleville), ja tihrusti metsään. Jokunen ihmishahmo pilkisti puiden takaa, mutta niistä ei saanut paljon selvää. Meikäläisiltä ne kai näyttivät, ja kuka muukaan se täällä keskellä ei mitään olisi? Palaava partio oli jo turhankin varovainen, ajatteli Lare ja antoi vaimean merkkivihellyksen. Metsän pimeydestä tuli esiin tummia hahmoja. Ensin muutama, ja sitten lisää. Ennen kuin Lare ehti tajuta hahmoja olevan aivan liikaa, osui häneen ensimmäinen luoti. Lare katsahti hämmästyneenä alas ja näki veren leviävän takin läpi. Toinen luoti osui Larea kaulaan. Lare ei halunnut mitään muuta niin paljon kuin yhden tupakan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti