Maailmasta tuli kirjani

Jotta osaa kirjoittaa elämäkerran, on hyvä tietää, mistä elämäkerta koostuu. Emme tosin ole elämäkertakurssilla tainneet tarkemmin pohtia, mikä elämäkerta oikeastaan on muuten kuin ensimmäisellä luennolla. Elämäkerran määrittely jäi itsenäiseksi luettavaksi. Nyt puolessa välissä kurssia oli siis aiheellista lukea yksi kokonainen elämäkertakirja.
Pääsin tässä ehkä hieman helpolla. Meidän oli alunperin tarkoitus lukea ryhmässä kaksi kirjaa, jokainen lukisi yhden, ja keskustella niistä. Jotenkin päädyimme siihen, että kaikki ottivat listalta mitä huvitti. Kerroin lukeneeni Kalle Könkkölän elämäkerran edellistä tehtävää varten, ja muut ryhmäläiset sanoivat sen riittävän. Koronan vaikuttaessa en pistänyt hanttiin, koska kaikki ylimääräinen ajatustyö oli hankalaa.
Könkkölän elämäkerta Huoneekseni tuli maailma on Heini Sarasteen kirjoittama, koostama, toimittama. Sisältö oli mielenkiintoinen, kirjalliset ansiot taas jättivät ehkä toivomisen varaa. Vammaispolitiikassa nykyäänkin mukana oleville kirja on varmasti hyvä taustateos.
Ryhmäkeskustelu pyöri kerronnan ympärillä. Eräs valittu elämäkerta oli enemmän listaus elokuvista ja toinen elämäkerran lisäksi kaunokirjallinen romaani ja kertomus gradun teosta. Mietimme, mikä teki jokaisesta elämäkerran kerrontatavasta hyvän ja mitä voisi parantaa. Elämäkerran pitäisi olla asiallinen, mutta persoonallinen. Pelkkää faktatietoa on tylsä lukea, mutta elämäkerran ei pitäisi muuttua puoliksi romaaniksi kesken kaiken. Näkökulman vaihto kesken kaiken tekee elämäkerran sekavaksi. Kaikkea ei tarvitse kertoa kronologisessa järjestyksessä, mutta joku selkeä rakenne auttaa lukijaa.
Pitänee seuraavaksi lukea hyllystä löytyvät Merete Mazzarellan Mary Shelleyn tarina ja Linus Torvaldsin elämäkerta. Toinen ollut kesken useamman vuoden, toinen istunut hyllyssä vielä pidempään.

Keskeytetty elämäkerta

Kaksi vuotta se kesti, ennen kuin korona iski tähän taloon. Onneksi en ollut tapani mukaan koulutehtävien kanssa aivan viime tingassa, ja sain koronasta huolimatta palautettua edes jotain. Tarkoitus oli suunnitella erilainen elämäkerta, joka olisi monimediainen, sekä toteuttaa tästä esimerkki. Suunnitelma syntyi helposti ja nopeasti, kun sain hyvän idean. Esimerkin toteuttaminen taas jäi koronan takia. Onneksi sen ehtii vielä myöhemminkin, kun saamme palauttaa hiotut suunnitelmamme.
Tehtävänannossa oli esimerkkejä monimediaisista erilaisista elämäkerroista. Eräs esimerkki oli halli, ja siitä sain ajatuksen Kalle!-näyttelystä. Se kertoisi Kalle Könkkölän elämästä ja vammaisaktivismista, sekä vammaisuuden historiasta. Pohjana oli Könkkölän elämäkerta Huoneekseni tuli maailma, mutta muuta materiaalia haettaisiin mm. Kynnyksen, Abiliksen, DPI:n, eduskunnan ja Vihreiden arkistoista. Hallissa olisi esillä tekstiä, kuvia ja videoita, sekä keskellä Könkkölän rintakuva, jota saisi tunnustella vapaasti. Kaikki toki mahdollisimman saavutettavaa. Jäin jo miettimään, miten tämän saisi toteutettua. Ainakin se vaatisi aikaa ja rahaa. Veikkaan että projekti olisi oikeasti toteutettavissa, jos intoa riittäisi. Katsotaan nyt…
Muutkin ryhmäläiset kehuivat suunnitelmaani ja sen monipuolisuutta. Joku ehdotti virtuaalista käyntiä ja pienoismallia tilasta. Virtuaalisuus kävi kyllä mielessä, mutta ajattelin sen olevan jo liikaa. Vaikka olikin tarkoitus tehdä monimediainen elämäkerta, ei aivan kaikkia elementtejä ole ollut tarkoitus ottaa mukaan. Moni ryhmäläinen myös valitti, että monimediaisuus teki tehtävästä hankalan. Sen huomasi myös suunnitelmista, jotka olivat osin aika tekstipohjaisia. En oikein tiedä, mikä teki tehtävästä hankalan. Saimme kuitenkin paljon esimerkkejä ja tässä vaiheessa kirjoittamisen opintoja kaikilla pitäisi olla jo joku käsitys monimediaisuudesta. Elämäkerraksi kelpasi verkkosivutkin. Kai se toteutettava osuus pelotti monia. Muutama kurssilainen oli joteuttamassa koko elämäkertaa, ennen kuin tajusi lukea ohjeet kunnolla. Nyt piti kuitenkin tehdä vain suunnitelma. Tosin joku valitti senkin olevan vaikeaa, kun ei saanut palauttaa mindmapia tai ranskalaisia viivoja. Ehkä kaikki eivät ole tottuneet kirjoittamaan ajatuksiaan auki?
Muiden ryhmäläisten ideoista mielenkiintoisin oli pieni pöytä, jossa oli vanhoja esineitä. Taustalla kuului tarinaa esineiden omistajasta. Se oli kuin oma ideani pienoiskoossa. Elämäkerran ei tarvitse aina olla suuri kokonaisuus, vaan se voi olla myös pieni tuokiokuva. Toinen mielenkiintoinen idea oli ammattiblogi elämäkertana. Harmitti vain, että sen kohdalla ajatus ja esimerkin toteutus ei ollut kantanut loppuun saakka. Blogi kertoi enemmän mitä tekijä osaa kuin miksi hänellä on tietyt taidot ja miten ne on hankittu. Miksi ja miten olisi tehnyt siitä elämäkertamaisemman.

suunniteltu = ½ tehty

Verkkokurssikurssin verkkokurssiopetussuunnitelma on vihdoin valmiina. Tai ainakin tässä vaiheessa valmis ja palautettu. Vielä siinä olisi kaikenlaista täsmentämisen varaa. Tämän kurssin (vuorovaikutteinen verkko-opetus) puitteissa ei tarvinnut mennä kovin syvälle käytännön järjestelyihin, koska aiheena oli enemmän vuorovaikutukseen liittyvät asiat. Opetussuunnitelmaanikin tuli paljon pohdintaa mm. vuorovaikutuksen toteuttamisesta. Tuntuu, että siitä unohtui jotain, mutta kahdeksan sivua tulee yllättävän nopeasti täyteen. Päädyinkin kymmeneen sivuun... Kummasti kirjoittamista opiskellessa oppii kirjoittamaan enemmän.

Oman pohdinnan tueksi piti löytää erilaisia tutkimuspohjaisia lähteitä. Niitä tuntui löytyvän liikaakin, mutta suurin osa oli aina hieman aiheen vierestä. Toisaalta mahdollisia aiheita oli paljon. Kirjoittamisen verkko-opetus, verkko-opetus yleisesti, vuorovaikutus verkkokursseilla, aikuisten verkko-opetus, aikuisten kirjoitustaitojen opetus, kirjoittamisen kurssien tehtävät, verkkokirjoittamiseen liittyvät taidot, some kirjoittamisen opetuksessa jne. Muutamia hyviä artikkeleita kuitenkin löytyi. Viimeiseksi lukemani, mitkä seikat ovat tärkeitä verkkokurssien järjestämisessä alan ammattilaisten mukaan (Bolliger ja Martin 2021), oli tietenkin se paras. Harmi, että aika ja käsien jaksaminen loppui. Ehkä muistan ensi kerralla taas jättää enemmän aikaa viimeistelyyn (ja ottaa myös yllättävät työkiireet huomioon).

Toivon, että sain tarpeeksi hyvin perusteltua edes joitain ratkaisujani opetussuunnitelmassa. Kaikkiin kyllä olisi varmaan löytynyt alan kirjallisuudesta perustelu tai parempi vaihtoehto lukemani perusteella. Pelkästä verkko-opetuksesta löytyi 600 000 lähdettä eli siellä on varmasti kaikki mahdolliset mielipiteet esitettynä. Jatkan jossain vaiheessa varmaan kaivamista itsekseni, koska se mikä tuntui uupuvan, oli aikuisten kirjoitustaitoihin liittyvät verkkokurssit. Yliopisto-opiskelijoita oli kyllä tutkittu paljon, mutta heitä vanhemmat oli melkein unohdettu. Toisaalta tämän opetussuunnitelman sivumäärään ei loputtomasti lähteitä olisi mahtunut, ja tarkoitus oli muutenkin tehdä raportti eikä opinnäyte. Tuntui myös hieman hölmöltä lähteä etsimään artikkeleita vuorovaikutuksesta ja luottamuksesta, koska ne oli käsitelty hyvin kurssin aikana. Kai senkin olisi voinut tehdä. Sain kuitenkin aikaan hyvän pohjan verkkokurssille. Tulossa on siis Kirjoita verkkoon tehokkaasti - verkkokirjoittamisen kurssi järjestöille (ennakkoilmoittautumiset sähköpostiin).



Verkko-opetuksen kurssi on suunnitelman palautuksen myötä ohi. Ilmoittauduin kurssille melkein hetken mielijohteesta, koska se kuulosti mielenkiintoiselta ja hyödylliseltä. Sitä se oli olikin. Opin verkkokurssin järjestämisestä ja sain suunniteltua yritykselleni myytävän tuotteen (ja ajatuksen opintojen jatkamiseen).

Kurssilla oli paljon itsestäänselvää asiaa, jota ei muuten olisi tullut ajatelleeksi (totta kai pitää pitää vuorovaikutusta yllä koko kurssin ajan). Näille itsestäänselvyyksille löytyi myös tieteellistä pohjaa, mikä oli hyödyllistä. Verkkokurssin järjestämistä tuli mietittyä monelta eri kantilta, eikä vain sisällön ja toiminnan kautta. Niihin on helppoa turvautua, mutta hyvä verkkokurssi tarvitsee enemmän.

Tällä kurssilla tuntui olevan sekalaisia tehtäviä joka lähtöön. Vain perinteinen essee ja tentti puuttuivat, ja se oli hyvä. Opetuksen tehokkuutta ja opiskelijan tietoja voi mitata muin tavoin.

Kurssin ohjeistus pyytää tekemään lopuksi itsereflektiota, eli mitä olen oppinut ja mitä haluaisin viedä mukanani kurssilta. Ainakin opin, että verkkokurssit voivat olla oikeasti mielenkiintoisia ja hyvin järjestettyjä, mutta se vaatii ennakkosuunnittelua. Ja suunnittelua ei voi tehdä liikaa. Se kannattaa aloittaa hyvin ylätasolta, eli kun on selvillä opetuksen tavoite, kannattaa miettiä miten vuorovaikutus, luottamus ja läsnäolo saadaan tukemaan tavoitetta. Näitä kolmea ei pidä unohtaa edes yksittäisiä tehtäviä suunnitellessa.





Lähteet:
Bolliger, D. U. & Martin, F. (2021). Critical design elements in online courses. Distance education, 42(3), 352-372. https://doi.org/10.1080/01587919.2021.1956301

Vanhasta uutta

Elämäkertakurssin eksoottisin tehtävä oli fanifiktion kirjoittaminen. Tehtävänantona oli kirjoittaa joku osa tunnetusta kirjasta uusiksi tai sijoittaa itsensä kirjaan. Kai sekin on on elämäkertaa? Ainakin se on autofiktiota. Fanifiktio ei kuitenkaan ole mun juttu. Totesin pohdintaosuudessakin, että verkossa liikkuvat meemit ovat tutumpia fanifiktion muotoja. Muutamia parodiakirjoja tosin löytyy hyllystä, ja netissä olen tainnut lukea ainakin Taru sormusten herrasta -versiota. Perinteistä, amatöörikirjailijoiden eroottisia kertomuksia ei ole tullut luettua. Jäin miettimään pohdinnassa myös (mennen sivuun tehtävänannosta), ovat elokuvat yksi fanifiktion muoto. Ainakin jotkut kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat tuntuvat siltä. Osia kirjoitetaan uusiksi ja jätetään pois. Tarinasta tehdään oma versio. Muut ryhmäläiset jatkoivat pohtimaani, että fani-sanana viittaa alisteiseen asemaan. Elokuvia tehdään usein samalla tasolla alkuperäisen kanssa, kun fanifiktio mielletään ehkä alemman tason ja harrastelijoiden tuotteeksi. Toisaalta joku myös totesi, että jos käsittelee elokuvia fanifiktiona, ei haittaa niiden erot alkuperäiseen teokseen nähden.

Mietin pitkään, mihin kirjaan sijoittaisin fanifiktioni. Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta oli ensimmäinen vaihtoehto, koska sen tarinassa oli pari selkeää aukkoa. Televisiosta kuitenkin tuli Da Vinci koodi. Se alkoi tuntua paremmalta vaihtoehdolta, koska tarina oli tutumpi. Sain samalla tekosyyn lukea kirjan uusiksi. Da Vinci koodin tarina on kuitenkin melko selkeä kokonaisuus, joten piti miettiä hetki, mitä sen kanssa tekisi. Mietin hetken kohtausta Marian kanssa, mutta en oikein keksinyt siitä mitään fiksua. Päädyin sitten jatkamaan kirjaa loppupäästä Fachen näkökulmasta. Teksti syntyikin yllättävän helposti ja palautteen mukaan saavutin hyvin Dan Brownin tyylin. Tuskin kuitenkaan jatkan fanifiktion kirjoittamista.

Muiden ryhmäläisten tekstit olivat melko erilaisia lähestymistavoiltaan. Yksi toi hahmot nykyaikaan ja teki tarinasta täysin uuden version. Toinen laajensi kohtausta, ja komas kirjoitti kohtauksen kynttilänjalan näkökulmasta. Se olikin melko hauska idea. Palautteissani tärkein teema taisi olla alkuperäisen tyylin ja kielen matkiminen. Muutaman tekstin alkuperäinen teos oli kirjoitettu murteella, ja fanifiktioteksteissä murretta oli vaihtelevasti. Toisaalta tyylin ja kielen käyttö kunnioittaa alkuperäistä, toisaalta se tekee erot alkuperäiseen pieneksi. Jos tarinaankaan ei tule paljon uutta, fanifiktion ansiot jäävät pieneksi. Varsinkin yhden tekstin kohdalla mietin, että siihen olisi voinut kirjoittaa paljon lisää. Toisessa ääripäässä oli teksti, jota ei tunnistanut alkuperäisen fanifiktioksi ellei tiennyt asiaa. Tästä uli koko ajan mieleen 50 Shades of Grey, joka sai alkunsta Twilightin fanifiktiona. Jossain vaihessa fanifiktiosta tulee siis oma tarinansa.

Luottamuslause!

Ilman luottamusta verkkokurssi ei onnistu. Luottamukseen taas vaikuttavat hyvin monet tekijät, jotka liittyvät opettajaan, opiskelijaan tai oppimisympäristöön. Valkonen, Tyrväinen, ja Uotinen eli verkkokurssikurssin opettajat olivat keränneet näitä tekijöitä kätevään taulukkoon (kts. Valkonen, Tyrväinen, ja Uotinen 2020). Meidän tehtävänä oli ensin lukea artikkeli ja kerätä siitä huomioita ryhmän kanssa yhteen, ja sitten analysoida omaa kurssisuunnitelmaa sen ja taulukon perusteella.

Minulle sattui Anwarin (2020) artikkeli, joka käsitteli yksityisyyttä verkkokursseilla. Anwar hyvin kätevästi keräsi yhteen, mitä Anwar oli aikaisemmin aiheesta kirjoittanut. Kätevää, kun saa tehtyä itsestään artikkelin. Artikkelin sisältö oli osittain tuttua. Siellä mainittiin Goffman, ja pohdittiin maineenhallintaa ja pseudonyymien käyttöä. Artikkelissa oli paljon suosituksia, miten verkkokurssilla voidaan rakentaa luottamusta. Muiden ryhmäläisten artikkeleissa oli hyvin paljon samoja asioita. Jotkut olivat itsestäänselviä kuten opettajan asiantuntijuus ja verkkoympäristön tietoturvallisuus.

Kun mietin omaa kurssisuunnitelmaani, nostinkin opettajan asiantuntijuuden esiin. Jätin tosin kirjoittamatta, että se vaikuttaa myös opettajan puolelta. Jos ei luota omaan asiantuntijuuteensa, on vaikea luottaa opettamaansa. Valkosen, Tyrväisen, ja Uotisen (2020) taulukossa luottamukseen vaikuttavista tekijöistä listattiin myös teknologia. Omalla kurssillani tämä on ehkä suuri riski ja epäluottamuksen aihe. Kaikilla kurssilaisilla on omat välineensä. Opettaja ei voi vaikuttaa niiden toimintaan. Hän voi vain antaa yleisiä ohjeita. Taulukon opiskelijoita käsittelevä sarake taas sai minut miettimään, että jos paikalle ei satu kovin kauheaa änkyrää, opettaja kurssillani saattaa päästä helpolla. Opiskelijat ovat aikuisia, jotka ovat maksaneet kurssista. He siis todennäköisesti haluavat oppia ja osaavat käyttäytyä. Hyvä tietenkin muistuttaa, miten heidän oletetaan toimivan, mutta kurinpalautusta tuskin tarvitsee tehdä jokaisella opetuskerralla.

Vaikein kohta taulukossa oli opiskelijan kohtaaminen ja inhimillisyys. Lähinnä se, miten sen sanoittaa. Pitääkö kirjoittaa, että kohtaan opiskelijat ihmisenä? Ystävällisesti? Otan huomioon eri elämäntilanteet? Jätin varmaan muutakin taulukosta käymättä läpi. Alakohtia oli sen verran monta. Ajatuksia kyllä tuli.

 

 

Lähteet:

Valkonen, L., Tyrväinen, H. & Uotinen, S. 2020. Luottamuksen rakentuminen verkko-opiskelussa. Kasvatus 51 (1), 21-37.

Anwar, M. 2020. Supporting privacy, trust and personalization in online learning. International Journal of Artificial Intelligence in Education. https://doi-org.ezproxy.jyu.fi/10.1007/s40593-020-00216-0 ;

 

Artikkelia ja analyysia

Luova elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssi alkoi omien verkkoon laitettujen tekstien analyysilla. Käytännössä piti miettiä mitä on julkaissut someen ja mitä se kertoo itsestä. Pohjana tässä oli Meretojan (2019) artikkeli Metanarratiivisuus ja kerronnallinen toimijuus. Artikkeli oli mielenkiintoinen, vaikka se pitikin lukea pari kertaa. Teoria-osuus vaati melkein aivojen nyrjäyttämistä, kun en ole hetkeen lukenut humanistisia tieteellisiä artikkeleita. Loppupuolen esimerkit onneksi auttoivat ymmärtämään aihetta. Metanarratiivisuus on siis sitä, kun tekstissä pohditaan kirjoittamisen ja kerronnallisuuden ilmiöitä, yksinkertaistetusti.

Omaksi analyysin kohteekseni valitsin Twitter-tilini. Siellä on yli 2200 twiittiä, joista ehkä 50 on viimeisen kuuden vuoden ajalta, ja sitä edeltävinä vuosinakin aika rajattu määrä. En kuitenkaan jäänyt miettimään tätä, vaan pohdin, miksi suuri osa 50 twiitistä liittyy SomeTimeen. Totesin, että some-tapahtumassa on luonnollista twiitata ja sitä melkein odotetaankin. Se myös nostaa esiin asiantuntijuuttani, hyvässä ja huonossa mielessä. Twitterissä kun ei näy nyt mitä kaikkea muutakin teen. Pitää kai oikeasti aktivoitua siellä taas, jos löytää jostain aikaa.

Päädyin pohtimaan myös Facebookin käyttöäni. Sieltä nostin vague booking -ilmiön esiin. En tosin ehtinyt kaivaa tälle lähdettä. (Note to self: hyvä esseen aihe?) Vague booking tarkoittaa some-julkaisuja, joilla halutaan kommentoida jotain, mutta ei kerrota yksityiskohtia. Listasin alustavasti myös kaikenlaisia muita mieleen tulevia ajatuksia. Kaikkea ei vain aina saa paperille saakka eikä mahdu annettuun sivumäärään. Se olisi myös mennyt hyvin metaksi, jos olisin pohtinut tehtävässä miksi otin juuri nuo asiat esiin enkä jotain muuta. Mietin nimittäin, kertoisinko työnhausta tai analysoisinko vuorovaikutuksen määrää.

Muiden analyyseja kommentoidessa tuli hyvin esiin eri näkökulmat ja tyylit tehdä analyysiä. Joku kertoi tarkkaan, mitä hänen julkaisussaan oli ja toinen ei taas kertonut oikein mitään. Yhdessä tekstissä pohdittiin parilla lauseella Ukrainasta tulevia kuvia. Pelkästään tästä saisi Meretojan (2019) artikkelin kanssa pitkät pätkät kirjoitettua. Kuka haluaa kertoa kuvilla mitä ja miksi. Miten kuvien kohteet itse reagoivat kuviin, miten he haluavat ne julki. Miksi juuri nämä kuvat leviävät, onko ne valittu tarkoituksella vai ovatko ne mielenkiintoisia. Minkälaisilla kuvilla haetaan apua. (Note to self: toinen hyvä esseen aihe?)

Seuraavaksi pitäisi kirjoittaa kurssille kaksi sivua fanifiktiota. Kunhan ensin keksii mistä senkin aloittaa. Kurssin esseen aihe on myös pohdinnassa, kuten näkyy. Ehkä saan tehtyä jotain täällä julkaistavaa.

 

Lähde: Meretoja, H. 2019. Metanarratiivisuus ja kerronnallinen toimijuus. AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen Aikakauslehti, 16(2), 58–77.

Elämäkertaa luovasti

Elämäkerrasta (huom! Ei elämäNkerrasta) tulee mieleen paksu opus, jossa kerrotaan juurta jaksain jonkun mahtihenkilön elämästä kuivalla asiatyylillä. Keskellä on ehkä useampi sivu kuvia, joihin saatetaan viitata tai sitten ei tekstissä. Tämä on ehkä hieman stereotypinen mielikuva, mutta tällaisia on kirjaston hylly täynnä. Olenkohan koskaan edes lukenut kokonaista elämäkertaa?

Mikä tekisi sitten elämäkerrasta luovan? Todennäköisesti mikä tahansa muu toteutustapa kuin edellä mainittu. Luovan elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssilla pohditaan juuri tätä. Se on kirjoittamisen aineopintojen ensimmäinen kurssi. Itselläni tosin ei, koska teen asiat aina hankalimman kautta. Luvassa on ainakin sosiaalisen median analyysiä, fanifiktiota, esseetä ja lukupiiriä. Sekä palautetaitojen kehittämistä ja elämäkerran suunnittelua. Laskin, että tämä on niitä kursseja, jotka oikeasti teettävät 5 opintopisteen eli 135 tunnin edestä työtä.

Oletan, että osaan kurssin jälkeen arvioida elämäkertojen laatua paremmin. Veikkaan myös, että ymmärrän paremmin, mikä kaikki on oikeasti elämäkertaa ja itsestä kertomista. EHkä tiedän myös, miten fanifiktio liittyy elämäkertaan. Ainakin se on luovaa kirjoittamista. Jos itsensä laittaa valmiiseen romaaniin, tuleeko siitä autofiktiota, vaikka tarina on keksitty?

Autofiktiota olen muuten lukenut ainakin. Curzio Malaparten Iho tuli luettua erästä kurssia varten. Elmäkerroista ainakin Merete Mazzarellan Sielun pimeä puoli: Mary Shelley ja Frankenstein on lähes luettu. Se kertoo sekä Frankensteinin synnystä (siis kirjan) että Shelleyn elämästä. Kirja on mielenkiintoinen, mutta päädyin lukemaan sitä ruotsiksi eli se on kesken vielä vuosien jälkeen. Se voisi kyllä olla yksi vaihtoehto tämän kurssin luettavaksi teokseksi.