Nimetön uutisankkurin kaipuu

Näemmä tämä kurssi on lähes pelkkää omien tekstiemme palautekeskustelua. Käy se niinkin, vaikka ehkä välillä olisi kiva saada jotain teoriaa tai historiaa pohdinnan tueksi. Ehkä olen vain ollut liikaa yliopistolla.
Käsitellyt tekstit olivat aika sci fiä: tietokoneen ajattelua ja liikkumista tv:n läpi. Palasimme taas myös taustatyöhön. Yksinkertaisenkin tarinan ja asetelman takana on aikajana ja useita tapahtumia. Niitä ei ole pakko kirjoittaa auki, mutta niitä kannattaa ainakin miettiä.
Lyhyt tehtävä tai ajatuksen aihe tunnin lopuksi oli että mihin suuntaan haluaa kehittää omaa tyyliään. Tiedän ainakin haluavani kirjoittaa ”luovempaa” tekstiä, eli ehkä pyrkiä eroon tekstin yksinkertaisuudesta. Enemmän hienoja lauseita ja parempaa kielenkäyttöä.

Palautetta kerrakseen

Jatkoimme taas omien tekstiemme läpikäyntiä. Aloitimme omasta tekstistäni. Se oli kuulemma mielenkiintoinen, mutta kaipasi enemmän paikka- ja aikatietoja. Lukijat heittivät sen melkein toisen maailmansodan aikaan, mikä ei ollut tarkoitukseni. Innoitukseni kyllä ehkä. Toisaalta he miettivät dystopiaakin, eli pitää kehittää sitä puolta seuraavaan versioon. Teknologian puute kaipaa myös selitystä. Larea pitäisi jalostaa, antaa syy pitää hänestä ja kertoa, miksi hän on vartiovuorossa. Hän ei olisi vain uhri. Pohdimme hetken, mikä tuottaa samaistumisen tunteen lukiessa. Novellini loppu oli kuulemma hieman deus ex machina, joten sitäkin voisi parannella.
Toisien tekstien kohdalla mietimme käsikirjoituksen ja proosan eroa. Yhdessä oli myös hyvin otettu aika ja ajattelun muutos mukaan.
Käytännön vinkit liittyivät aistihavaintoihin. Joka kappaleeseen voi laittaa kaksi lausetta, jotka kuvaavat vain aistihavaintoja. Se voi helpottaa kirjoittamista. Konkreettinen kuva on myös helppo, ja kaikkea siinä ei tarvitse selittää. Kun tekee näköhavaintoja, voi pohtia miksi huomaa juuri sen ja mitä se tuo mieleen.

Surrealistisia välilyöntejä

Taas tuli lisää opiskelijoiden tekstejä ja palautetta. Jäimme keskustelemaan surrealismista ja absurdista ja niiden liittymisestä maagiseen realismiin. Totesimme niiden olevan hyvä tapa kuvata pakkomiellettä ja mielen murenemista.
Toisessa tekstissä mentiin äärilaitaan eli keskustelimme realismin ja naturalismin eroista, eli todenmukaisuudesta ja kaiken tallentamisesta sellaisena kuin se oikeasti on.

Pieni musta lohikäärme Viljo

Emme käyneet tällä kertaa läpi kuin opiskelijoiden kirjoitelmia. Niitä oli kaikenlaisia. Mietimme esimerkiksi tunteiden toiminnallistamista, eli miten saada tunteet ilmaistuksi ympäristön kautta. Lukijalle on kiinnostavaa, jos tunteet ovat kontrasti tilanteeseen ja ympäristöön, mutta kontrastin pitää olla myös uskottava.
Suorien hyviksien ja pahiksienkin puute sekä pienet yksityiskohdat tuovat kiinnostavuutta ja realistisuutta. Liika myyttien ja symboleiden viljely vie sitä taas pois.
Saimme myös taas lukuvinkin. Asko Martinheimon Parempi lause.

Odotusta

Jäin miettimään, mitä kirjoittaisin ja miten. Ulkoa sisään tuntui tylsältä, koska sitä oli juuri draamakurssilla kirjoitettu. Sisältä ulkoa olisi ehkä haasteellisempaa, vaikka se olikin lähellä edellistä novelliani. Päädyin kuitenkin siihen. Odotus tulisi vartiossa seisovasta sotilaasta, jolla ei olisi muuta seuraa kuin ajatuksensa.
Jäin kehittelemään jonkunlaista sotatilannetta, joka varmaan liittyy juuri siihen edelliseen novelliin. Ehkä Lare on sen mummon sukulainen?
Kirjoittaminen sinänsä oli helppoa. Tupakanhimosta tuli jostain syystä kantava teema. Loppu on ehkä hieman kliseinen, mutta se tuntui sopivan. Pelkkä vahdinvaihto olisi ehkä ollut aika antikliimaksi, ja sitten olisi pitänyt kuvata monen tunnin odottelu jotenkin selkeästi.
Mielestäni sain sisältä ulos -teeman onnistumaan aika hyvin.

Odotus

Puoli valtakuntaa tupakasta. Olisi edes jotain tekemistä, Lare ajatteli ja haukotteli. Se kävi järkeen, että tupakat oli kielletty aktiivisilla sota-alueilla pimeään aikaan. Lare ei kuitenkaan voinut käsittää, miksi niitä ei saanut polttaa täällä kaukana kaikesta. Tuskin kukaan vihollinen olisi tarpeeksi lähellä ampuakseen hänet tupakan hehkun takia. Tai vaikka olisikin, Lare mietti, ainakaan sitten ei olisi näin tylsää. Hän vilkaisi kelloa. Neljä tuntia auringon nousuun ja viisi vahdin vaihtoon, eli viisi tuntia ja viisi minuuttia niin saisi unta palloon. Viidestä minuutista kaksi varattu polttamiseen. Kai siihen kestää, taas. Jos joskus edes tapahtuisi jotain, eivät yölliset vahtivuorot olisi niin pahoja. Ainoa odotettavissa oleva tapahtuma lähitunteina olisi partion paluu, ja siihenkin oli aikaa. 
Lare vaihteli painoa jalalta toiselle ja yritti nähdä metsän varjojen läpi. Tupakanhimo palasi. Saisi edes sähkötupakkaa, mutta niitä ei Lare ollut nähnyt sodan alun jälkeen. Hän muisteli kokeilleensa sellaista Leon luona. Kokemus ei ollut ollut häävi, mutta laite oli parempi kuin ei mitään. Kummallista. Ennen sotaa Lare oli voinut olla viikkojakin vapaaehtoisesti polttamatta, nyt ei edes yhtä vahtivuoroa. Hän kohautti mielessään olkapäitään. Stressi sen varmaan teki. Tai tekemisen puute.
Leiristä Laren takaa kuului askeleita. Lare yritti kuunnella, mihin suuntaan ne menisivät. Ei saa kääntyä katsomaan. Kallen siitä saamat huudot olivat kuuluneet taatusti viholliselle saakka. Ihan kuin se olisi maailman loppu, jos katse olisi sekunniksi pois metsästä. Kessun ajatuksista ei ottanut selvää, eikä Lare halunnut samanlaista huutoa tai lisäöitä vartiossa. Päivävartiossa saisi edes polttaa.
Askeleet kaikkosivat vessojen suuntaan ja palasivat parin minuutin päästä. Lare seisoi parhaansa mukaan suorana, ase olalla, siltä varalta, että askelten lähde epäilisi hänen torkkuvan. Todennäköisesti häntä ei edes huomattu tai ajateltu, mutta olipahan hetkeksi tekemistä.
Lare odotti yli minuutin hiljaisuuden taas laskettua ennen kuin otti rennomman asennon. Hän venytteli niskaansa ja liikutteli käsiään. Kylmäkin alkoi vähitellen tulla. Lare piti pienen jumppatuokion venyttelemällä lisää ja hyppimällä paikallaan, pää visusti koko ajan metsään päin käännettynä. Jumppa ei kuitenkaan auttanut syksyiseen viimaan, joka pyrki Laren takin sisään. Kaulaliina hänellä sentään oli, mutta takin puuttuvien nappien kohdalla siitä ei ollut apua. Hanskoja ei leirissä tainnut olla kuin Kessulla ja partiossa käyvillä. Lare jäi pohtimaan, miksi partion mukana liikkuvien käsien lämmitys oli tärkeämpää kuin vartiossa seisovien. Partiolaiset sentään saivat liikkua koko ajan ja pysyä lämpimänä. Vartiossa seistiin paikallaan ja paleltiin. Kohmeisilla sormilla olisi vaikea osua kehenkään aseella, mikäli tarve tulisi. Ja siksihän tässä seistiin. Jotta saataisiin havaittua ja ammuttua kaikki lähelle tulijat. Tulijoita vain tuskin olisi. Leiri oli pieni, ja ulkopuolisten silmiin ei mitenkään tärkeä. Ei se muidenkaan silmiin tärkeä ollut. Joku oli vain jossain päättänyt, että tähän pitää varastoida sotilaita odottamaan jotain tapahtuvaksi. Vihollisia ei ollut Laren tietojen mukaan monen kilometrin säteellä. Partiossa käyneetkään eivät olleet kuulleet tai nähneet ketään muita kuin omia huoltojoukkoja hetkeen. Saakohan partiossa polttaa yölläkin? Ei varmaan, elleivät kaikki sitten polta, jottei kukaan voisi kannella.
Metsästä kuului hento vihellys. Lare ei ollut varma, oliko hän vain kuvitellut sen ja jäi kuuntelemaan. Vihellys toistui, mutta missään ei näkynyt ketään. Metsä oli täynnä puiden varjoja. Palaava partio oli jo turhankin varovainen, ajatteli Lare ja antoi vaimean merkkivihellyksen. Metsän pimeydestä tuli esiin tummia hahmoja. Ensin muutama, ja sitten lisää. Ennen kuin Lare ehti tajuta hahmoja olevan aivan liikaa, osui häneen ensimmäinen luoti. Lare katsahti hämmästyneenä alas ja näki veren leviävän takin läpi. Toinen luoti osui Larea kaulaan. Lare ei halunnut mitään muuta niin paljon kuin yhden tupakan.

Ulos ja sisään

Vuoden eka oppitunti ja uusi kurssi alkaa, nyt proosateemalla. Tämä kurssiaihe on itselle varmaan se kaikista tutuin. Toisaalta se on myös tyyli, jossa tuskin on koskaan oikeasti hyvä. Aina löytyy harjoiteltavaa jostain.
Kävimme tunnin aluksi keskustelua edellisestä draamakurssista ja muutenkin mietimme omaa kirjoittamistamme. Monet toivoivat pieniä kirjoitustehtäviä kurssille. Opettaja antoi myös taas kirjavinkin, Mindfulness ja kirjoittamisen taito. Se on kuulemma parhaita kirjoitusoppaita, mitä hän on lukenut. Pitää käydä varaamassa se kirjastosta.
Tunnin varsinainen teema oli ulkoa sisään ja sisältä ulos. Miten siis kuvata henkilöitä ja tapahtumia ulkoisen tai sisäisen kautta. JD Salingerin Loistava banaanikalapäivä esimerkiksi onnistuu kuvaamaan päähenkilön ajatuksia menemättä hänen päänsä sisään. Tekstissä kuvaillaan enemmän tapahtumia ja keskustelua, aivan kuten draamassa. Raija Siekkisen Kuinka rakkaus syntyi tapahtuu taas päähenkilön ajatuksissa. Lukija kokee mitä henkilö kokee. Tämä tyyli vaatii kieleltä enemmän ja ilmaisussa pitää olla tarkempi.
Salingerin kohdalla mietimme myös, että on helpompaa kirjoittaa omasta kokemuksesta, tunnetuista asioista. Myös hyvin ja perusteellisesti rakennettu henkilö tuo uskottavuutta, vaikka ei kerrota kuin valikoituja tapahtumia.
Saimme myös kirjoitustehtävän sisä/ulko teemalla. Piti valita aiheeksi jotain itselle tärkeää, ja teemana odotus, jos ei muuta keksi. Viikko aikaa kirjoittaa. Nyt keksimään siis aihetta…