Elämäkerrasta (huom! Ei elämäNkerrasta) tulee mieleen paksu opus, jossa kerrotaan juurta jaksain jonkun mahtihenkilön elämästä kuivalla asiatyylillä. Keskellä on ehkä useampi sivu kuvia, joihin saatetaan viitata tai sitten ei tekstissä. Tämä on ehkä hieman stereotypinen mielikuva, mutta tällaisia on kirjaston hylly täynnä. Olenkohan koskaan edes lukenut kokonaista elämäkertaa?
Mikä tekisi sitten elämäkerrasta luovan? Todennäköisesti mikä tahansa muu toteutustapa kuin edellä mainittu. Luovan elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssilla pohditaan juuri tätä. Se on kirjoittamisen aineopintojen ensimmäinen kurssi. Itselläni tosin ei, koska teen asiat aina hankalimman kautta. Luvassa on ainakin sosiaalisen median analyysiä, fanifiktiota, esseetä ja lukupiiriä. Sekä palautetaitojen kehittämistä ja elämäkerran suunnittelua. Laskin, että tämä on niitä kursseja, jotka oikeasti teettävät 5 opintopisteen eli 135 tunnin edestä työtä.
Oletan, että osaan kurssin jälkeen arvioida elämäkertojen laatua paremmin. Veikkaan myös, että ymmärrän paremmin, mikä kaikki on oikeasti elämäkertaa ja itsestä kertomista. EHkä tiedän myös, miten fanifiktio liittyy elämäkertaan. Ainakin se on luovaa kirjoittamista. Jos itsensä laittaa valmiiseen romaaniin, tuleeko siitä autofiktiota, vaikka tarina on keksitty?
Autofiktiota olen muuten lukenut ainakin. Curzio Malaparten Iho tuli luettua erästä kurssia varten. Elmäkerroista ainakin Merete Mazzarellan Sielun pimeä puoli: Mary Shelley ja Frankenstein on lähes luettu. Se kertoo sekä Frankensteinin synnystä (siis kirjan) että Shelleyn elämästä. Kirja on mielenkiintoinen, mutta päädyin lukemaan sitä ruotsiksi eli se on kesken vielä vuosien jälkeen. Se voisi kyllä olla yksi vaihtoehto tämän kurssin luettavaksi teokseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti