Kohti seuraavaa

Luovan elämäkerran kurssi on vihdoin ohi. Se kesti vain kaksi kuukautta, mutta koska joka viikko piti tehdä jokin tehtävä se tuntui pitkältä ja työläältä. Tuntuu, että unohdin jo kurssin alun, ja pitikin käydä ensimmäisen tapaamisen powerpointit uudestaan läpi.

Elämäkertaa tuli pohdittua eri näkökulmista viikkojen aikana. Osa elämäkertaan liittyvistä teemoista on mielenkiintoisempia kuin toiset. Ja jotkut elämäkertateokset mielenkiintoisempia kuin toiset. Tämä ainakin riippuu kirjoittajan taidosta ja lähestymistavasta. Onneksi elämäkerta voi olla muutakin kuin paksu kasa sivuja täynnä kuivaa tekstiä. Erilaisen elämäkerran tehtävä olikin kurssilla mukava, ja sen tuotokset olivat monimuotoisia virtuaalimaailmasta esineisiin pöydällä. Esseekin tuotti aika erilaisia teemoja ja ajatuksia. Muiden esseitä lukemalla oppi ehkä eniten elämäkertojen maailmasta.

Pohdin kurssin alussa, että tuleekohan luettua enemmän elämäkertoja tämän kurssin jälkeen. Siitä on ehkä aikaista vetää johtopäätöksiä, mutta ainakin luen nyt elämäkerrallista Vammaiset : vaivaisista täysivaltaisiksi kansalaisiksi?-teosta. Se sisältää monen vammaisen elämäkerrallisia kertomuksia ja on rakennettu kuin yleinen vammaisten elämäkerta ikäkausien ja elämäntilanteiden mukaan. Olisiko se joukkoelämäkerta? Vielä en tiedä, onko kirja hyvä, mutta ainakin se vaikuttaa perusteelliselta.

Arvotettu suunnitelma

Erilainen elämäkerta piti palauttaa palautekierroksen ja korjausten jälkeen. Omaani ei tullut juuri muutoksia. Jonkun kirjoitusvirheen korjasin ja lähdeluettelo piti siistiä. Lisäksi askartelin elämäkerran esimerkiksi kuvan ja kasasin tekstiä. Oletuksena tehtävässä varmaankin oli, että teksti olisi omaa. Elämäkertani luonteesta ja aiheesta johtuen päädyin kirjoittamaan itse vähän, ja ottamaan lisäksi pari suoraa lainausta ja kopiomaan tekstiä toisaalta. Saa nähdä, mitä arvostelijat pitivät. Korjauksia en tehnyt varsinaiseen suunnitelmaan, koska alkuperäinen oli jo varsin kattava.

Muutkaan ryhmäläiset eivät muuttaneet suunnitelmiaan paljon. Vain yksi taisi tehdä paljon lisäyksiä saadun palautteen perusteella. Ikävää muutosten puutteesta teki sen, että meidän piti antaa muille ryhmäläisille arvosana tehtävästä. Joillekin oli annettu palautetta siitä, että suunnitelma ei vastannut tehtävänantoa, mutta tätä ei otettu huomioon. Laitoinkin arvosanan yhteyteen, että jos palaute olisi otettu huomioon, arvosana olisi ollut korkeampi. Varsinkin kun tarkoituksena oli suunnitella monimediainen elämäkerta ja pääasialliseksi toteutusmuodoksi valittiin teksti ja kuvat painettuna teoksena. Vaikka suunnitelmaan kuului muutakin, ne olivat pienessä osassa. Tämän ja muiden suunnitelmien kohdalla mietin edelleen, miksi monimediaisuus tuntui olevan vaikeaa. Itselleni se oli hyvin helppoa. Ehkä en vietä tarpeeksi aikaa kirjojen ääressä? 

 

Tällä kertaa ei annettu varsinaisesti palautetta, vaan arvosanoja. Arvosanat oli melko helppo antaa, koska meillä oli käytettävissä hyvät arviointikriteerit. Joku kohta sai kyllä miettimään, mihin suuntaan arvosanaa säätää. Kuten miten paljon pohdintaa kuuluu suunnitelmaan ja minkälainen esimerkki on tarpeeksi kattava. Tämä tehtävä oli kuitenkin helpompi arvostella kuin edellinen essee olisi ollut.

Anteeksi etukäteen

Palautteen antaminen ei selkeästi ole minun juttuni, vaikka siitä olen käynyt kurssinkin. Elämäkertakurssilla piti kirjoittaa essee jostain elämäkertoihin liittyvästä aiheesta ja antaa muille palautetta tekstistä. Huomasin etsiväni muiden esseistä kaikkea korjattavaa enemmän kuin hyviä kohtia. Eivät esseet huonoja olleet, ja joku oli jopa loistava. Jotenkin aivoni eivät taipuneet parempaan palautteeseen (mistä tuli tarve pyytää anteeksi). Toki yritin antaa kehuja ja en sanonut toivottavasti liian terävästi. Itsesensuuri sentään toimi. Pitänee seuraavalla kerralla varata useampi tunti per palauteteksti, jotta saan palautteen kunnolliseksi. Haluan vain mieluummin antaa hyödyllistä palautetta, enkä vain todeta mitä toinen on kirjoittanut ja miten. Kaikista esseen aiheistakaan ei löytynyt kovin kiinnostavaa keskusteltavaa.

Luin myös muiden antamia ja saamia palautteita. Joku oli panostanut tosissaan ja kirjoittanut liuskan verran tekstiä ja ideoita. Oli tosin joukossa muutama, jotka antoivat vielä huonommin palautetta kuin minä. He eivät antaneet edes kehitysideoita ja he onnistuivat kirjoittamaan vielä lyhyemmin. En tiedä, olivatko he käyneet palautetaitojen kurssin.

Oma esseeni päätyi pohtimaan asiantuntijablogia elämäkertana. Siitä ei tullut mikään mestariteos, mutta olen ihan tyytyväinen. Hylkäsin ne pari aiemmin miettimääni ideaa, koska koronan jälkeen kovin korkealentoinen ajattelu ei vielä onnistunut.

Aiheen nappasin yhden ryhmäläisen edellisen tehtävän tekstistä. Ajattelin siitä tulevan jonkun verran tekstiä helposti, koska blogit ovat tuttuja ja olin jo pohdiskellut teemaa edellisen tehtävän yhteydessä itsekseni. Essee olikin melko vaivaton kirjoittaa. En vain saanut etukäteen kehitettyä rakennetta, joten päädyin kirjoittamaan pätkiä lähteiden pohjalta ja laittamaan ne hyvään järjestykseen. Paljon jäi vielä kirjoittamatta, mutta aika ja into loppuivat kesken, kuten tavallista. Olisin voinut pohtia esimerkiksi influenssereiden kerrontaa ja yritysten blogeja hyvinkin pitkästi.

Käytin esseen punaisena lankana omaa blogiuraani, joka ei aina oikein ole edennyt muutamaa kirjoitusta pidemmälle. Saamassani palautteessa toivottiin, että olisin ottanut esimerkkejä teksteistäni mukaan tai laittanut linkit blogeihin loppuun. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ollut tehdä liian henkilökohtaiseksi menevää tekstiä, vaan pysyä yleistasolla ja asiantuntijablogien yleisissä ominaisuuksissa. Kerroinkin tämän palautteen antajille. Jäin itsekseni miettimään, miten paljon opiskelijoiden oletetaan kertovan itsestään muille. Toki tällä kurssilla mennään henkilökohtaiseen, koska puhutaan elämästä kertomisesta. Moni valitsi tehtävän aiheetkin niin, että päätyivät kertomaan itsestään ja suvustaan, vaikka ei ollut pakko. Itselleni se oli jotenkin itsestään selvää, että jos ei halua kertoa kaikkea kaikille, ei ole pakko. Vaikka se olisikin teoriassa jo muiden luettavissa verkossa, kuten blogieni tapauksessa.


Esseetä varten oli lista lähteitä, joiden lisäksi sai etsiä yhden tieteellisen lisälähteen. Huomasin muiden esseitä lukiessani tämän olevan haaste. Monilla ei ollut kovin tieteellisiä lisähteitä, joillain oli kymmenen uutisartikkelin tapaist lähdettä, ja joku oli päättänyt yhden kokoomateoksen olevan yksi lähde, vaikka artikkeleilla oli eri kirjoittajat. Lähteiden käyttöön kuitenkin pyydettiin erikseen kiinnittämään huomiota. Itse ratkaisin ongelman etsimällä tutkimusartikkelin. Aihetta päättäessäni jotenkin ajattelin, että totta kai blogeja on tutkittu elämäkertana. Löysin kyllä paljon sinne päin olevia artikkeleita, mutta aivan samaa aihetta ei löytynyt. Perusblogihan on luonteeltan hyvin elämäkertamainen. Blog as biography ei tuonut yhtään sillä otsikolla oleva hakutulosta. Ehkä aihe on niin itsestäänselvä? Toisaalta yksi lähteeni käsitteli elämäjulkaisuja, eli miten ihmiset kertovat elämästään verkossa. Blogien lisäksi tämä käsittää sosiaalisen median julkaisut. Verkosta olisi helppo koostaa jonkun elämäkerta pelkkien Facebook-päivitysten avulla. Ehkä seuraavaan esseeseen...

Maailmasta tuli kirjani

Jotta osaa kirjoittaa elämäkerran, on hyvä tietää, mistä elämäkerta koostuu. Emme tosin ole elämäkertakurssilla tainneet tarkemmin pohtia, mikä elämäkerta oikeastaan on muuten kuin ensimmäisellä luennolla. Elämäkerran määrittely jäi itsenäiseksi luettavaksi. Nyt puolessa välissä kurssia oli siis aiheellista lukea yksi kokonainen elämäkertakirja.
Pääsin tässä ehkä hieman helpolla. Meidän oli alunperin tarkoitus lukea ryhmässä kaksi kirjaa, jokainen lukisi yhden, ja keskustella niistä. Jotenkin päädyimme siihen, että kaikki ottivat listalta mitä huvitti. Kerroin lukeneeni Kalle Könkkölän elämäkerran edellistä tehtävää varten, ja muut ryhmäläiset sanoivat sen riittävän. Koronan vaikuttaessa en pistänyt hanttiin, koska kaikki ylimääräinen ajatustyö oli hankalaa.
Könkkölän elämäkerta Huoneekseni tuli maailma on Heini Sarasteen kirjoittama, koostama, toimittama. Sisältö oli mielenkiintoinen, kirjalliset ansiot taas jättivät ehkä toivomisen varaa. Vammaispolitiikassa nykyäänkin mukana oleville kirja on varmasti hyvä taustateos.
Ryhmäkeskustelu pyöri kerronnan ympärillä. Eräs valittu elämäkerta oli enemmän listaus elokuvista ja toinen elämäkerran lisäksi kaunokirjallinen romaani ja kertomus gradun teosta. Mietimme, mikä teki jokaisesta elämäkerran kerrontatavasta hyvän ja mitä voisi parantaa. Elämäkerran pitäisi olla asiallinen, mutta persoonallinen. Pelkkää faktatietoa on tylsä lukea, mutta elämäkerran ei pitäisi muuttua puoliksi romaaniksi kesken kaiken. Näkökulman vaihto kesken kaiken tekee elämäkerran sekavaksi. Kaikkea ei tarvitse kertoa kronologisessa järjestyksessä, mutta joku selkeä rakenne auttaa lukijaa.
Pitänee seuraavaksi lukea hyllystä löytyvät Merete Mazzarellan Mary Shelleyn tarina ja Linus Torvaldsin elämäkerta. Toinen ollut kesken useamman vuoden, toinen istunut hyllyssä vielä pidempään.

Keskeytetty elämäkerta

Kaksi vuotta se kesti, ennen kuin korona iski tähän taloon. Onneksi en ollut tapani mukaan koulutehtävien kanssa aivan viime tingassa, ja sain koronasta huolimatta palautettua edes jotain. Tarkoitus oli suunnitella erilainen elämäkerta, joka olisi monimediainen, sekä toteuttaa tästä esimerkki. Suunnitelma syntyi helposti ja nopeasti, kun sain hyvän idean. Esimerkin toteuttaminen taas jäi koronan takia. Onneksi sen ehtii vielä myöhemminkin, kun saamme palauttaa hiotut suunnitelmamme.
Tehtävänannossa oli esimerkkejä monimediaisista erilaisista elämäkerroista. Eräs esimerkki oli halli, ja siitä sain ajatuksen Kalle!-näyttelystä. Se kertoisi Kalle Könkkölän elämästä ja vammaisaktivismista, sekä vammaisuuden historiasta. Pohjana oli Könkkölän elämäkerta Huoneekseni tuli maailma, mutta muuta materiaalia haettaisiin mm. Kynnyksen, Abiliksen, DPI:n, eduskunnan ja Vihreiden arkistoista. Hallissa olisi esillä tekstiä, kuvia ja videoita, sekä keskellä Könkkölän rintakuva, jota saisi tunnustella vapaasti. Kaikki toki mahdollisimman saavutettavaa. Jäin jo miettimään, miten tämän saisi toteutettua. Ainakin se vaatisi aikaa ja rahaa. Veikkaan että projekti olisi oikeasti toteutettavissa, jos intoa riittäisi. Katsotaan nyt…
Muutkin ryhmäläiset kehuivat suunnitelmaani ja sen monipuolisuutta. Joku ehdotti virtuaalista käyntiä ja pienoismallia tilasta. Virtuaalisuus kävi kyllä mielessä, mutta ajattelin sen olevan jo liikaa. Vaikka olikin tarkoitus tehdä monimediainen elämäkerta, ei aivan kaikkia elementtejä ole ollut tarkoitus ottaa mukaan. Moni ryhmäläinen myös valitti, että monimediaisuus teki tehtävästä hankalan. Sen huomasi myös suunnitelmista, jotka olivat osin aika tekstipohjaisia. En oikein tiedä, mikä teki tehtävästä hankalan. Saimme kuitenkin paljon esimerkkejä ja tässä vaiheessa kirjoittamisen opintoja kaikilla pitäisi olla jo joku käsitys monimediaisuudesta. Elämäkerraksi kelpasi verkkosivutkin. Kai se toteutettava osuus pelotti monia. Muutama kurssilainen oli joteuttamassa koko elämäkertaa, ennen kuin tajusi lukea ohjeet kunnolla. Nyt piti kuitenkin tehdä vain suunnitelma. Tosin joku valitti senkin olevan vaikeaa, kun ei saanut palauttaa mindmapia tai ranskalaisia viivoja. Ehkä kaikki eivät ole tottuneet kirjoittamaan ajatuksiaan auki?
Muiden ryhmäläisten ideoista mielenkiintoisin oli pieni pöytä, jossa oli vanhoja esineitä. Taustalla kuului tarinaa esineiden omistajasta. Se oli kuin oma ideani pienoiskoossa. Elämäkerran ei tarvitse aina olla suuri kokonaisuus, vaan se voi olla myös pieni tuokiokuva. Toinen mielenkiintoinen idea oli ammattiblogi elämäkertana. Harmitti vain, että sen kohdalla ajatus ja esimerkin toteutus ei ollut kantanut loppuun saakka. Blogi kertoi enemmän mitä tekijä osaa kuin miksi hänellä on tietyt taidot ja miten ne on hankittu. Miksi ja miten olisi tehnyt siitä elämäkertamaisemman.

suunniteltu = ½ tehty

Verkkokurssikurssin verkkokurssiopetussuunnitelma on vihdoin valmiina. Tai ainakin tässä vaiheessa valmis ja palautettu. Vielä siinä olisi kaikenlaista täsmentämisen varaa. Tämän kurssin (vuorovaikutteinen verkko-opetus) puitteissa ei tarvinnut mennä kovin syvälle käytännön järjestelyihin, koska aiheena oli enemmän vuorovaikutukseen liittyvät asiat. Opetussuunnitelmaanikin tuli paljon pohdintaa mm. vuorovaikutuksen toteuttamisesta. Tuntuu, että siitä unohtui jotain, mutta kahdeksan sivua tulee yllättävän nopeasti täyteen. Päädyinkin kymmeneen sivuun... Kummasti kirjoittamista opiskellessa oppii kirjoittamaan enemmän.

Oman pohdinnan tueksi piti löytää erilaisia tutkimuspohjaisia lähteitä. Niitä tuntui löytyvän liikaakin, mutta suurin osa oli aina hieman aiheen vierestä. Toisaalta mahdollisia aiheita oli paljon. Kirjoittamisen verkko-opetus, verkko-opetus yleisesti, vuorovaikutus verkkokursseilla, aikuisten verkko-opetus, aikuisten kirjoitustaitojen opetus, kirjoittamisen kurssien tehtävät, verkkokirjoittamiseen liittyvät taidot, some kirjoittamisen opetuksessa jne. Muutamia hyviä artikkeleita kuitenkin löytyi. Viimeiseksi lukemani, mitkä seikat ovat tärkeitä verkkokurssien järjestämisessä alan ammattilaisten mukaan (Bolliger ja Martin 2021), oli tietenkin se paras. Harmi, että aika ja käsien jaksaminen loppui. Ehkä muistan ensi kerralla taas jättää enemmän aikaa viimeistelyyn (ja ottaa myös yllättävät työkiireet huomioon).

Toivon, että sain tarpeeksi hyvin perusteltua edes joitain ratkaisujani opetussuunnitelmassa. Kaikkiin kyllä olisi varmaan löytynyt alan kirjallisuudesta perustelu tai parempi vaihtoehto lukemani perusteella. Pelkästä verkko-opetuksesta löytyi 600 000 lähdettä eli siellä on varmasti kaikki mahdolliset mielipiteet esitettynä. Jatkan jossain vaiheessa varmaan kaivamista itsekseni, koska se mikä tuntui uupuvan, oli aikuisten kirjoitustaitoihin liittyvät verkkokurssit. Yliopisto-opiskelijoita oli kyllä tutkittu paljon, mutta heitä vanhemmat oli melkein unohdettu. Toisaalta tämän opetussuunnitelman sivumäärään ei loputtomasti lähteitä olisi mahtunut, ja tarkoitus oli muutenkin tehdä raportti eikä opinnäyte. Tuntui myös hieman hölmöltä lähteä etsimään artikkeleita vuorovaikutuksesta ja luottamuksesta, koska ne oli käsitelty hyvin kurssin aikana. Kai senkin olisi voinut tehdä. Sain kuitenkin aikaan hyvän pohjan verkkokurssille. Tulossa on siis Kirjoita verkkoon tehokkaasti - verkkokirjoittamisen kurssi järjestöille (ennakkoilmoittautumiset sähköpostiin).



Verkko-opetuksen kurssi on suunnitelman palautuksen myötä ohi. Ilmoittauduin kurssille melkein hetken mielijohteesta, koska se kuulosti mielenkiintoiselta ja hyödylliseltä. Sitä se oli olikin. Opin verkkokurssin järjestämisestä ja sain suunniteltua yritykselleni myytävän tuotteen (ja ajatuksen opintojen jatkamiseen).

Kurssilla oli paljon itsestäänselvää asiaa, jota ei muuten olisi tullut ajatelleeksi (totta kai pitää pitää vuorovaikutusta yllä koko kurssin ajan). Näille itsestäänselvyyksille löytyi myös tieteellistä pohjaa, mikä oli hyödyllistä. Verkkokurssin järjestämistä tuli mietittyä monelta eri kantilta, eikä vain sisällön ja toiminnan kautta. Niihin on helppoa turvautua, mutta hyvä verkkokurssi tarvitsee enemmän.

Tällä kurssilla tuntui olevan sekalaisia tehtäviä joka lähtöön. Vain perinteinen essee ja tentti puuttuivat, ja se oli hyvä. Opetuksen tehokkuutta ja opiskelijan tietoja voi mitata muin tavoin.

Kurssin ohjeistus pyytää tekemään lopuksi itsereflektiota, eli mitä olen oppinut ja mitä haluaisin viedä mukanani kurssilta. Ainakin opin, että verkkokurssit voivat olla oikeasti mielenkiintoisia ja hyvin järjestettyjä, mutta se vaatii ennakkosuunnittelua. Ja suunnittelua ei voi tehdä liikaa. Se kannattaa aloittaa hyvin ylätasolta, eli kun on selvillä opetuksen tavoite, kannattaa miettiä miten vuorovaikutus, luottamus ja läsnäolo saadaan tukemaan tavoitetta. Näitä kolmea ei pidä unohtaa edes yksittäisiä tehtäviä suunnitellessa.





Lähteet:
Bolliger, D. U. & Martin, F. (2021). Critical design elements in online courses. Distance education, 42(3), 352-372. https://doi.org/10.1080/01587919.2021.1956301

Vanhasta uutta

Elämäkertakurssin eksoottisin tehtävä oli fanifiktion kirjoittaminen. Tehtävänantona oli kirjoittaa joku osa tunnetusta kirjasta uusiksi tai sijoittaa itsensä kirjaan. Kai sekin on on elämäkertaa? Ainakin se on autofiktiota. Fanifiktio ei kuitenkaan ole mun juttu. Totesin pohdintaosuudessakin, että verkossa liikkuvat meemit ovat tutumpia fanifiktion muotoja. Muutamia parodiakirjoja tosin löytyy hyllystä, ja netissä olen tainnut lukea ainakin Taru sormusten herrasta -versiota. Perinteistä, amatöörikirjailijoiden eroottisia kertomuksia ei ole tullut luettua. Jäin miettimään pohdinnassa myös (mennen sivuun tehtävänannosta), ovat elokuvat yksi fanifiktion muoto. Ainakin jotkut kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat tuntuvat siltä. Osia kirjoitetaan uusiksi ja jätetään pois. Tarinasta tehdään oma versio. Muut ryhmäläiset jatkoivat pohtimaani, että fani-sanana viittaa alisteiseen asemaan. Elokuvia tehdään usein samalla tasolla alkuperäisen kanssa, kun fanifiktio mielletään ehkä alemman tason ja harrastelijoiden tuotteeksi. Toisaalta joku myös totesi, että jos käsittelee elokuvia fanifiktiona, ei haittaa niiden erot alkuperäiseen teokseen nähden.

Mietin pitkään, mihin kirjaan sijoittaisin fanifiktioni. Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta oli ensimmäinen vaihtoehto, koska sen tarinassa oli pari selkeää aukkoa. Televisiosta kuitenkin tuli Da Vinci koodi. Se alkoi tuntua paremmalta vaihtoehdolta, koska tarina oli tutumpi. Sain samalla tekosyyn lukea kirjan uusiksi. Da Vinci koodin tarina on kuitenkin melko selkeä kokonaisuus, joten piti miettiä hetki, mitä sen kanssa tekisi. Mietin hetken kohtausta Marian kanssa, mutta en oikein keksinyt siitä mitään fiksua. Päädyin sitten jatkamaan kirjaa loppupäästä Fachen näkökulmasta. Teksti syntyikin yllättävän helposti ja palautteen mukaan saavutin hyvin Dan Brownin tyylin. Tuskin kuitenkaan jatkan fanifiktion kirjoittamista.

Muiden ryhmäläisten tekstit olivat melko erilaisia lähestymistavoiltaan. Yksi toi hahmot nykyaikaan ja teki tarinasta täysin uuden version. Toinen laajensi kohtausta, ja komas kirjoitti kohtauksen kynttilänjalan näkökulmasta. Se olikin melko hauska idea. Palautteissani tärkein teema taisi olla alkuperäisen tyylin ja kielen matkiminen. Muutaman tekstin alkuperäinen teos oli kirjoitettu murteella, ja fanifiktioteksteissä murretta oli vaihtelevasti. Toisaalta tyylin ja kielen käyttö kunnioittaa alkuperäistä, toisaalta se tekee erot alkuperäiseen pieneksi. Jos tarinaankaan ei tule paljon uutta, fanifiktion ansiot jäävät pieneksi. Varsinkin yhden tekstin kohdalla mietin, että siihen olisi voinut kirjoittaa paljon lisää. Toisessa ääripäässä oli teksti, jota ei tunnistanut alkuperäisen fanifiktioksi ellei tiennyt asiaa. Tästä uli koko ajan mieleen 50 Shades of Grey, joka sai alkunsta Twilightin fanifiktiona. Jossain vaihessa fanifiktiosta tulee siis oma tarinansa.